Andersson Claes, 2019. Seuraavaksi Jätkäsaari, Oton elämää 3, 224 s. WSOY, isbn 9789510444948

Entisen naapurini Claesin viimeiseksi jäänyt romaani on todella antoisaa luettavaa. Eikä pelkästään siksi, että tapahtumat ja paikat ovat naapuruuden ja yhteisen lukupiirin takia osittain tuttuja. Aikaisempien Otto-sarjan teosten tapaan tässä on huumoria ja hauskoja käänteitä sekä pohdintaa maailmasta ja sen tilasta.
Tämän lisäksi koin erityisen vaikuttavana kohdat, joissa käsitellään kirjoittamista ja sen terapeuttista vaikutusta. Vaikka Oton kannanotot on puettu eläkeläisryhmän tapaamisessa esitettyjen muistiinpanojen muotoon, koin ne hyvin tärkeäksi kirjailijan testamentiksi kaikille elämäkertureille, muistelijoille ja harrastajakirjoittajille. Tämä johtuu tietysti omasta kirjoitusharrrastamisesta ja siitä, että Claes oli minulle jo aiemmin, ikään kuin kannustukseksi, sanonut, että kirjoittaminen on terapiaa ilman terapeuttia (kirjassa hän lisää vielä: "... ja siksi halvempaa!").
Kirjassa käsitellään parasta ystävää, joka on yllättäen ja selityksittä hylännyt Oton vuosiksi. Useassa eri luvussa pahoitellaan tätä, kunnes kahdessa viimeisessä ystävä palaa ja kaikki on taas hvyin ja he voivat yhdessä taas keskustella ja mennä vaikka elokuviin aivan kuten ennenkin.
Kiusaannuin aluksi siitä, että tätä hylkääjäystävää käsitellään vähän hyökkäävässä sävyssä, joka ei koskaan ole kuulunut Oton tyyliin. Vasta kirja luettuani tajusin, että Otto, tai ainakin Claes, huijaa taas: tuota ystävää ei ole olemassakaan vaan sehän on Claes itse, joka kokee kovia vanhentumisen ja luopumisen tuskia. Tästä vakuuttumisessa auttoi vielä, kun muistin Claesin viimeisen runokirjan, jossa on hauska runo parhaasta ystävästä, joka on mitä ilmeisimmin Claes itse.

Koskinen, J.P., 2019. Tulisiipi, 352 s. Like. isbn 9789520118334

Tämä finlandiaehdokas on ihan hyvä ja uskottava tarina. En tiedä johtuuko koronasta vai mistä, mutta minulla oli yllättäviä vaikeuksia saada koko kirja luetuksi. Yleensä ahmaisen tällaisen parissa päivässä, mutta nyt meni monta viikkoa. Siihen kyllä saattoi vaikuttaa sekin, ettei kirjan palautuksella ole kiirettä, koska kirjastot ovat koronan takia suljetut.
En osaa sanoa, mistä johtuu, ettei tarina oikein imaissut mukaansa. Sinänsä päähenkilö, jokasäilyy pikkupoikana lähes koko kuvatun elämänsä on mielenkiintoinen vaikkei kovin syvällinen henkilö, muut jäävät ehkä vähemmälle kuvauksessa.
Kyllä tämä kuitenkin finlandia-ehdokkuutensa oli ansainnut, vaikkei ehkä voittoa.

Angelika Klüssendorf, 2011. Tyttö, 211 s. Lurra Editions. isbn 9789525850840

Tarina lapsuudesta ja nuoruudesta DDR:ssä alkoholisti-sadisti-äidin lapsena. Tytön elämä on sanalla sanoen hirveää. Jollain tavalla hän kuitenkin selviää elämässä ja ajoittain puhkeava aggrressiivisuus on varma seuraus olosuhteista, joita hän on joutunut kärsimään. Pahan lapsuuden kuvauksia kirjallisuudessa riittää. On vaikea arvioida missä määrin tässä on kyse katkerasta liioittelusta ja missä määrin faktatarkasta reaalitodellisuuden kuvauksesta. Kuvaus on ajallisesti lineaarinen kuvaus tytön elämästä, mutta pitäisin sitä kuitenkin sisäisen elämän ja tunteiden ohjaamana kuvauksena aikuistumisesta hirveissä olosuhteissa. Faktat lienevät kohdallaan, en niitä epäile, enkä tarinaa muutenkaan, vaikkei tämä mitään maailmankirjallisuutta tältä tekijältä (vielä) olekaan.

Björn Weckström, 2018. Myyttien muotoilija, taiteilijan omaelämäkerta, 256 s. Bazar. isbn 9789522796066

Tartuin tähän vain katsoakseni kuinka taiteilija on muotoillut omaelämäkertansa, mitä ottanut, mitä jättänyt. Tässää suhteessa antoisa ja valaiseva teos. Kyllähän kirjoittaja on myös elänyt mielenkiintoisen elämän yhtenä kapainallisena suurista ikäluokista. Kiintoisinta on, paitsi yksityisleämän juoruaines, taiteilijan työ, luomisen käytännöt elämäntapana. Eipä ole kaikki kadehdittavaa. Nostan hatttua niille, jotka jaksavat.

Pipsa Lonka, 2014. Pimeän nimi, 12 transetydiä, 143 s. Books North. isbn 9789526798066

Kaksitoista proosarunoa, kertomusta, jotka kertovat arkipäivästä, mutta myös pelosta ja vihasta. En osaa lukea runoja, en jaksa keskittyä. Nämä ovat siinä rajalla, ovatko kertomuksia, vai runoja. Kokonaisuudella ei ole juonta, vaikka aiheet toistuvat runosta toiseen. Aiheissa vilahtaa myös maailmankaikkeus ja fysiikka, mutta aiheen valtavuus jää hyödyntämättä. Kaipasin myös yhteiskuntaa laajemmin. Ihmissuhteita tässä kyllä käsitellään, mutta aina jossain taitekohdassa. Kyllä tämän lukea voi, mutta hieman ymmälleni jäin.

Laura Lindsted, 2019. Ystäväni Natalia, 219 s. Teos. isbn 9789518518016

Tämä on kuvaus psykoterapiasta seksuaaliterapeutin vastaanotolla ja potilaasta nimeltä Natalia. Hänellä on voimakas seksuaalielämä ja ilmeisiä ongelmia sen kanssa. Terapia tapahtuu potilaan kirjoittamien tekstien perusteella, joten samalla tämä on myös luovan kirjoittamisen kuvausta. Terapia ja terapeutti vaikuttavat uskottavilta ja kirjoittaja lienee perehtynyt syvällisesti terapian menetelmiin. Kokonaisuuden kruunaa kaksi sukuelimen kuvaa. Naisen seksuaalisuudesta ei liene kirjoitettu liikaa kaunokirjhallisuutta. Tässä käydään suoraan asiaan ja lukukokemus on tyydyttävä.

Maria Matinmikko, 2019. Kolkka, 141 s. Siltala. ISBN 9789522345646

Tästä kirjasta on vaikea sanoa, millainen se on, hulvaton? Sen lukeminen on hauska? kokemus, ainakin minulla oli hauskaa. En oikeastaan ymmärrä, enkä harrasta runoutta. Koen sen liian vaativaksi. Onko tämä runoromaani tapa luiskauttaa minun kaltaisiani runon lukijoiksi. Saa nähdä, en tiedä. Teksti tuntuu sekavalta, mutta jollain merkillisellä tavalla järjestyy kuitenkin tarinaksi, jonka seassa on aforismien ja vitsien kaltaisia heittoja. Hitto, miten hauska kirja!