Richard Bach, 2013. Lokki Joonatan, 94 s. Gummerus. isbn 9789512092734

 Tämän kirjan nimi on minulle tuttu jo kaukaa menneisyydestäni: jo kun olin vielä hyvin nuori, kuulin nuorten tyttöjen ja naisten huokailevan, kuinka iihana tuo kirja on!

No, silloin en kiinnostunut sitä lukemaan, mutta luinpahan nyt, vuoden 2013 painosta, jossa kirja on ehtinyt 38. painokseensa. Jotain aikaa kestävää siis ihastuksessa on oltava.

Lukiessani kuvausta lokista, joka on vapauden, henkisen vapauden, ja ihmisen jalostumispyrkimysten symboli, putosin välillä Nangijalaan ja välillä zen-buddhalaisuduen gurun luo. Nuo molemmat ansat kuitenkin teksti välttää: ei liian pitkälle meneviä mielikuvitustaivaita tai tuonpuoleisia, eikä myöskään autoritaarista uskomusjärjestelmää, jossa ainoa oikea totuus on johtavan papin ja kassalippaan avaimen haltijalla.

Luontainen kyynisyyteni kuitenkin edelleen estää minua ihastumasta tähän tarinaan nuoruuteni tyttöjen lailla. No, onhan tämä iihana, mutta ei kuitenkaan kanna ihan koko tarinaa. Minua viehättää enemmän aivotutkimukseen ja muuhun ihmistutkimukseen pohjaava realistinen tieto ja teokset ihmisen mahdollisuuksista. Ehkä vaikuttavinta tässä tarinassa minulle on kuvaus rahvaan torjuvasta käytöksestä: uuden oppijaa ja ennakkoluulojen kaatajaa ei rakasteta vaan, päinvastoin, hyljeksitään ja ajetaan laumasta.

Kirjan seuraavassa painoksessa on uusi neljäs osa, joka nostaa tekstin uudelle tasolle. Tulkintani siitä on vapautta rajoittavien toimien antiklerikaalinen kritiikki. Nostaa tekstin pelkästä sokerihattarasta yhteiskuntakritiikiksi.

Kari Hotakainen, 2021. Tarina, 268 s. Siltala, isbn 9789522349583

 Hotakaisen tarina kertoo Suomesta, jossa on tehty suuri muutos rauhoittamalla maaseutu virkistysalueeksi ja ottamalla asukkaat, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, kaupunkiin asumaan.

Asukkaat saavat paremman asunnon, jos pystyvät meritoitumaan tarinansa kirjoittamalla valitsijoita tyydyttävällä tavalla. Kukaan ei tässä onnistu. Hotakainen vyöryttää esiin toinen toistaan erilaisempia tyyppejä ja tarinoita. Väliin mahtuu kaikenlaista huumoria ajasta ja oloista. Jopa TV-showhun menneistä kirjailijoista, jotka eivät osaa enää kirjoittaa muuta kuin show-anekdootteja etukäteen paperille.

Jossain määrin viihdyttävä, mutta kovin risainen opus luettavaksi.

Meri Valkama, 2021. Sinun Margot, 556 s. WSOY. isbn 9789510456200

 DDR:n lopun aikaan sijoittuva kolmiodraama, johon päähenkilön tutkimusmatka kohdistuu, on hämmästyttävän tarkasti ja taitavasti rakennettu. Lukija pysyy kyydissä ja ympäristön ja olosuhteiden kuvaus on uskottavaa ja saa ihmettelemään nuoren kirjoittajan taitoa eläytyä aikaan, jolloin itse oli alle kymmenvuotias.

Olin itse Saksassa ja vierailin Berliinissä sekä ennen, että jälkeen, muurin kaatumisen ja muistan hyvin TV-uutiset, jossa rajan avaaminen ilmoitettiin. Tunsin silloin, että silmieni edessä kirjoitettiin historiaa ja niin se on, hyvin kuvattuna, tämän kirjan lopussakin.

Minulla on setämäinen tapa löytää nuorempien kirjoittajien teoksista aikakauteen kuulumattomia virheitä, mutta tässä tarinassa oli vain pari kohtaa, jotka panivat epäilyni liikkeelle: Henkka ja Maukka oliko jo 80-luvulla Berliinissä? Varmaan oli, vaikka Suomessa vasta myöhemmin. Toinen juttu oli, etten oikein jaksa uskoa, että ohilentävät linnut olisivat välittömästi pudonneet kuolleena maahan Tšernomyrdin voimalan päältä. Todella pieniä juttuja, jotka liittyvät taustatöihin, eivät henkilöihin tai tarinaan, joka on huolellisesti punottu kasaan ja säilyttää draaman jännityksen loppuun asti.

Hyvä kirja, ei ihme, että on suuressa maineessa ja loppuunmyyty ja kirjastoista tuhansien jonon päässä. (Minulla oli onni saada ystävän kirja lainaksi.)

Juhani Aho, 1994. Juha, 184 s. SKS, isbn 9789522222428

 Kun "Juhaa" käsiteltiin äidinkielen tunnilla koulussani yli viisikymmentä vuotta sitten, totesi rehtorimme, että kirja ei oikein ole menestynyt Keski-Euroopassa, eikä varsinkaan Ranskassa, koska siellä avionrikkojatarina ei koskaan voi olla  tragedia vaan se on aina komedia. Juuri muuta en kirjasta muistanutkaan tuolloisesta opetuksesta. Sentään muistin nähneeni jonkun elokuvaversion, jossa oli paljon teennäistä öyhkäämistä ja koskia ja vesistöjä.

Nyt luettuani, hämmästyin samaa asiaa, jota kirjaan liitetyt aikalaisarvostelutkin kiittävät: kirjan eheyttä ja tiiviyttä ja suurta intensiivisyyttä, jolla se on kerrottu. Kyllähän tämä kansakunnan kaanoniin kuuluu, vaikkei ihan Aleksis Kiveä ylitäkään.

Yksi havainto vielä: klassikoihin palaaminen maksaa aina vaivan. Viidenkymmenen vuoden takaiset näkemykset o hyvä päivittää kun elämänkokemusta on kertynyt vähän lisää.

Delia Owens, 2020. Suon villi laulu, 446 s. WSOY. isbn 9789510467152

 Tätä teosta on myyty todella paljon ja se on mitä ilmeisimmin hyvin suosittu, jopa pokkarilaitokseen on liitetty ylimääräisiä alkusivuja eri lehdistä poimittuja ylistyksiä varten.

Tarina on melko simppeli: kolme päähenkilöä, yksinäisyyteen pieneen rämemökkiin tullut tyttö ja kaksi poikaystävää, jotka ovat toistensa vastakohtia. Toinen on joka anopin toivevävy, kärsivällinen ja oikeudenmukainen uskomattomiin asti ja toinen taas misandrin toivekohde: rilluttelija, juopottelija, naisten perässä juoksija ja pettäjä.

Nyt paljastan juonta. Jos aiot lukea kirjan, älä lue tästä eteenpäin, vielä.

Rilluttelija poikaystävä tulee murhatuksi ja loppuosa kirjasta keskittyy oikeussalidraamaan, jossa rämetyttöä uhkaa kuolemantuomio murhasta. Tulee kuitenkin yllättäen, 70-luvun Etelä-Karoliinassa, poikkeuksena, vapauttava tuomio, syytön. Kyläyhteisö siis nielee ennakkoluulonsa räme-erakkoa kohtaan ja valamiehistö vapauttaa kiusatun ja hyljeksityn rämeen erakon.

Kirjan viimeinen luku kuitenkin kääntää syyllisyyden toisin päin, yllätykseksi lukijalle. Tähän asti kirja on kuin kuvaamansa ajan ja alueen amerikkalaisten arvojen peili, mutta tämä kääntää kaiken mullin mallin. Ihana erakkomme onkin murhaaja? Vaikka murhattu olisi ansainnut kohtalonsa, emme toki voi hyväksyä murhaa??

Kirjan luontokuvaus on paljossa velkaa amerikkalaiselle Aldo Leopoldille. Yksityiskohtaisen tarkkaa rämeluonnon ja eliöiden havainnointia ja havainnoinnin päälle rakentuvaa syvempää kokonaisuuden ymmärrystä ja filosofiaa ja etiikkaa. Luontokuvaus on kaunista, mutta ei, ainakaan tämän kirjoittajan, eläkkeellä olevan ammattibiologin mielestä, lainkaan vakuuttavaa leopoldilaisessa mielessä. Tekeekö kirja ehkä kaksi karhunpalvelusta? Ensin ihannoin äärimmäisyyksiin suoluontoa ja sen kauneutta, mutta hukkaa sen suojelun faktaperusteet ja oikeuttaa sitten vielä väkivallan ja murhan ratkaisuna. Jos tarkoituksena on soveltaa "julmaa luontoa" ja "biologista perimäämme" perustana tälle viime mainitulle, on tämä jäänyt puolitiehen. Desmond Morrisilta esimerkiksi olisi voinut ammentaa paljon enemmän ihmislajin pariutumiskäyttäytymisen biologiaa ja saada tarinaan paljon särmää mono- ja polygamian suhteesta seksuaaliseen käyttäytymiseemme ja tuohon 70-lukulaiseen kulttuuriin.

Toinen seikka, joka kirjassa vie silmissäni tarinalta sen uskottavuutta on päähenkilön uskomaton kehitys lukutaidottomasta tynnyrissä kasvaneesta tytöstä ympäristöasiantuntijaksi ja arvostetuksi kirjailijaksi ja taiteilijaksi. Viime mainittu olisi vielä uskottavaa, tiedämmehän, että taiteellisuus ja siihen tarvittava herkkyys, voi olla suuressa määrin periytyvää. Yliopistotasoisten ekologian perusoppikirjojen ja huipputason faunistisen nilviäis- ja lintutaksonomian omaksuminen edellyttää vuosien opintoja ja perehtymistä. Myönnän, että jatkuva kenttäharjoittelu ja näytteiden tutkiminen on tässä oleellinen osa, mutta tarvitaan paljon muutakin ja se muu on tässä unohtunut.

Ristiriitainen teos. Toivottavasti sen suuri suosio tekee enemmän hyvää kuin pahaa.

Claire Castillon, 2008. Pieni sydän jaksaa rakastaa, 126 s. Gummerus. isbn 9789512075935

 Sattumalta luin tämän kirjan juuri naistenpäivänä kahdeksas maaliskuuta. Kirjoittajan tyyli on terävää ironiaa, miesaiheissa suorastaan misandriaa. Kaikki teoksen mieshahmot, ovat joko toivottomia vätyksiä tai saavuttamattomia pettäjiä tai hirviöitä.

Naishahmoissa on samanlaista vaihtelua, joskin heidän joukkoonsa on mahtunut jokunen pieni sydän joka jaksaa ja jaksaa rakastaa...

Tarinat ovat lyhyitä sivun tai muutaman novelleja. Kepeää luettavaa, joka panee ajattelemaan, näin naistenpäivänä.

Katja Petrovskaja, Ehkä Esther, 277 s. Tammi. isbn 9789513181376

 Kirjan minäkertojan juutalainen sukuhaara on, niin monen muun juutalaissuvun tapaan, lähes hävinnyt Stalinin ja Hitlerin lihamyllyihin. Pala palalta tämä uuden sukupolven edustaja kokoaa sukunsa historiaa ja tarinoita arkistoista löytyvien ripeiden ja vihjeiden perustalle.

Uutta tässä on, että nyt tätä kokonaisuutta konstruoi paljon nuoremman sukupolven edustaja kuin ehkä on totuttu. Jo pelkästään tästä syystä tämä kirja on paikkansa ansainnut, mutta myös siitä syystä, että kerronta on taitavaa ja kuvaa juuri tämän sukupolven etsintää tuon kammottavan sukuhistorian edessä.

Hirmuista on, että tämä kirja on juuri näinä päivinä saanut uuden ajankohtaisuuden: Ukrainalais-puolalainen Petrovskaja kertoo paljon Kiovasta ja Ukrainasta, jotka ovat näinä päivinä jälleen yhden diktaattorin hävitysvimman, sorron ja sodan kohteena. Kirjan etuliepeessä kirjoitetaan: "Sukutarinan ohella se on kertomus koko Euroopan historiasta, maailmasta, joka ei tunnu millään oppivan virheistään."

Ukrainassa jälleen käynnissä oleva sota vahvistaa tämän karmealla tavalla.