Luin aiemmin saman tekijän myöhemmän "Sielun ruumis" kokoelman. Tässä teoksessa Ulitskajan kertojanlahjat ovat jo täydet, mutta tuon myöhemmän teoksen maagisuus ei ole vielä esillä.
Kirjassa on kaksi osaa: toinen kertoo viisikymmentäluvun koulutytöistä Stalinin ajan Neuvostoliitossa ja toinen osa 40-luvun lopun vielä ankeammista oloista. Ensimmäinen osa kertoo samasta tyttöjoukosta hieman eri näkökulmista ja tarinan päähenkilöä/-löitä vaihtaen. Luvut tai novellit kutoutuvat yhtenäiseksi kuvaksi Stalinin ajasta ja neuvostoarjesta ja koulusta. Tyttöjen kasvu ja seksuaalisuuden nupulle tulo, perhesuhteet ja yhteiskunnan erilaiset julkiset ja yksityiset arvot kuvastelevat jokaisessa tarinassa.
Jälkimmäinen osa on pienempiä ja toisiinsa suoraan liittymättömiä tarinoita. Jokaisessa tarinassa on jotain viiltävää lapsen hätää, vaikka tarinat kuitenkin loppuvat, jos ei onnellisesti, niin ainakin ilman katastrofia. Näissä kertomuksissa on edellistä osaa surumielisempi melkein kaihomielinen sävy. Niitä voi ajatella kirjailijan oikeina lapsuudenmuistoina, ainakin tunnelmaltaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti