Minna Lindgren, 2011. Sivistyksen turha painolasti, 341 s. Teos. isbn 9789518511475

 Luin lukupiiriin saman tekijän Aina on toivoa, joka kritisoi koulumaailmaa. Tämä kirja tuli esiin keskustelussa ja tilasin sen lisälukemiseksi. Lindgren tuntuu kuuluvan niihin ihmisiin, jotka ovat päättymättömän tuotteliaita. Lienee sama persoona, joka tekee sanavalmiita ja hauskoja maisteri Lindgrenin musiikkiohjelmia.

Tämä kirja on tehty vanhan ja pahasti vanhentuneen tietosanakirjan pohjalta sen hakusanoja aakkosissa läpikäyden. Kussakin sanassa on kuitenkin sisältönä läheinnä tekijän oman elämän sattumuksia reippaan itseironisesti maalailtuina. Niistä hahmottuu, paitsi turhan nippelitiedon raskaus päissämme, myös tekijän elämästä kohtalainen pala. Autofiktiivinen sisältö ei kuitenkaan ole, eikä ehkä tällaisella rakenteella voikaan olla, erityisen kunnianhimoinen. Parodiointi toki tekee siitä hauskempaa luettavaa, mutta kovin yksiulotteiseksi päähenkilö jää.

Hauska kesäkirja kuitenkin. Ja huokaus, että meillä on Wikipedia, ettei tarvitse ainakaan kaikkea nippelitietoa yrittää omaksua. Mallia siitä, mikä ei ole turhaa, vaan sisvistävää sisältöä, kannattaa ehkä hakea tekijän muista teoksista, vaikka niistä musiikkipakinoista.

Minna Lindgren, 2020. Aina on toivoa, 234 s. Teos. isbn 9789523630369

 Tämä on aluksi vähän hassulta, kuin pitkitetyltä pakinalta, vaikuttava tarina koulumaailmasta. Jatkuessaan tarina kuitenkin syvenee ja, ollakseen raikasta satiiria, saa yllättävänkin monia ulottuvuuksia. Henkilöt tai hahmot toki jäävät hieman pinnallisiksi, mutta satiirille sellaisen voi suoda. Mitään psyyken toiminnan kuvausta ei ole tavoiteltukaan, vaan osuvaa satiirista kritiikkiä nykyajan koulumaaliman trendeistä.

Kirjassa yhteikunnassa ja peruskoulussa nähtävillä olevat kehityskulut yksityistämisestä ja luokattomista koulurakennuksista ja työhuoneettomista epätyöpaikoista on vedetty yli niin, että näistä kärsinyt voi kerrankin nauraa vapautuneesti koko hulluudelle.

Jos tykkäät tästä, voisin oheilukemistoksi suositella Into kustannuksen Ville Yliaskan Tehokkuuden toiveuni -kirjaa. Siinä käydään läpi erilaisia johtojärjestelmäoppeja ja niistä johdettua intoa soveltaa noita hullutuksia julkiseen hallintoon. Minulle tuo kirja oli vapauttava: kaikki työelämän hulluus oli jostain ylhäältä ulkomailta tullutta johtamishullutusta, eikä siinä missään vaiheessa järjellä tai tutkimuksella tai totuudella ole ollut juuri mitään painoa.

Niin taitaa olla osittain käymässä myös peruskoulun kehittämisessä. Terveen järjen kritiikki on unohtunut niin monella suunnalla yhteikunnasssamme ja globaalissa maailmassa. Joskus voi olla vapauttavaa nauraa sille, kuinka vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.