Ian McEwan, 2019. Torakka, 127 s. Otava. isbn 9789511360469

Yhdistyneen kuningaskunnan pääministerin hahmoon inkarnoituu torakka, joka alkaa tehokkaasti ja taitavasti junailla läpi suurhanketta: reversalismin eli talouden nurinpäin kääntämisen suurhanketta. Pääministerin mallina on mitä ilmeisimmin Boris Johnson ja reversalismin aate on tietenkin Brexit. Molempia ajetaan läpi kuin käärmettä pyssyyn huolimatta siitä, että haitat koituvat ihmiskunnalle UK:ssa ja hyödyt torakkakunnalle. Vastustajien, myötäpäiväilijöiden, (=EU-myönteisten) vastarinta murretaan ovelilla poliittisilla tempuilla ja tukea haetaan myös USA:n populistipresidentti Truppenin taholta, josta sitä löytyykin. kun osataan sopivasti vedota hänen ahneuteensa ja turhamaisuuteensa.

Tämä pienoisromaani on aivan mainio ja viihdyttävä satiirinen tarina itseään jalkaan ampuvasta brittiläisestä demokratiasta.

Jukka Viikilä, 2021. Taivaallinen vastaanotto, himmeli, 379 s. Otava. isbn 9789511325642

 Kirjan puoleenväliin mennessä en vielä osannut päättää, onko tämä pelkkää paskaa vai mestariteos. Loppuun mennessä olin vielä epätietoisempi. Ollakseen pelkkää sontaa, harvinaisen lukukelpoinen. vaikka tekijä on tehnyt parhaansa sotkeakseen lukijan jäljiltään: sivunumeroviittauksia, jotka eivät viittaa mihinkään olemassa olevaan teokseen, "postauksia" henkilöiltä, joita on epälukuisa määrä, osa toistuvia osa ainutkertaisia, joukossa mm. Sauli Niinistö ja kirjailija itse. 

Kaksi hahmoa, Minttu ja Rauno, esiintyvät useammin äänessä. Ja tietysti kirjailijan alter ego Jan Holm, kirjailija, joka on julkaissut teoksen, johon viitataan sivunumeroilla ja joka lienee saanut "taivaallisen vastaanoton". 

Minttu on epätoivoinen kirjailijanalku, joka kadehtii menestyvää ystäväänsä ja päätyy yhä epätoivoisemmaksi. Mintun seksielämä ja asenne on niin miehinen, että ehkä nimi alun perin oli Mikko. Rauno on taksinkuljettaja, joka kyytii ympäri kaupunkia nukkuvaa asiakasta tämän pyynnöstä ja pohtii leskenelämäänsä ja suhdettaan taivaallisen vastaanoton saaneeseen kirjaan.

Muitakin tarinanpoikasia kirjasta ehkä löytäisi, jos jaksaisi nähdä vaivaa. Kirjan lienee tarkoitus olla satunnaisen fragmentaarinen niin kuin elämä itse. Kirjallisuuden ja todellisuuden ja yhteiskunnan suhteista on kirjassa useita teräviä pohdintoja, mutta ne hukkuvat erilaisiin satunnaisiin tekstin pätkiin, siihen sontaan.

Luin kirjan, koska se on Finlandia-voittaja ja lukupiirin listalla, mutta en kaipaa kirjan maailmaa tai koe saaneeni lukijana nauttia mestariteoksesta. Ehkä en vain ymmärrä.

Sirpa Kähkönen, 2014. Graniittimies, 334 s. Otava. isbn 9789511280972

 En ole lukenut Kähkösen Kuopio-sarjaa, joka ainakin tämän kirjan liepeen mukaan on sekä yleisön, että arvostelijoiden kiittämä (mikä harvinaisuus!?). Kuopiosta tämä kirja on eräänlainen sivupolku. Oletan, että kirjan päähenkilöt, Suomesta paenneet punaiset, ovat jollain tavalla Kuopion suunnalta peräisin, joten tämäkin voisi olla osa Kuopio-sarjaa?

Taustatyöt näyttävät hyvin tehdyiltä. En minä ainakaan havainnut virheitä historiallisissa faktoissa, vaikka mieleni aluksi protestoikin hyvinvointia ja idylliä, joka näytti alun kurjuuden jälkeen henkiklöiden elämään kehittyvän. Mutta se olikin vain NEP-kauden tilapäinen poikkeama ja lopusssa stalinistinen valtioterrori näyttää rikinkeltaiset raateluhampaansa kaikessa kauheudessaan, eikä kirjan henkilöistä monikaan tuolta terrroirikoneelta säästy. Ne, jotka näyttävät säästyvän, osoittautuvat salaisen poliisin riveihin hakeutuneiksi tai aina siellä olleiksi.

Karmea kirja, jonka pääkuvio on tuttu, mutta johon on kudottu uskottavat hahmot, jotka eivät ole liian yksiulotteisia.

Anneli Kanto, 2021. Rottien pyhimys, 406 s. Gummerus. isbn 9789512422630

 Kirjaan tarttuessani olin epäileväinen, voiko kirkon keskiaikaisista maalauksista kertomalla saada mielenkiintoista luettavaa. Väärä luulo. Tämähän on oivallinen lukuromaani, joka vie lukijan mennessään. Samalla tulee tutustuneeksi Suomen keskiaikaan, katolisen ajan loppuun Suomessa ja vaikka tuon aikaiseen kiroilusanastoon.

Ihmisen kova osa keskiajalla ja mm. korkea lapsikuolleisuus ovat osa kuvattua aikaa. Samoin kuin hallinnon ja linnanherrojen ja rälssien kovaotteisuus ja väkivalta.

Kirjan lopussa on luettelo lähdeaineistosta ja lisälukemisesta, joka antaa hyvän kuvan mistä tämä, sinänsä vauhdikas tarina, on sisältöään ja ympäristöään ammentanut. Samassa yhteydessä on myös linkki tekijän videoon, jossa tämä esittelee Hattulan kivikirkon keskiaikaisia seinämaalauksia. Pitihän se käydä, kirjan luettuani, katsomassa. Tuskin olisin sitä katsonut ilman tätä kirjaa. Kirja on siis tehtävänsä sivistäjänä täyttänyt, ainakin minun kohdallani.

Bo Carpelan, 2011. Lehtiä syksyn arkistosta, 206 s. Otava. isbn 9789511252016

 Odradek, diplopia, täpeheinä. Nämä minun piti googlata tätä lukiessa. On siis myös faktaa ja tietoa tässä melkein runoelman kaltaisessa vanhan miehen ja vanhuuden ja luopumisen kuvauksessa.

Meillä on nykyään hengästymiseen asti tiiliskivinarratiiveja, jotka kuitenkin unohtavat kirjallisuuden ja kielen erityisen kohteen ja mahdollisuuden: Doderak. Wittgensteinin sanoin siitä, josta ei voi puhua, täytyy vaieta. Kieltä ja filosofiaa, taidetta, joka pyrkii kohti olennaista, voi kuitenkin käyttää kuin siltana kohti tuota, josta ei voi puhua. Tässä ei puhuta mystiikasta, vaan todellisuudesta sellaisena kuin se on ja niiltä osiltaan kuin kielemme ja kokemuksemme ei yltä sitä näyttämään, kuvaamaan.

Tässä on 101 lehteä arkistosta, useimmat vähän toista sivua, monet vain muutaman lauseen. Kaikki ovat tarkkaan hiottuja ja karsittuja. Vain olennainen on mukana. Tosi helmiä tai timantteja. Monet toimisivat yksinäänkin, mutta osana tätä kokonaisuutta ne muodostavat kauniin kuvan elämän syksystä.

Osmo Soininvaara, 2021. 2020-luvun yhteiskuntapolitiikka, 406 s. Teos. isbn 9789523631885

 Soininvaara on ottanut vastaan jonkun hänelle, ehkä vähän leikkimielisesti, heittämän haasteen, että jonkun pitäisi kirjoittaa Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikkaa vastaava kirja uudelle vuosituhannelle ja -kymmenelle. Tentin tuon Kuusen opuksen aikanaan 70-luvulla. Muistikuvani ovat hatarat, mutta käsittääkseni tämä Soininvaaran kirja haastaa sen ja 2020-luvun yhteiskuntapolitiikan ja poliitikot aika väkevästi.

Kuusen kirjan sanoma oli, että sosiaalipolitiikan avulla voidaan pitää huolta yhteiskunnan vähäosaisista ja tämä on myös yhteiskunnan kokonaisedun, siis kaikkien kansalaisten kannalta hyväksi. Samaa ajatusta on Soinivaaralla: Pitämällä huolta vähävaraisten, työttömien ja syrjäytyneiden asiasta hyötyy koko yhteiskunta myös taloudellisilla mittareilla mitattuna. Kuuseen verrattuna erona tässä on, että ympäristöongelmat ja talouden ohjaus niin, että ilmaston muutos ja lajikato saadaan torjuttua, on myös mukana. Tähän tarvittavat talouden ohjauskeinot on valaisevasti käsitelty. Päätelmä, että näillä nykyisillä resursseilla meidän pitäisi pystyä paljon parempaan, niin sosiaaliturvan, työttömyyden kuin ympäristöasioidenkin suhteen, tuntuu erinomaisen oikealta.

Syyt siihen, miksi ei pystytä parempaan, näyttävät Soininvaaran mukaan olevan pirstaloitunut politiikkamme ja hallintomme, jossa liian monella ryhmällä ja puolueella on käytännössä veto-oikeus uudistuksiin, kun puolueiden määrä on pirstonut hallitsemisen kannalta tarvittavan enemmistön niin pieniksi paloiksi, että päätöksenteko on vaikeaa. Toinen syy on historia, kun on jo edettty johonkin suuntaan ja paikattu paikan päälle ja monet kerrat kompromisseja tehden esim. sosiaalipolitiikkaa, on kovin vaikeaa, ellei peräti mahdotonta, säätää kokonaisuutta osaoptimoinnin sijaan. Soininvaara käyttää tästä ongelmasta nimeä polkuriippuvuus. Hän ei halua puhua korporaatioista, mutta haastaa ammattiyhdistysliikettä muuttamaan politiikkaansa, joka nykyään puolustaa työntekijöiden, jos ei nyt eliittiä, niin ainakin kokopäivätyötä tekeviä taulukkopalkkalaisia, jotka nauttivat usein myös suurista liukumista. Soininvaaran mukaan alipalkatut, osa-aikaiset, pätkätyöläiset jäävät tässä edunvalvonnassa ulkopuolelle. Satojen tuhansien ihmisten pitäminen tukipolitiikalla, nykyisellä työttömyysturvajärjestelmällä, työvoiman ulkopuolella, koska riittävän hyvin palkattua työtä ei ole, näyttäytyy Soininvaaran katsannossa järjettömänä, koska sille olisi vaihtoehto. 

Tähän vaihtoehtoon Soinivaara haastaa ammattiyhdistyksiä ja vasemmistoa paneutumaan. Siinä palkkojen annettaisiin alittaa yleissitovat minimipalkat, mutta toimeentulosta huolehdittaisiin katkaistun negatiivisen tuloveron tai perustulon avulla. Markkinat huolehtisivat osa-aikaisten tai vähän tuottavien työpaikkojen syntymisestä ja valtio huolehtisi uuden ajanmukaisen tulorekisterin tietojen perusteella toimeentulon täydentämisestä kohtuulliselle tasolle. Tämä olisi halvempaa kuin maksaa työttömien täysi ylöspito. Myös julkinen talous saattaisi nykyiseen verrattuna kohentua. Soininvaara käy valaisevasti läpi useita tämän suuntaisia kokeiluja tai voimassa olevia säännöksiä muista maista.

Ympäristöekonomiasta ja sen työkaluista ilmastomuutoksen ja luontokadon torjuntaan on kirjassa mainio tiivistelmä. Vielä työelämässä ollessani kävin Markku Ollikaisen ympäristöekonomian täydennyskoulutuskurssin. Siinä vaiheessa EU:n päästökauppa oli vielä alussa, eikä käytännössä toiminut vielä lainkaan niin, kuin oli tarkoitus. Nythän se toimii ja monista muistakin tapauksista on hyviä esimerkkejä. Byrokraattisesta normiohjauksesta sen sijaan olen samaa mieltä Soininvaaran kanssa. Sillä saadaan harvoin mitään aikaan tehokkaasti ja pienillä kustannuksilla. Seurasin työurani aikana suomalaisen kalankasvatuselinkeinon kehittymistä. Aluksi se herätti toiveita ja optimismia, mutta tiukka ympäristösaantely, normiohjaus, sellutehtaille säädetyllä vesioikeusmenettelyllä,  käytännössä esti sen kehittymisen ja kilpailevat norjalaiset ajoivat pikavauhtia ohi. Suomen normiohjaus aiheutti ravinnekuormituksen siirtymisen muualle Itämeren alueella ja elinkeinon kilpailukyvyn menetyksen. Itämeri ei hyötynyt ja elinkeino jäi kehittymättä.

Soininvaaralla on erinomainen kyky esittää monimutkaisia asioita, kuten päästökauppa tai ympäristövero, niin selkeästi ja yksityiskohtiin takertumatta, että lukija pysyy helposti mukana. Parissa kohtaa tosin minulta lukijana ymmärrys jäi uupumaan. Itsevarma kun olen, päätin, että siinä on kirjoittajalla ajatus karannut tai jotain jäänyt uupumaan. Nämä olivat pieniä juttuja. Kokonaisuus on selkeä ja helppolukuinen ja erinomaisen valistava. Loppua kohti oikolukijan tarkkaavaisuus on lerpahtanut. Varsinaisia kirjotusvirheitä ei ole, tänä automaattisen it-tarkistuksen aikana, mutta loppua kohti on yhä enemmän lauseita, joista puuttuu predikaatti tai joiden muotoilu on jäänyt kesken. Pikkuasioita, mutta harmittavia muuten  niin erinomaisessa kirjassa. Tämä on jo toinen painos, olisihan ne voinut siihen jo korjata.

Hokkanen, Lauri, 2021. Kenen joukoissa seisoin, 498 s. Docendo, isbn 9789522919809

 Tällaista kirjaa olen kauan odottanut. Olen joitakin entisten taistolaisten kirjoja lukenut, mutta ne ovat väistelleet tärkeintä: mikä oli se hulluus, joka ajoi nuoret opiskelijat ja taiteilijat 70-luvulla taistolaisten syliin ja miten uskovaisten harhainen käytös kesti niinkin pitkään kuin kesti.

Hokkanen ei arkaile vaan käy suoraan päin tuota hulluutta ja etsii vilpittömästi sen syitä ja yrittää kaivaa niitä esiin. Stalinismi ja Neuvostoliiton terrorivaltio tulevat käydyksi läpi, kuten myös SKP:n ja sen vähemmistön historia ja vaiheet. Kaiken kaikkiaan erittäin valaiseva kirja, jossa on paljon uutta myös meille, jotka olimme toisella puolella tuota osapuolijakoa. Paikka paikoin puisevaa luettavaa, mutta kokonaisuus kantaa ja aina uudet näkökulmat tuovat koko ajan uutta valaistusta asiaan.

Syyt KTL:n ja muiden hulluuteen eivät tule täysin selitetyksi tai ymmärretyksi, mutta lähelle kuitenkin päästään. Yleisesityksenä ilman henkilöhistorioita, paitsi tekijän omaa elämää, tämä on vertaansa vailla. Lopun lähdeluettelo ja henkilöhakemisto tekee teoksesta myös oivallisen hakuteoksen niille, joilla on selvitettävää tuolta vaikealta ja vaaralliselta ajalta.