Tämä kirja kertoo päähenkilön elämän ongelmista ja niiden pohdinnasta. Pohdinnan taustana ja ympäristönä ja yhtenä keskeisenä aiheena on islanti.
Päähenkilö, Ella, vertautuu monesta suunnasta perheeseensä ja islantilaiseen entiseen poikaystäväänsä sekä erityisesti nuoreen siskontyttöönsä, joka on drive-in teatterifestivaalin ideoija ja promoottori täydellä nuoruuden innolla.
Kuten aiemmat trilogian osat lapsuus ja nuoruus, tämä on autofiktiota ennen nykyistä autofiktiobuumia. Lukijalle tulee ensin tunne jostain vanhasta 40-50-lukulaisesta kerronnasta, mutta tarinan rehellisyys, suoruus ja kertomisen koruttomuus vievät tuon tunteen ja lukijan mukanaan. Teos on kestänyt aikaa aivan uskomattomalla tavalla.
Aikuisuus kertoo nuoren naisen kasvusta itsenäisyyteen, avioliitoista ja aborteista ja narkomaniasta. Kaikista näistä kirjailijan intohimoisen kirjoittamisen kautta. En ihmettele näiden kirjojen suurta suosiota. Konstailematonta ja rehellistä tilitystä biofiktion muodossa.
Moravia nimi on ollut tuttu minulle jo lapsuuden kirjastokäynneiltä, mutta en ole tullut lukeneeksi yhtään hänen kirjaansa aiemmin.
Äiti Cesira ja tyttärensä Rosetta elävät Roomassa toisen maailmansodan alussa. Leskeennyttyään Cesira luopuu kotiaan puunaavan kotirouvan roolista ja alkaa harjoittaa menestyvää mustan pörssin kauppaa. Olojen käydessä vaarallisemmiksi, äiti ja tytär päättävät paeta maalle äidin kotiseudulle etelään. Cesira lunastaa liikkeensä ja asuntonsa huolenpidon antautumalla tuttavamiehelle.
He ajautuvat pieneen kylään vuoristossa, välttävät sotilaita ja kokevat monenlaisia vaikeuksia ja hyväksikäyttöä. Kaikki pakolaiset odottavat englantilaisia ajamaan fasistit pois ja tuomaan entisen elämän takaisin. Tuleekin amerikkalaisia, jotka jakavat makeisia ja savukkeita ja lähtevät sitten eteenpäin.
Äiti ja tytär alkavat pyrkiä kohti Roomaa palatakseen kotiin. Matka on vaikea, eikä kyytiä ole helppo saada. Toisella yrityksellä tapahtuu katastrofi kun naiset raiskataan autiossa kirkossa, jonne he ovat poikenneet suojaan. Raiskaajina oval liittolaisten marokkolaiset sotilaat.
Raiskaus muuttaa Rosettan kokonaan toiseksi ihmiseksi. Entinen puhdas Madonna on hävinnyt ja tilalla nautinnon haluinen itse päätöksiä tekevä nainen. Hämmästyttävä ulkoinen muodonmuutos. Voi vain arvella kuinka raiskauksen aiheuttama trauma tyttären psyykessä muuntuu lähes itsetuhoiseksi käytökseksi.
Tarina loppuu maantierosvojen hyökkäykseen ja naiset pääsevät Roomaan aloittamaan uutta, toisenlaista elämää.
Ei enää Eddy oli raastavaa autofiktiota tai muistelmat. Tämä "jatko-osa" on hieman helpompaa luettavaa. Ei kirjoittajan isän osa ole poikansa lapsuutta helpompi, mutta tässä kerrotaan pojan ja isän välien myöhemmästä parantumisesta ja lähentymisestä.
Lyhyt kirjoitus on kuin poliittinen julistus: isäni henkilökohtainen on poliittista! J'accuse!
Sven Stolpen vaimo, Karin Stolpe rakastui Olof Lagercrantziin. Henkilöt ovat tosielämässä olleet olemassa. Molemmat miehet olivat kirjailijoita. Sven Stolpe vihasi Lagercrantzia kirjallisesti vuosikymmenien ajan. Alex Schulman on Stolpen lapsenlapsi äidin puolelta. Hän löytää sisältään selittämätöntä vihaa ja alkaa selvittää sukunsa vaiheita. Paljastuu, että isoisä Sven on koko suvun paha henki ja käytökseltään arvaamaton ja uskomattoman aggressiivinen.
Vaimon uskottomuus selittää osan isoisän vihasta, mutta Svenin käytös on niin totaalisen pahaa ja paranoidista, että taustalla on täytynyt olla muutakin.
Kirja on siis faktisen sukuhistorian ja autofiktion sekoitus. Tapahtumien kulku perustuu tosiasioihin ja tukeviin dokumentteihin, kuten rakastavien löytyneisiin, piilossa pidettyihin kirjeisiin. Kolmiodraaman keskinäisiä dialogeja kirjailija on vapaasti kuvitellut lähteidensä pohjalta.
Kirjan tosipohjaisuus tekee tarinasta vaikuttavamman, mutta kertojan taidot ovat oleelliset. Tarina pysyy koossa ja saa lukijan ahnehtimaan kirjan nopeasti loppuun. Kirjasta on tehty myös elokuva.
En tullut aikanaan lukeneeksi tätä teoksen ilmestyttyä. Muistan kirjaan ja kirjoittajan liittyneen epämääräistä kohua.
Kirja on yllättävällä tavalla ajankuvaa 70-luvusta. Noinko silloin siis ajateltiin, analysoitiin ja kirjoitettiin. Tutun oloista piehtarointia, mutta aika ajoin todella puuduttavaa luettavaa.
Kirjoittaja pystyy sankarillisesti täyttämään itselleen esipuheessa asettamassa tavoitteet rehellisestä ja kulisseja pitelemättömästä tilityksestä alkoholismista, homoseksuaalisuudesta ja avioliitosta.
Voin kuvitella kuinka ahtaalla 70-luvulla kirjan pikkuskandaalit ovat peittäneet kirjoittajan paikka paikoin todella taitavan psykologisen analyysin. Tästä syystä palaaminen tähän teokseen kannatti.
Aluksi en osannut päättää onko tämä Scifiä, dystopiaa, historian what-if pyöritystä vai neuvostomaailman nostalgiaa tai räyhäkästä machohuumoria, jota paukuttelee päähenkilön äiti ja erityisesti isoäiti.
Lopulta tajusin, että tämä on kaikkea tätä. Dystopia, jossa keinoäly on ottanut vallan neukkulan suunnittelemilla ja valmistamilla laitteilla, jotka ovat levinneet kaikkialle ja johtavat kaikkea: tuotantoa, päätöksentekoa ja ihmisiä. Asiaan dystopiajuonessa tietysti kuuluu katastrofi, jossa koneet yhtäkkiä hajoavat kaikki ja samassa menee käytännössä koko tekninen yhteiskunta ja hyvinvointi.
Ehkä SciFi on otettu mukaan, jotta teos saa myös nuorempia lukijoita. Edelleen pystyssä oleva neukkula, joka käytännössä hallitsee maailmaa on sitten vanhemman lukijapoolven takia mukana, vai?
Filosofiaakin ja kosmologiaa on mukana sen verran, että kirjailijan perehtyneisyys aiheeseen tulee selväksi, vaikka nämä herkkupalat on sijoitettu sivujuonteiksi niin, että mennevät suurelta osalta lukijoita ohi.
Kerronta on kuitenkin hauskaa ja vetävää - niin, että Finlandia-ehdokkuus on hyvinkin ansaittu. Ehkä seuraavalla kirjalla tulee jo pääpalkintokin.
