Luin ensin Viro-kirjan js sitten tartuin tähän ajatellen, että tässä varmaan on herkullista vertailua suomalaisten ja virolaisten välillä.
No, kyllä sitä vähän on, mutta enimmäkseen kierrätetään vanhoja ennakkoluuloja ja kuluneita vitsejä suomalaisuudesta. Loppua kohti kirja vähän paranee. Ehkä lopun teksti on tuoreempaa, siis myöhemmin kirjoitettua. Alku tuntui kuin viime vuosituhannella kirjoitetulta. En suosittele käyttämään tähän aikaa. Parempia kirjoja on vielä niiin paljon lukematta.
Eestin kielen kurssilaisen vihjeestä luin tämän Suomen eestiläisen, nykyään suomalaisen, irvailun entisestä kotimaastaan. Tyyli on pakinatyyliä ja jotkut heitot jopa naurattavat lukijaa. Luvut ovat tyyliin kuuluvan lyhyitä, ettei lukija rasitu liikaa. Juonena on tarkastella Viroa ulkoapäin ja suomalaisin silmin. Kirjoitaja on ollut Viron kiertomatkalla tekemässä Visit Estonian tlauksesta matkailumainosfilmimateriaalia. Kaikenlaista kommellusta sattuu matkan varrelle. Mitään erityisen uutta ei kohteissa ole Viron harrastajalle, lähes kaikista kohteista olin ainakin kuullut jo ennestään.
Kahden kansan edustajien käsitykset toisistaan ja erityisesti se, mitä toinen pitää toisessa hassuna tai omituisena, on aina mielenkiintoista. Niistä lukeminen voi avata silmiä ja päätä tiedostamaan eroja ja ehkä jopa ymmärtämään ja hyväksymään niitä. En tiedä käykö tässä niin, vai tapahtuuko vain vanhojen ennakkoluulojen vahvistumista? Ehkä kumpaakin.
Virolaisen vävypojan hyväksyminen Suomen sukulaisiin tulee myös esille, erityisesti kirjan lopussa, mutta myös koko tekstissä. Kirjoittaja tuntee itsensä suomalaiseksi ja esittäytyy niin myös Virossa. No ei kansalaisuus tai tunne siitä aina ole syntyperäistä. Nämä kipukohdat tulevat tekstin irvailuista huolimatta esiin ja saavat ainakin jotkut lukijat huumoriotteesta huolimatta pohtimaan asiaa tarkemminkin.
Samalta tekijältä on ilmestynyt myös toinen, Suomea käsittelevä kirja. Ehkä luen sen seuraavaksi, tasapuolisuuden nimissä.
Luin aiemmin tämän kirjoittajan kaksi myöhempaa teosta: tyttölapsia ja Sielun ruumis. Niiden kerronta on kevyttä ja humoristista, muun muassa. Tässä kirjassa, jossa kerrotaan venäläisistä emigranteista Amerikan ihmemaassa, huumori on kuitenkin aivan omaa luokkaansa.
Aluksi en tahtonut päästä jyvälle tapahtumista ollenkaan. Niin paljon henkilöitä, joilla on vain venäläisiä diminutiivinimiä, joista en osaa ymmärtää onko kysymys naisesta vai miehestä. Se kun ei suomenkielisessä käännöksessä käy muutenkaan ilmi.
Vähitellen kerronta kuitenkin selkeytyi ja ehkä jopa jäntevöityi niin, että pääsin tarinaan mukaan. Tarina on absurdi taiteilijan loppupäivien ja kuoleman kuvaus. Ympärillä pyörii ystävien, ystävien ystävien ja rakastajattarien ja lasten karuselli, joka ei pysähdy hetkeksikään. Myös ortodoksisuus ja juutalaisuus kiertyvät mukaan viimeisten päivien tapahtumiin. Kaikki tapahtuminen on kuitenkin, vaikkakin surumielistä, iloista ja railakasta, jotenkin elämää ja erilaisuutta, jopa venäläisyyttä, arvostavaa.
Tämä kertomus nuoren suomalaisen viulistinaisen ja Beniniläisen afrikkalaismiehen myrskyisästä suhteesta vie lukijaa kuin kaarnalaivaa myrskyssä.
Ruusunhohtoisena ja romanttisena alkanut suhde muuttuu raskauden myötä painajaiseksi. Kuvankaunis afrikkalaismies osoittautuu pettäjäksi, taloudellisesti loiseksi ja narkomaaniksi ja huumehöyryissään äärimmäisen väkivaltaiseksi.
Kertomuksen mustavalkoinen asetelma saattaa joissakin lukijoissa voimistaa rasisitisia käsityksiä, vaikka Beninin sukulaisista löytyy myös ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä. Plussaa kertojalle on, että muutamassa kohdassa hieman katsotaan asioita myös toisen osapuolen kannalta, niin anteeksiantamaotonta kuin tämän käytös onkin.
Tarinan loppu on kutakuinkin onnellinen, koska hirviömiehestä on päästy eroon. Jäin tosin ihmettelemään, onko eroon pääsy täydellinen, sillä lapsensa tunnustaneella isällä on oikeus lapsensa tapaamisiin.
Huikea teksti, jonka soisin kaikkien nuorten naisten lukevan. Juuri niiden, jotka ovat varmoja, etteivät anna itseään kohdeltavan huonosti eikä ainakaan väkivaltaisesti.