Alex Schulman, 2018. Polta nämä kirjeet, 177 s. Nemo. Isbn 9789511359623

 Sven Stolpen vaimo, Karin Stolpe rakastui Olof Lagercrantziin. Henkilöt ovat tosielämässä olleet olemassa. Molemmat miehet olivat kirjailijoita. Sven Stolpe vihasi Lagercrantzia kirjallisesti vuosikymmenien ajan. Alex Schulman on Stolpen lapsenlapsi äidin puolelta. Hän löytää sisältään selittämätöntä vihaa ja alkaa selvittää sukunsa vaiheita. Paljastuu, että isoisä Sven on koko suvun paha henki ja käytökseltään arvaamaton ja uskomattoman aggressiivinen.

Vaimon uskottomuus selittää osan isoisän vihasta, mutta Svenin käytös on niin totaalisen pahaa ja paranoidista, että taustalla on täytynyt olla muutakin.

Kirja on siis faktisen sukuhistorian ja autofiktion sekoitus. Tapahtumien kulku perustuu tosiasioihin ja tukeviin dokumentteihin, kuten rakastavien löytyneisiin, piilossa pidettyihin kirjeisiin. Kolmiodraaman keskinäisiä dialogeja kirjailija on vapaasti kuvitellut lähteidensä pohjalta.

Kirjan tosipohjaisuus tekee tarinasta vaikuttavamman, mutta kertojan taidot ovat oleelliset. Tarina pysyy koossa ja saa lukijan ahnehtimaan kirjan nopeasti loppuun. Kirjasta on tehty myös elokuva.

Christer Kihlman, 1971. Ihminen joka järkkyi, 217 s. Tammi, ISBN 9513119777

 En tullut aikanaan lukeneeksi tätä teoksen ilmestyttyä. Muistan kirjaan ja kirjoittajan liittyneen epämääräistä kohua.

Kirja on yllättävällä tavalla ajankuvaa 70-luvusta. Noinko silloin siis ajateltiin, analysoitiin ja kirjoitettiin. Tutun oloista piehtarointia, mutta aika ajoin todella puuduttavaa luettavaa.

Kirjoittaja pystyy sankarillisesti täyttämään itselleen esipuheessa asettamassa tavoitteet rehellisestä ja kulisseja pitelemättömästä tilityksestä alkoholismista, homoseksuaalisuudesta ja avioliitosta.

Voin kuvitella kuinka ahtaalla 70-luvulla kirjan pikkuskandaalit ovat peittäneet kirjoittajan paikka paikoin todella taitavan psykologisen analyysin. Tästä syystä palaaminen tähän teokseen kannatti.

Sami Tissari, 2022, Krysa, 381 s. Aula & Co. isbn 9789523642225

 Aluksi en osannut päättää onko tämä Scifiä, dystopiaa, historian what-if pyöritystä vai neuvostomaailman nostalgiaa tai räyhäkästä machohuumoria, jota paukuttelee päähenkilön äiti ja erityisesti isoäiti.

Lopulta tajusin, että tämä on kaikkea tätä. Dystopia, jossa keinoäly on ottanut vallan neukkulan suunnittelemilla ja valmistamilla laitteilla, jotka ovat levinneet kaikkialle ja johtavat kaikkea: tuotantoa, päätöksentekoa ja ihmisiä. Asiaan dystopiajuonessa tietysti kuuluu katastrofi, jossa koneet yhtäkkiä hajoavat kaikki ja samassa menee käytännössä koko tekninen yhteiskunta ja hyvinvointi.

Ehkä SciFi on otettu mukaan, jotta teos saa myös nuorempia lukijoita. Edelleen pystyssä oleva neukkula, joka käytännössä hallitsee maailmaa on sitten vanhemman lukijapoolven takia mukana, vai?

Filosofiaakin ja kosmologiaa on mukana sen verran, että kirjailijan perehtyneisyys aiheeseen tulee selväksi, vaikka nämä herkkupalat on sijoitettu sivujuonteiksi niin, että mennevät suurelta osalta lukijoita ohi.

Kerronta on kuitenkin hauskaa ja vetävää - niin, että Finlandia-ehdokkuus on hyvinkin ansaittu. Ehkä seuraavalla kirjalla tulee jo pääpalkintokin.

Wislawa Szymborska, 2012. Täällä, 59 s. Savukeidas. isbn 9789522680211

 Runoja olen viimeksi lukenut vain Claes Anderssonin viimeisen kokoelman. Tämän nobelistirunoilijan julkaisuista lainasin viimeisimmän "Täällä". Tykkäsin näistä runoista. Suoria ja helppoja, konstailemattomia. Näitä ei ole kirjoitettu toisille runoilijoille tai kriitikoille vaan ihmisille.

Jos tällaisia runoilijota olisi enemmän, ehkä minäkin jaksaisin lukea runoja enemmän.

Max Porter, 2020. Lanny, 216 s. WSOY. ISBN 9789510441534

 Kirjoittaja kertoo tässä tarinan pienestä nepsy pojasta, jolla on taiteellisia taipumuksia. Hän pääsee englantilaisen pikkukylän taiteilijan oppiin ja heistä tulee hyvät ystävät. Taiteilija on vetäytynyt Lontoosta maalle omistautuakseen vain taiteelleen ja välttääkseen sosiaalisia haasteita.

Kirjassa esiintyy myös Suomukka-vainaa, esihistoriallinen henki, joka on aina liikkunut kylässä, ja josta siellä kerrotaan tarinoita. Suomukalla on kyky kuulla kaikkien kyläläisten puheet ja aikomukset. Nämä on sijoitettu kirjaan typografisesti erikoisella tavalla kaareviksi linjoiksi, jotka ilmentävät tuon yhteisön koko ajan käynnissä olevaa kakofoniaa.

Ensin vierastin noita omituisia lisäkkeitä, mutta sitten jotenkin viehätyin niistä. Kakofonia tuntui todella kuvastavan nykyajan pikkukylän asujaimiston ajattelua ja puheita ja vielä hyvin Suomukkamaisesti.

Toinen asia, johon viehätyin on päähenkilö Lannyn persoona. Hän on selvästi erilainen, jonkinlainen nepsy-lapsi, mutta kaikessa viattomuudessaan hyvin sympaattinen.

Kirja ottaa kantaa pedofiliaan ja siihen liittyvään vainoharhaiseen aggressioon, joka voi suuntautua helposti syyttömiinkin. Lannyn katoaminen kuitenkin selviää ja epäilykset ovat olleet vääriä. 

Lopussa käy ilmi, että Lanny on kasvanut aikuiseksi, mutta ei ole menettänyt taiteellista herkkyyttään.

Raymond Queneau, 1993. Tyyliharjoituksia, 214 s. Otava, isbn 9511114549

 Tämä Raimo Könön kirjanen mainitaan aina kirjoittajakursseilla. Niinpä sitä saa odottaa kirjastosta varattuaan kuukausia. Alunperin tämä ilmestyi jo 40-luvun lopulla. Kirjoittaja on Ranskan kirjallisuuden auktoriteetti ja kauhukakara.

Kirjassa toistetaan sama tarina 99 kertaa tyyliä vaihdellen. Tai ei oikeastaan edes tarinaa, vaan tarinan palanen, pätkä. Tyylit vaihtelevat tavanomaisesta tyylittelystä salakieliin ja sananmuunnoksiin ja lähes kaikkea siltä väliltä.

Takakannen mukaan tämä on klassikko ja Ranskan myydyimpiä kirjoja. Uskoako tuota, en tiedä. Kirjoittamiseen tästä nyt ei taida paljon apua olla. Kuriositeetti.

Marguerite Duras, 2006. Rakastaja, 121 s. Otava. ISBN 9511086162

 Tämä alunperin 80-luvulla ilmestynyt kirja on kuvaus Ranskan siirtomaa Vietnamista, rotujen suhteista ja seksuaalisuuden ilmestymisestä nuoressa naisessa, päähenkilössä. Toinen pääteema on perhe, jonka suhteet ovat äärimmäisen vaikeita. Päähenkilö vihaa veljiään ja äitiinsä on kovin ambivalentti suhde.

Kirjan tyyli tavoittelee valokuva-albumia. Kirjoittaja puhuu välillä puuttuvista kuvista, joita sitten täydentää. Kirjailijan esiintyminen omalla äänellään tekee tästä tarinasta nykyään niin kovasti yleistyneet autofiktion edeltäjän.

Ennakkoluulottomuus ja nuoren naisen sumeilemattoman seksuaalisuuden ja halun kuvaaminen oli 80-luvulla vielä uutta.