Olen aiemmin lukenut Kähkösen kirjoista kaksi: Graniittimies ja Vihreä sali. Ostin kirjan aiemmin syksyllä, koska jotkut läheisistä olivat osoittaneet siihen mielenkiintoa. Yhdessä lukupiirissäni veikattiin Finlandia-voittajaa lokakuussa. Veikkasin tätä, vaikka en ollut vielä kirjaa lukenut, paremmin vain siksi, että olin sen ostanut.
Aiemmin en ollut varma Kähkösen kirjailijalaadusta. Oliko vain viihdetaiteija, vai vakavasti otettaava historian elävöittäjä. Lukemani kirjat ovat osa sarjaa Kuopiosta. Koko sarjan lukeminen varmasti olisi avannut minullekin Kähkösen maailman koko todellisuuden.
Tämä kirja on toista maata. Ei mitään perinteistä lineaarista kaikkitietävän kertojan luentaa. Joskus puhuttiin muistaakseni keskeislyriikasta, kun tarkoitettiin runoutta, joka pyöri kirjoittajan oman navan ymoärillä ja keskittyi hänen tuntoihinsa. Tämä proosateos on keskeisproosaa.
Silti siitä ei tule mieleen hapantuneen napanöyhdän kaivelu, vaan se menee tosi syvälle tunteisiin. Siinä jotenkin kummalla tavalla auttaa kirjan fragmentaarinen ja toisteinen rakenne. Se jättää lukijalle aikaa peilata tekstin asioita omiin muistoihinsa ja tunteisiinsa ja yhtäkkiä kaikki on niin kovin totta, mutta omina kokemuksina.
Tässä varmaan auttaa, että on itse elänyt viiskymmentäluvulla, perheiden sisäisen vaikenemisen, mykkäkoulujen ja henkisen ja fyysisen väkivallan alla. Kaikkia lapsiahan silloin hakattiin, kaikkien isät olivat raivokkaita väkivaltaisia ja sulkeutuneita, osa lisäksi juoppoja.
Toivoisin, että Kähkönen tämän perunkirjoituksen jälkeen jaksaisi edetä perinnön jakoon ja nauttimaan elämästä kirjoittamalla nyt saavutetusta anteeksiannosta ja sovituksesta käsin vielä jotain uutta. Ehkä jotain iloista ja rakentavaa, vielä vahvemmin optimistista.
