Pentti Haanpää, 1989. Kenttä ja kasarmi, 43-124. Otava, Isbn 9511108204

 Lukupiiriin piti lukea Haanpään juttukokoelma "Heta Rahko korkeassa iässä". Sen luettuani, tuumasin, että jotain muutakin Haanpäältä olisi luettava. Niin tunnettuja ovat hänen teoksensa, että tunsin itseni noloksi, kun en mitään ollut aiemmin lukenut.

Kenttä ja kasarmista minulla oli jostain syystä ennakkokäsitys, että se kertoisi sota-ajasta tai ainakin sodan jälkeisestä ajasta 40-luvulla. Niin nämä tarinat ehkä kertovatkin 40-luvusta, mutta vain kasarmielämästä ja uusien asevelvollisten tavasta selviytyä simputtavista aliupseereista. Muutenkin armeijaelämä tulee kuvatuksi monenlaisten alokkaiden näkökulmasta, myös niiden, jotka eivät ole erityisen isänmaallisia ja jotka kärsivät putkarangaistuksen toisensa jälkeen.

Olivat tutustumisen arvoisia kertomuksia.

Susan Abulhawa, 2010: Jeninin aamut, 351 s. Like. Isbn 9789520103835

 Tämä Abulhawan aikaisempi teos kertoo pidemmän jakson palestiinalaisten sortohistoriaa kuin aiemmin lukemani kaksi teosta (1 ja 2). Tarina kertoo yhden suvun kautta Israelin valtion synnystä ja sortokolonialismista ja palestiinalaisten työntämisestä pois omilta mailtaan.

Tämän kirjan rinnalla tai ennen olisi hyvä lukea Israelin historiaa, esim Hannu Juusolan teos. Abulhawan sukutarina täsmää historiaan ja faktoihin. Tarina on niin karmea, että tavallinen lukija voi alkaa epäillä sitä liioitteluksi, ellei ole tauastaksi perehtynyt faktoihin.

Hannu Raittila, 2001. Canal grande, 328 s. WSOY. Isbn 9789510244937

 Tämä oli elokuvakäsikirjoituksen, sarjakuvan ja ties minkä tyylinen ja varsinkin alkuun kamalan sekava juttu. Kertoo Venetsialaisesta EU-projektista, johon joukko suomalaisia on myös osallistumassa. Tästä asetelmasta kirjoittaja ottaa kaiken irti kritisoidakseen EU-byrokratiaa ja tehottomuutta ja italialaista tapaa vetää etuja omaan pussiin ja ottaa muutenkin löysästi.

Paikka paikoin tarina on toisteisuudessaan suorastaan työlästä luettavaa, varsinkin kun juoni on dekkarimainen, jossa selitykset absurdeille tapahtumille annetaan lukijalle viimeisenä ja viimeisillä sivuilla. Tarinan olisi voinut sijoittaa periaatteessa mihin tahansa EU-maahan, mutta kirjoittaja ei ole voinut vastustaa kiusausta sijoittaa tapahtumat Venetsiaan, joka on tunnettu paitsi ainutlaatuisesta arkkitehtuuristaan myös peri-italialaisesta kulttuuristaan kaikkine sulle-mulle-juonineen. Myös Venetsian karnevaali on yhdessä osassa ja kymmeniä sivuja tapahtuu sekavana karnevaalina.

Ihailla voi suomalaisen kirjailijan rohkeutta sijoittaa tapahtumat toiseen kulttuuriin ja onnistua siinä tai ainakin ennakkoluulojemme vahvistamisessa.

Trude Teige, 2025. Isoäiti tanssi sateessa, 309 s. WSOY. Isbn 9789510497784

 Tommi Kinnusen "ei kertonut katuvansa" käsittelee suomalaisten saksalaissotilaiden morsiamien pakoa Norjan leiriltä Suomeen. Kirja on minulta vielä lukematta, vaikka olen aiheen pannut merkille. Tämä Teigen krja käsittelee norjalaisten saksalaismorsiammien kohtaloita ja sodan jälkeisiä oloja Norjassa ja Saksassa. Kirjassa on kolme sukupolvea naisia samasta perheestä ja kaikilla on hirveä kohtalo ensimmäisen miehensä kanssa. Sekä isoäiti että tyttärentytär löytää kuitenkin uuden ja hyvän suhteen. Armollista lukijalle, koska tarina muutoin on armoton ja väkivaltainenkin. Venäläisten valtaamillaan Saksan alueilla tekemät systemaattiset raiskaukset tulevat käitellyiksi ja osaksi sukupolvien juonta. Onneksi loppu on onnellinen ja antaa lukijan hengähtää. Teksti on niin sujuvaa ja kuvaus osuvaa, että luin kirjan melkein yhdeltä istumalta.

Pentti Haanpää, 1947. Heta Rahko korkeassa iässä, 206 s. Otava

 Kirjapiiriin valittiin Haanpäätä klassikoksi ja valinta osui tähän juttukokoelmaan. Kerrassaam mainiota luettavaa, tarinoita kolmen neljän sivun mittaisina paloina, jotka juuri kun aikovat alkaa pitkästyttää saavat uuden käänteen ja päättyvät jo seuraavalla sivulla. Tarinoiden henkilöt ovat sodan jälkeisen ajan maaseudun pieneläjiä. Toinen toistaan erikoisempia tyyppejä ja - toisaalta - omana aikanaan oman ympäristönsä tyyppiedustajia.

Nautin myös rehevästä ja kansanmomaisesta kielestä, johon kirjailija on selvästi keksinyt omia täydennyssanojaan savaolaiseen tapaan.

Andrei Kurkov, 2026. Sydän ei ole lihaa, 335 s. Otava. Isbn 9789511503637

 Aiemmin lukemani kirja, oli niin hauska, että tartuin tähän heti, kun näin kirjan bestseller-hyllyssä.

Tarina kertoo Kiovasta toisen maailmansodan ja vallankumouksen jälkeen. Päähenkilönä on työläismiliisi, joka koettaa pärjätä ja pysyä hengissä tapahtumien vyöryssä. Samalla kun kerrotaan yksinkertaista tarinaa miliisimiehen arjesta tulee valaistuksi paljon aikakauden absurdeista piirteistä. Lukiessani tajusin, että tämä on jatko-osa, jossa viitataan aikaisempiin tapahtumiin. Edellisen osan nimi taitaa olla "Kiovan korva". Tällekin on tulossa kirjan loppulauseen mukaan vielä jatkoa.

Kirjailija on saanut haltuunsa tuon ajan dokumentteja miliisistä ja kai muutakin pohja-aineistoa, joten tarinoinnilla on vankkaa totuuspohjaa. Ukrainan asema tuona aikana taitaa heijastua myös tämän päivän tilanteessa. Absurdia silloin ja bsurdia tänään.

Tuula-Liina Varis, 2020. Sattunut syntymään, 356 s. WSOY. Isbn 9789510436219

 Olin ollut autuaan tietämätön Tuula-Liina Variksen tuotannosta, joka yllätti minut laajuudellaan. Tämä autofiktiivinen romaani viehätti minua, varsinkin alkuosan lapsuuskuvaus, jonka koin suorastaan naivistisen taiteen lailla viehättäväksi ja viihdyttäväksi. 

Ei se loppukaan huono ole, mutta Saarikosken ja muidenkin miesten kuvauksessa on ymmärrettävästi säästelty. Kuka niitä nyt antaisi kaapin päältä töniä.

En ole varma ovatko kaikki päähenkilön perhesuhteet samat kuin kirjailijalla, vaikka kai se googlailemalla selviäisi. Hurjat perheolot korostavat kehitystarinaa ujosta ja häpeävästä pikkutytöstä itsenäiseksi ja omaa elämäänsä määrätietoisesti eläväksi naiseksi.