Älysin Juicen runoilijasuuruuden vasta miehen kuoltua. Jotenkin olin siihen saakka onnistunut vieroksumaan tuota omituista hahmoa, jolla oli klanipää ja pitkä, liehuvan ohut takatukka. Jyväskylässä oli nuorena tavannut jotain konserttijulistetta, jossa yhtenä esiintyjänä oli Juice Leskinen ja Coitus int. Coitus interruptus, joopa joo, pitäkää pumppunne. Toki olin seurannut, kuten varmaan lähes kaikki suomalaiset Juicen menestystä ja nousua kansakunnan kaapin päälle kansallisrokkariksi. Satuin näkemään Juicen linnan kutsuilla silloisen vaimonsa kanssa ja tunnistin nyt kirjasta nuo tapahtumat uudelleen.
Juicen ennenaikainen kuolema ei yllättänyt. Olin siinä käsityksessä, että Juice oli vedellyt viinaa siihen malliin, että jo toinen maksa sanoi dängdäng. No, tuo ei pitänyt paikkaansa, kuten niin moni muukaan huhu Juicesta. Ihan omallaan se meni ja se kesti koko elämän. Kuollut rokkari paras rokkari? Jostain syystä kiinnostuin niin paljon, että minulla on kaikki Juicen levyt, jopa mainoslaulut ja lukuisa joukko livestä muistiin nakutettuja tekstejä, joita halusin ihailla paperillani. Kuolleen miehen fani.
Antti Heikkinen on tehnyt suuren työn ja tasapainoisen kirjan, josta saa hyvin realistisen kuvan siitä, kuinka helvetin hankala tyyppi ja suuri taiteilija oli mies nimeltään Juha Leskinen. Ei siis joka suhteessa kiitollista luettavaa, mutta panee se ajattelemaan, omaakin elämää. Minkä tekevät myös Juicen yhä elävät kappaleet ja sanoitukset. Juicen viimeiset sanoitukset puhuttelevat suoraan tällaista keski-iän ylittänyttä jäärää. Aikuinen kun mies on tässä, elämäänsä etsimässä, loppusyksyn hämärässä, kuihtuu muistot katkerat...
Kovasti suositeltava kirja. Kovallekin Juicefanille löytyy uusia mutkia Juicen taipaleelta ja uusia kiksejä niistä tuplamekrityksistä, joita Juicen sanoitukset ovat täynnä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti