Rochen raja on tähtitieteessä kuvattupainovoimaraja, jonka ylitettyään kappale repeytyy silpuksi suuremman kappaleen kiertoradalle ja muodostaa lopulta renkaan sen kiertoradalle. Ymmärrän tämän teoksen yhtenä mottona niin, että kirjoittaja on tutkinut omaa "Rochen rajaansa" ja tarkastelee luupilla omia renkaitaan ja pyrkii kuvaamaan niitä. Vaelluksellaan hän kuvaa mukaan repeytynyttä ainesta. Kuvaukset seuraavat näennäisen vapaata assiosiaatiota, joka vie lukijaa Joseph Conradin afrikan pimeydestä Kiinan keisareiden historiaan. Kaikki kuvaukset tuovat yllättäviä ja tarkkoja historian tosiasioita lukijan tietoon. Tämä on helppolukuisin Sebaldin kirjoista. Se johtuu siitä, että se paljastuu suoraan omaelämäkerralliseksi. Lukijan yllättää myös loppupuolen valokuva, jossa tekijä onkin yhtäkkiä kuvassa. Nuori ja salskean näköinen mies. Olin ollut siinä käsityksessä, että kyseessä olisi vanha ja vaikeasti liikuva, vanhanaikaisesti pukeutuva vaeltaja. Ehkä tämä johtuu Austerlitz -kirjasta jääneestä mielikuvasta. Siihen teokseen ja myös Korsikaan verrattuna, tämä teos avautuu helpommin ja teoksen pystyy hahmottamaan kokonaisuudeksi, jossa vaeltava esseisti pohtii suhdettaan maailmaan ja toisiin. Rakenteeltaan tämä vertautui yllättäen Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset -teokseen, jossa myös on käytetty matkaa ja vaellusta sitomaan joukkoa kulttuuriesseitä yhteen. Muuten teoksilla ei toki ole kerta kaikkiaan mitään yhteistä.
Tämä kirja on samalla tavalla peittelemättömän melankolinen, jopa masentunut, mutta kuitenkin terävästi ja tarkasti näkevä ja kuvaava, kuin V.S. Naipaulin teokset, erityisesti Saapumisen arvoitus. Suttuiset valokuvat, joiden mukanaoloa kaikissa Sebaldin teoksissa voi pitää hänen tavaramerkkinään, eivät oikein aukene minulle. Suttuisuudella on varmasti jokin salattu tarkoitus, mutta mitä se ilmentää muuten niin loistavissa teoksissa, on jäänyt minulle avautumatta. Vertaan sitä omiin otoksiini nuoruudessa, jotka ovat huonoja, mutta avaavat edelleen silloisen tunnetilani kuin avain lukon. Tuo avain jää vain näistä Sebaldin näpsäyksistå löytymättä, vaikka ne enemmän tai vähemmän kiinteästi tekstiin liittyvätkin.
Sebaldin tapa rakentaa kertomusta, joka hyppää kertojan kertomaan henkilöön ja hänestä hänen kertomaansa henkillöön ja niin edelleen kunnes, kahdenkymmenen sivun päästä, yhtäkkiä on pilkku ja sanat "sanoi Austerlitz", ei tässä teoksessa ole niin äärimmilleen viety, vaikka rakenteessa onkin samoja piirteitä. Tämä on selkeämmin autoetnografiaa ja kulttuuriesseistiikkaa. Kokonaisuutena tärkeimmäksi nousee kuitenkin päähenkilön henkinen kokemus elämästä ja sen hauraudesta sekä kohtalon ja historian kulusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti