Pentti Haanpää, 1947. Heta Rahko korkeassa iässä, 206 s. Otava

 Kirjapiiriin valittiin Haanpäätä klassikoksi ja valinta osui tähän juttukokoelmaan. Kerrassaam mainiota luettavaa, tarinoita kolmen neljän sivun mittaisina paloina, jotka juuri kun aikovat alkaa pitkästyttää saavat uuden käänteen ja päättyvät jo seuraavalla sivulla. Tarinoiden henkilöt ovat sodan jälkeisen ajan maaseudun pieneläjiä. Toinen toistaan erikoisempia tyyppejä ja - toisaalta - omana aikanaan oman ympäristönsä tyyppiedustajia.

Nautin myös rehevästä ja kansanmomaisesta kielestä, johon kirjailija on selvästi keksinyt omia täydennyssanojaan savaolaiseen tapaan.

Andrei Kurkov, 2026. Sydän ei ole lihaa, 335 s. Otava. Isbn 9789511503637

 Aiemmin lukemani kirja, oli niin hauska, että tartuin tähän heti, kun näin kirjan bestseller-hyllyssä.

Tarina kertoo Kiovasta toisen maailmansodan ja vallankumouksen jälkeen. Päähenkilönä on työläismiliisi, joka koettaa pärjätä ja pysyä hengissä tapahtumien vyöryssä. Samalla kun kerrotaan yksinkertaista tarinaa miliisimiehen arjesta tulee valaistuksi paljon aikakauden absurdeista piirteistä. Lukiessani tajusin, että tämä on jatko-osa, jossa viitataan aikaisempiin tapahtumiin. Edellisen osan nimi taitaa olla "Kiovan korva". Tällekin on tulossa kirjan loppulauseen mukaan vielä jatkoa.

Kirjailija on saanut haltuunsa tuon ajan dokumentteja miliisistä ja kai muutakin pohja-aineistoa, joten tarinoinnilla on vankkaa totuuspohjaa. Ukrainan asema tuona aikana taitaa heijastua myös tämän päivän tilanteessa. Absurdia silloin ja bsurdia tänään.

Tuula-Liina Varis, 2020. Sattunut syntymään, 356 s. WSOY. Isbn 9789510436219

 Olin ollut autuaan tietämätön Tuula-Liina Variksen tuotannosta, joka yllätti minut laajuudellaan. Tämä autofiktiivinen romaani viehätti minua, varsinkin alkuosan lapsuuskuvaus, jonka koin suorastaan naivistisen taiteen lailla viehättäväksi ja viihdyttäväksi. 

Ei se loppukaan huono ole, mutta Saarikosken ja muidenkin miesten kuvauksessa on ymmärrettävästi säästelty. Kuka niitä nyt antaisi kaapin päältä töniä.

En ole varma ovatko kaikki päähenkilön perhesuhteet samat kuin kirjailijalla, vaikka kai se googlailemalla selviäisi. Hurjat perheolot korostavat kehitystarinaa ujosta ja häpeävästä pikkutytöstä itsenäiseksi ja omaa elämäänsä määrätietoisesti eläväksi naiseksi.

Monica Fagerholm, 2025. Eristystila kapinoivia naisia, 395 s. Teos. Isbn 9789523636798

 Tämä oli lukukokemuksena aivan yhtä hirveä, jos mahdollista, kuin aiemmin yrittämäni kirja samalta tekijältä. Fagerholm kirjoittaa tavalla, joka on lukijaa luotaan työntävä ja sekava. Asiaa vatkataan loputtomasti: ensin vähän vihjataan, näytetään nurkan takaa ja lopulta satojen sivujen jälkeen "paljastetaan", mistä oli kysymys.

Vatkaaminen on niin loputonta, että turhautunut lukija ei lopulta jaksa olla lainkaan kiinnostunut siitä, onko kirjoittajalla ollut mahdollisesti jotain tähdellistä sanottavaa. En halua referoida sisältöä tämän enempää, yrittäkää itse ottaa selvää, jos kiinnostaa.

Ehkä tämä on suurta taidetta, jota en kuitenkaan ymmärrä, enkä edes halua ymmärtää. Niin inhottavasti kirjailija kohtelee lukijaansa.

Samantha Harvey, 2025. Kiertoradalla, 162 s. Otava. Isbn 9789511515883

 Tämä Booker-palkittu omaperäinen romaani on takakanne munkaan ansainnut joukon superlatiiveja. Minussa tämä sai aikaan joukon ristiriitaisia ajatuksia. Jos oli tarkoitus ylistää maapallon kauneutta avaruudessa, se onnistuu vain lukijan mielikuvitukseen ja hyvään tietämykseen avaruusvalokuvista perustuen ja on ristiriidassa avaruusaseman työntekijöiden tylsään arkipäivään ja inhimillisiin murheisiin.

Teksti on sinänsä taitavasti kudottu yhteen arkisten avaruuden tekniikka-asioiden ja fiilistelyn ja toisaalta maapallon suojelusaarnan kanssa, mutta minut se sai lähinnä pitkästymään, ei vakuuttumaan. Onneksi teksti on lyhyt, pienoisromaani, vain 162 sivua.

Arto Salminen, 2003. Ei-kuori, 150 s. WSOY. Isbn 9789510278628

 Lainasin kirjan, koska "Varasto" elokuva perustuu saman tekijän teokseen ja se oli paikoin hauska. Tämä on, jos mahdollista, vielä rujompi tarina laitapuolen kulkijoista. Perheenäiti ja kaksi aikuista poikaa kilpailevat kyynisyydessä ja härskiydessä ja rivosuisuudessa. Tarinaan sisältyy seksuaalista ja muuta väkivaltaa sekä huijaamista ja oman edun häikäilemätöntä tavoittelua. Samaan aikaan henkilöt ovat niin alkoholin ja toivottomuuden syvässä kaivossa, että lukijalle tulee mieleen, että härski ja väkivaltainen machoilu olisi hiukan ymmärrettävää, joskaan ei hyväksyttävää, vaan painavasti tuomittavaa.

Ehkä tämä rujo tarina puolustaa paikkaansa aiheensa vuoksi: tällaisesta porukasta ei usein kirjoiteta. Kirjailijalla on sujuva kynä ja jotkut kielikuvat ovat suorastaan taiturimaisia. On sitä paskempaakin luettu, vaikka tämä kyllä tavoittelee pohjaa.

Esilehdellä mainitaan kirjailijan saaneen avustusta kahdesta lähteestä. Maininnan alle on lisätty tekijän huomautus: "Tämä on apurahataidetta". Indikoinee sitä suuntaa, johon kirjailija haluaa teoksellaan irvailla.

Virginia Woolf, 2025. Mrs. Dalloway, 277 s., Otava. Isbn 9789511519478

 Tämä modernismin klassikko vie mukanaan, vaikka ensin on vaikeuksia havaita, milloin on hypätty yhden henkilön tajunnanvirrasta toiseen. Minkäänlaista saumakohtaa kun ei ole tekstissä havaittavissa. Jotenkin kerronta ja tajunnanvirta kuitenkin hakeutuu uomaansa ja lukija voi vain jättäytyä virran vietäväksi ja ihailla kirjailijan tarkkoja ja herkkiä huomioita.

Rouva Dallowayn kutsujen tarkka kuvaus pitkästyttää aika ajoin, mutta kutsuille osallistuvien mielenliikket eivät. Teksti ei suoraan ota kantaa tai moralisoi, mutta henkilöt ovat moderneja ja vapaamielisiä, paitsi tietysti jotkut heidän vastakohtansa.

Pitäisi lukea enemmänkin klassikoita.