Juha Seppälä,2023. Merille, 213 s. Siltala. ISBN 9789523880559

 Tämä tarina kertoo kahden vanhan miehen oudosta ystävyydestä. He päätyvät elämään kummallisessa ystävyydessä, jossa aika ajoin ovat yhdessä toisen omistamassa merenrantatalossa ja toisinaan erillään, niin, että toinen, jompi kumpi, on toisen omistamassa kaupunkiasunnossa.

Päähenkilö on kirjailija, joka on menettänyt kaiken uskonsa kirjaan ja on päättänyt pelastaa elämänsä tärkeät kirjat kätkemällä ne ja tuhoamalla muut omistamansa sadat ja tuhannet niteet. Kirjailija on julkaissut kymmenen teosta, joiden nimet luetellaan. On mielenkiintoista verrata fiktiivisiä teosnimiä Seppälän omaan teosluetteloon. Ehkä nämä ovat otsakkeita, joita kirjoittaja olisi pitänyt uran arvoisena ja arvokkaina? Tai sitten ne ovat irvailua omalle uralle ja kovalle julkaisutahdille.

Seppälä on kirjoittanut paljon novelleja. Tässäkin teoksessa on ikään kuin lomittain useampi novelli. Toisaalta alkuosan teksti tavoittaa jotain novellimaisen tiukkaa ja tarkkaa pohdintaa ja elämän tarkastelua. En tiedä miksi, mutta minulle tuli jostain syystä mieleen Kari Enqvistin aivan toisenlainen kirja "Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat". 

Puolen välin tienoilla teksti ikään kuin hajoaa ja muuttuu tyyliltään toisenlaiseksi: ei enää suoraan etenevää kerrontaa, vaan hyppelehtivää ja pätkittäistä, jossa lukija joutuu hahmottamaan tapahtumia eri puolille sirotelluista vihjeistä. Tämä on jonkinlaista proosarunoa. 

Tusina viimeistä sivua taas on fiktiisen päähenkilökirjailijan viimeinen ponnistus, "viimeinen kirja". Tämä teksti on kirjoitettu tiiviiseen muotoon ja myös ladottu niin, lähes ilman mitään välejä. Tästä tulee mieleen lavarunous, joka on ylitsevuotavan runsasta ja jota nuori taiteilija esittaa huutaen ja ääni väristen. Sekaan mahtuu monenlaista ajankohtaista, somen klikkimetsästyksen arvostelua ym.

Kun olisi kaikki aika vielä, lukisin kaikki Seppälän novellit.

Hannu Toivonen, 2023. Mitä tekoäly on, 100 kysymystä ja vastausta, 224 s. Teos. isbn 9789523634565

 Takakansi mainostaa: "Maailman helppotajuisin tekoälykirja". Saattaa ollakin, ei tässä aivo nyrjähdä.

 Tekoälyn tekniikkaan ei mennä ollenkaan, vaan kerrotaan siitä käytössä ja käytännössä. Sen rajoitukset käyvät lukijalle pian selväksi ja sitä myöten valkenee, että tekoäly käsitteenä on pelkkä narratiivi, joka saa paljon klikkauksia. Jos puhuttaisiin vain tietokoneohjelmista ja automatisoinnista, ei se iskisi niin suoraan siihen klikkaussormen hermoon.

Ihan suositeltava kirja - selkeyttää ajattelua, vaikka tekoäly olisi ennestään jo tuttu.

Niillas Holmberg, 2021. Halla Helle, 455 s. Gummerus. ISBN 9789512418695

 Saamelaisten asia, kolonialismi, syrjintä ja vähemmistön painostaminen on viime aikoina noussut uudella tavalla esiin kulttuurin kautta. Televisiossa esitettiin juuri eilen parin vuoden takainen Alta-vuonon ja joen patoamiseen liittynyt elokuva ja mm. saamelaisnuorista kertova sarja. St1-ketju ja yritys suunnittelee valtavaa tuulipuistoa Pohjois-Norjaan keskelle saamelaisten porolaitumia. Laki saamelaisista ja saamelaiskäräjistä on taas Suomen eduskunnan käsittelyssä ja saattaa tällä kertaa, lopulta, mennä läpikin. 

Tämä kirja menee todella syvälle saamelaiseen mieleen ja elämiseen syrjittynä vähemmistökansana. Samalla se on kulttuuriteko, sillä tekijä on hyvin perillä kulttuurimme (=länsimaisen) myyteistä ja vaikutuksista ajatteluumme ja käsityksiimme. Saamelaisen taiteilijan kamppailua identiteettinsä ja taiteensa ja lapsuuden traumojen kanssa kuvataan myyttien läpi ja samalla lukija saa kertauksen näistä myyteistä, kuin myös Freudin ja Jungin teorioista ja länsimaisen mielen harhailusta ja etsinnästä.

Kirja pääsi yllättämään. Siihen tarttuessani  en tiennyt mitä odottaa, mutta tämä sai arvostamaan sitä, kuinka paljon romaanin muotoon kirjoitettu tarina voi auttaa ymmärtämään ja sisäistämään vähemmistökansan tilannetta ja kulttuuria.

Olli Jalonen, 2022. Stalker-vuodet, 509 s. Otava. ISBN 9789511441557

 Taivaanpallon jälkeen Jalonen käyttää kertojanlahjojaan tällä kertaa viime vuosidadan jälkipuoliskon kuvaukseen. Päähenkilö, nuori opiskelija, joutuu värvätyksi StaSimaiseen urkinta- ja seuranta"tutkimukseen", josta hän aluksi on ylpeä, mutta myöhemmin lähinnä häpeissään ja ahdistunut ja pyristelee eroon tehtävästään. Hän pääsee Indonesian suurlähetystön tiedottajatoimitsijaksi, jonka tehtävänä on parannella Indonesian huonoa mainetta peittelevillä jutuilla ja reagoida kaikkiin negatiivisiin juttuihin vastineilla ja soittelemalla lehtien päätoimittajille. Töistä tulee potkut, kun käy ilmi yhteyksiä Kansan Uutisten kriittiseen toimittajaan, jonka seurannan hän on saanut tehtäväkseen, mutta ajautuukin suhteeseen naistoimittajan kanssa.

Välissä hän yrittää, jopa hakeutua jonkinlaiseen yksinäisyyden retriittiin päästäkseen irti vainoharhaisuudestaan. Tuonkin hankkeen hän toteuttaa jotenkin kähmimällä ja esittämällä haaksirikkoutunutta armeijan maihinnousu kielletty saarella. Lopulta hän onnistuu pelastumaan takaisin ja valehtelemaan vielä kaiken hyvästi päin.

Joutuakseen vain toimittajana arveluttaviin puffaus- ym. tilausjuttuihin. Kirjan loppua kohti kirjan päähenkilön elämä ehkä vähän selkiintyy, mutta kakenlaiset urkinnan ja valehtelun verkot eivät ota purkautuakseen vaan vievät jatkuvasti energiaa ja itsetuntoa.

Kirjan  takakansi mainostaa teosta jonkinlaiseksi lähihistorian henkisen ilmapiirin ruumiinavaukseksi. Ehkä vähän liikaa sanottu, vaikka toki paljon hvyin osuvaa kuvausta kirjaan sisältyy. Stasimaisen toiminta viittaa blokkien vastakkainasetteluun kuten autoritaarinen Indonesiakin. Jäin pohtimaan miksei taistolaisuuden nousua ja tuhoa ole lainkaan sivuttu, vaikka se jos mika on lähihistorian henkistä ilmapiiriä. Ehkä se olisi ollut liian iso pala tai sitten vienyt väärille vesille kertomasta yhden antisankarin kurjasta elämästä ja vääristä ratkaisuista?

Kollektiiviset väärät ratkaisut kun vaatisivat melko massiivista kuvausta tehdäkseen oikeutta joukkoliikkeen mitat saaneelle hölmöilylle.

Anni Saastamoinen, 2019. Sirkka, 188 s. Kosmos. ISBN 9789527144817

 Sirkka on kauhistuttavan tasainen ja elämänsä rutiineihin epätoivoisesti takertuva ja melkoisen suvaitsematon persoona. Sirkalla ei ole juuri mitään ambitioita, vaan hän suorittaa elämäänsä eikä halua siihen mitään ylimääräistä. Tämä on tapa selvitä hengissä ja pitää mielensä "viidakottomana" kaikki asiat suorissa ja selvissä riveissä, ilman kaaosta tai tunnemyrskyjä. Väijyvä masennus pysyy rutiineilla juuri ja juuri loitolla. Tässä auttaa myös Sirkan äidin ja ystävän räiskyvät luonteet. Ne ovat kuin vastakohtapeilit, joita käyttämällä Sirkka voi jumittaa entistä tiukemmin omassa elämässään.

Kuulostaako tosi tylsältä ollakseen romaani? Niin minäkin ensin ajattelin, mutta rivien välissä on huumoria ja myötätuntoa ja tunne siitä, että Sirkka onnistuu elämässään torjumaan paljon huonoja vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia.

Tämä on jollain tavalla kehitysromaani, vaika Sirkassa kehitystä tapahtuu vain minimaalisesti ja vain vähittäin ja tasaisesti. Jonkinlainen käännekohta on, kun Sirkka, omaksikin hämästyksekseen, hankkii kissan lemmikiksi kotiinsa. Kissan rajoitettu sosiaalisuus, riippuvuus ja lämpö selässä kissan nukkuessa Sirkan takana sängyssä saa Sirkan mielessä aikaan lämpimiä ailahduksia ja Sirkka alkaa sulaa mahdollisuuksille elämässään.

Ilmestyy jopa mieskandidaatti, joka saa Sirkan houkuteltua deiteille. Sirkka toki ilmoittaa lopulta, ettei halua miestä, eikä mitään muutakaan ylimääräistä elämäänsä. Mutta jotain kuitenkin on tapahtunut. Sirkka on ihmisenä vähän lämpimämpi, vähän enemmän ihminen ja vähän vähemmän robotti.

Mart Kivastik, 2021. Sure Poisu, 191 s. Väike Öömuusika. ISBN 9789916406175

 Tämä teos on juuri ilmestynyt suomeksi nimellä Barbarus. Olen tyytyväinen itseeni, että sain sen lopulta luettua eestinkielellä. Ostin kirjan kirjailijalta itseltään kesällä Tartossa.

Kirja kertoo Johannes Vares-Barbaruksesta, jota kirjassa kutsutaan, tai tämän vaimo ainakin kutsuu poisuksi eli pojuksi. Poisu taas kutsuu vaimoaan siutsuksi ja lukuisilla muilla hellyttelynimillä. Aluksi kaikki on hyvin. Poisu on lääkäri, jolla on praktiikka Pärnussa, talo ja palvelija. Lisäksi hän on runoilija, joka lankeaa KGB:n rekrytointiin, kun agentti älyää houkutella neuvostoliiton suurten kirjamarkkinoiden levikillä ja suurella maineella.

Parempaa tai kuuluisampaa runoilijaa poisusta ei tule, mutta kylläkin NKP/KGB:n valitsema Eestin neuvostotasavallan ensimmäinen (nukke)pääministeri. Olot ja suhteet ovat sellaiset, että poisu päätyy itsemurhaan tai ehkä hänet murhataan (?).

Kirja kertoo lukuisista poisun aikalaisista ja heidän rooleistaan oikeilla nimillään. Tämä on siis ns. biofiktiota. Sikäli kuin vähän vajavaisella kielitaidollani ja laiskana sanakirjan käyttäjänä ymmärsin tarina on hyvä ja kirjoitettu vaihtelevasti ja näkökulmaa ja ajankohtaa silloin tällöin vaihtaen, niin että lukijan kiinnostus kyllä säilyy. Jopa vieraskielisellä. Eestiläisille kirjan tarina on tietysti monella tapaa lähempänä ja puhuttelee heitä varmasti aivan eri intensiteetillä.

Aiemmin luin Kivastikilta "Taivaan portaat" ensin suomeksi ja sitten eestiksi. Hyvä kirja sekin.

Silvia Hosseini, 2021. Tie, totuus ja kuolema, 238 s. Gummerus, isbn 9789512416325

 Sain tästä kirjasta reilu vuosi sitten vihjeen, että tätä lukiessa minä olin tullut mieleen. Vihjaaja ei kertonut syytä, miksi. Huolestuin tietysti, että jotain alentavaa.

Tilasin kirjan kirjastosta ja odotin sitä yli vuoden. Suosittu teos siis. Luettuani sen nyt, oivalsin heti mistä minä olin tullut mieleen:

Ensinnäkin teosksessa käsitellään Thomas Pikettyn kirjaa "Pääoma 2000-luvulla". Olin ehdottanut puolileikilläni kirjaa lukupiirin luettavaksi, mutta se ei fiktio-painotteisessa piirissä tietenkään saanut riittävästi kannatusta, mutta ehdotukseni oli jäänyt jollekin mieleen. Olen, monien muiden, jopa taloustieteilijöiden, kanssa samaa mieltä, että tämä on todennäköisesti tämän vuosisadann tärkein yhteiskunnallinen teos. Hosseini vaikuttaa olevan, ainakin suurin piirtein, samaa mieltä.

Toiseksi, Hosseini käsittelee teoksen kolmannessa osassa "Kuolema", myös lintuja ja jopa siteeraa Ackermanin viisaat linnut -kirjaa, jota olen suositellut lukuisille ornitologi-ystävilleni ja ehkä maininnut myös lukupiireissäni.

Kolmanneksi, koko kirjaa sävvyttää melkoinen rempseys ja kuvia kumartamattomuus, josta tunnistan jonkinlaisen sukulaissielun, joka kätkee herkkyytensä ja kyyneleensä tähän ilmiasuun, erityisesti vaikeita tai hävettäviä asioita käsitellessään. Noita asioita ei tällä luonteella kuitenkaan jätetä piiloon tai käsittelemättä, vaan ne otetaan suorastaan raa´an suorasti ja melkein aggressiivisesti käsittelyyn: kissa pöydälle ja koivet levälleen! En tiedä, onko tämä piirre tuonut toisen lukijan mieleen minut, mutta olisi voinut niin tehdä, vaikka lukupiirissä ei yleensä käsitellä kaikkein brutaaleimpia henkilökohtaisen elämän asioita. Hosseini onnistuu käsittelemään anaaliterveyden ongelmia suoraan ja rajusti, suorastaan räjähtävän räiskyvästi. Tätä osaa voi suositella kaikille, jotka näistä vaivoista kärsivät tai ovat kärsineet.

Saamani kirjastokappale teoksesta oli taiteltu lukuisilta sivuilta hiirenkorville, josta voi päätellä, että muutkin lukijat olivat löytäneet lukuisia kohtia mieleenpainettavaksi ja muistiin merkittäväksi. Oioin nuo hiirenkorvat lukiessani, mutta merkkasin vastaavasti muutamia omia kohtia samalla tavalla. Lissän, että ennen kirjan palauttamista toki oion merkintähiirenkorvani pois, jotta seuraava lukija saa tässä suhteessa neitseellisen laitoksen.

Ensimmäinen merkitsemäni kohta jäi mieleen, koska olen vuosia hautonut autofiktiivisiä tekstin pätkiä ja pohtinut, olisiko niistä omakustanteeksi. Hosseini siteeraan yhden matkateoksen kommenttina Montesquieuta (1988 [1721], Persialaisia kirjeitä): "Luonto näyttää viisaudessaan pitäneen huolta siitä, että ihmisten tyhmyydet jäisivät hetkellisiksi, mutta nyt tekevät kirjat ne kuolemattomiksi. Houkkion pitäisi tyytyä jo siihen, että hän on ikävystyttänyt kaikkia niitä, jotka ovat hänen lähelleen osuneet. Mutta hän tahtoo kiusata vielä tulevia sukupolvia. Hän tahtoo typeryytensä voittavan unohduksen, josta hän olisi voinut nauttia kuin haudan rauhasta. Hän tahtoo jälkimaailman saavan ikuisiksi ajoiksi tiedon  siitä, että hän on elänyt ja että hän on ollut hölmö." Näin pohtien, some on ehkä kuitenkin parempi paikka autofiktiivisille tekstien tekeleille. Ne kun jäävät kuitenkin unholaan, kun tulee seuraava somealusta, tai starndardit muuttuvat ja vanha tekniikka lakkaa toimimasta.

Hosseinilla on niin tuoreita ja raikkaan "feminiinisiä" näkökulmia Kerouacin "Matkalla" teokseen, että päätin, että ehkä se on kuitenkin luettava ja ehkä vielä se alkuperäisempi versio, vaikka en ole ollut vaikuttunut hippi ja huume- ym päihdesekoiluista, niin vapaa seksi niissä ympyröissä voi näyttäytyä kiinnostavana ilmiönä. Hosseini kuvaa Kerouacin teoksen saamia reaktioita. Tämä kuvaus voisi olla kuvaus jonkun lukupiirin istunnosta: "Romaanin sisällön, muodon ja tyylin nyanssit sivuutettiin, seksuaalisesti aktiivisia naisia paheksuttiin ja Kerouacin maskuliinisuuden performanssi ymmärrettiin väärin..."

Kohdasta "Kuka minä olen", joka on tyyliltään aforismikokoelma, jonka kappaleet on kuin tästä osoitukseksi numeroitu, poimin kohdan 35: "Siksi en pidä elämäkerroista. Elämäntarinaksi pakotettu minuus on aina johdonmukainen, toisin sanoen valheellinen." Tällaisen tuntemuksen vuoksi olen paljon pohtinut, miten saisin kootuksi fragmentaarisen autofiktion, joka kunnioittaisi minuutta ja sen tuntemuksia ja epäjatkuvutta enemmän kuin "elämäkerta".

Kirja, joka herättää ajatuksia ja saa lukijan pohtimaan asioita edelleen on hyvä. Ja lukemisen arvoinen. Kiitos kirjasta!