Donna Tarttin kirjoista tämä on lukemistani paras. Kahdessa edellisessä oli samankaltainen rakenne: jokin paha tapahtuma, mysteeri, jonka ympärille tapahtumat kietoontuvat ja jota lähestytään koko teoksen ajan. Tämä teos on lukijalle ystävällisempi, koska tuo tekstiä kuljettava avaintapahtuma on ymmärrettävämpi heti alusta alkaen: terrorihyökkäys, jonka uhriksi päähenkilö joutuu. Lähes tahtomattaan hän tulee pihistäneeksi tikliä esittävän arvotaideteoksen. Tuon teoksen ympärille rakentuu nuoren pojan kasvu- ja kehitystarina. Posttraumaattinen syndrooma tulee kuvatuksi hyvin uskottavasti sisältäpäin: kristallinkirkkaat, "kiinnipalaneet" muistikuvat ovat omiaan Tarttin loputtomasti yksityikohtia vyöryttävälle kuvaustyylille. Erityisesti teoksen alkuluvut ovat kiehtovan hyvin kirjoitettuja ja niitä lukee ilokseen. Myöhemmin teos käy puisevaksi ja toistuvat "180 asteen" juonen käännökset ennalta arvattaviksi.
Melkein yhdeksänsadan sivun vyörytys on kokonaisuutena raskas kokemus. Kirjailijan eetos tiivistyy sivulla 888: "kukaan ei ikinä saa minua vakuuttuneeksi siitä, että elämä on ihmeellinen ja palkitseva kokemus. Totuus on, että elämä on katastrofi." Olen taipuvainen näkemään tämän epätoivon ja kärsimyksen ja hukassa olemisen historian allegoriana amerikalaisen elämänmuodon, tai ainakin nuorison, epätoivoisesta etsinnästä elämän mielen ja merkityksen löytämiseksi. Eurooppaan liittyvät henkilöt ja kultturitaustat näyttävät teoksessa liittyvän toisenlaiseen, nihilistisempään, mutta taitavampaan, tapaan elää.
Lähes viimeisellä sivulla kirjailija vielä tiivistää: "Kaikki, mikä opettaa meidät puhumaan itsellemme on tärkeää; kaikki, mikä auttaa meitä laulamaan itsemme pois epätoivon suosta."
Tässä kirjassa on kahlattavana melkein tuhat sivua epätoivoa ja ongelmia, mutta kuitenkin viihdyttävästi, niin, että luku-urakasta on mahdollista selvitä kohtuullisessa ajassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti