Leena Krohn, 2018. Tainaron, 138 s. Teos. isbn 9789518519082

Tämä on kertomus mielikuvitussaaresta, jonne kertoja on matkustanut laivalla, muttei enää muista miksi. Hän kertoo kirjemuodossa entisen elämänsä ilmeiselle rakastetulle, kuinka elämä tässä uudessa paikassa sujuu.
Ympäröivät oliot ovat hyönteisiä, mutta kuitenkin elävät monella tavalla kuin ihmiset. Kertojan oppaana on jäärä, joka on yhden tyypin kovakuoriainen. Biologina minua hämmentää moinen puolivillaisuus, luonnosta ja hyönteismaailmasta on poimittu monenlaista, mutta paljon hurjempiakin esimerkkejä olisi ollut allegorioiksi ihmiselämän vaikeuksista tms. (ks. esim. Gilbert Waldbauer: Hyönteiset vuodenaikojen vaihtelussa, 1998). On kuin allegorian rakentaminen olisi jäänyt tässä suhteessa kesken. Ainakin näin biologin mielestä. Aineen ja energian kiertokulku on kuvattu, mutta kovin eri lailla kuin se reaalitodellisuudessa tapahtuu, enkä jaksanut lukiessa ymmärtää, miksi poikkeamat ovat olleet tarpeen. En muutenkaan oikein päässyt jyvälle allegorioiden tarkoituksista. Ehkä olen tottunut liian helppoon lukemiseen. Tätä kirjaa pitäisi kai lukea kuin runoja, mutta sisällön runsaus houkuttelee lukemaan läpi nopeasti, jonka jälkeen tulee tunne, että no niin, entä sitten…?

Maggie Nelson, 2019. Sinelmiä, 96 s. S&S, isbn 9789515247131

Tämä on pieni kirja erosta ja väristä sininen. Rakenne on aforistinen, numeroituna yhteensä 240 lyhyttä tekstiä, jotka kuitenkin etenevät jossain määrin tarinan tapaan. Tarinana on kertojan ero ja seksielämä sekä intohimo siniseen väriin. Myös filosofialla on osansa, ainakin Wittgenstein, Emerson ja Thoreau tulevat mainituiksi. Intohimo siniseen ei oikein auennut minulle, mutta sinne tänne ripotellut seksin nokareet olivat piristäviä. Kerrankin naisihminen, joka ei sievistele näkemyksiään tai seksielämäänsä - näyttäisi olevan Warholilta lainattu asenne. Hauska pikku kirja.

Leena Krohn, 2018. Kadotus, 159 s. Teos. isbn 9789518518481

Tämä pienoisromaani kertoo löytötavaratoimistosta ja löytötavaroiden kautta pieniä osatarinoita, joita leimaa maagisen realismin tapa ylittää siellä täällä todellisuuden rajat. Kokonaisuus ei kuitenkaan oikein auennut minulle ja jäi vähän ikävystyttävän toisteiseksi. Tämä oli kuin piano-oppilaan taitavia sormiharjoituksia, mutta koko sävellys ei minua puhutellut.

Yuval Noah Harari, 2018. 21 oppituntia maailman tilasta, 368 s. Bazar. isbn 9789522796097

Homo Sapiens käsitteli ihmisen historiaa ja menneisyyttä, Homo Deus tulevaisuutta. Tämä kirja on tiukasti nykypäivässä kiinni ja tulee siksi jotenkin lähemmäksi sekä lukijaa, että kirjoittajaa. Kirjoittaja kertoo enemmän itsestään ja elämästään kuin aiemmin. Uskontojen kritiikki on samaa kuin aiemmissa kirjoissa - yhtä purevaa. Tässä kirjassa myös ihmisen suuret tarinat ja ideologiat ja aatteet tulevat yksi kerrallaan kritisoiduiksi samalla purevuudella. Loppua kohti käy selväksi, että ihminen ei voi hallita historiaa, ei elämäänsä eikä edes sisäistä elämäänsä, sillä vain muutos on pysyvää. Ajattelun terävyys auttaa ymmärtämään monia nykyhetken outoja ilmiöitä, kuten populismin nousua. Lopussa myös paljastetaan, kuinka kirjoittaja pysyttelee ilon ja optimismin puolella kovasta kritiikistään huolimatta - havainnoimalla myös sisintään yhtä kriittisesti ja armottomasti Vipassana-meditaation avulla. Yllättävä, mutta looginen paljastus. Harmi vain, että näin vanhan miehen on vaikea seurata esimerkkiä. Pitää olla nuori ja notkea jaksaakseen istua tuntikausia päivittäin risti-istunnassa.

Pajtim Statovci, 2019. Bolla, 237 s. Otava, isbn 9789511316824

Tämä on Romeon ja Julion rakkaustarina. Tarina Arsimista ja vaimostaan Ajshesta ja Arsimin intohimosta Milosiin, jonka sota tempaa mukaansa ja tuhoaa. Arsim pakenee vaimoineen ja joutuu palaamaan karkotettuna saatuaan syytteen lapseen sekaantumisesta.
Henkilöt ovat keski-ikäisiä ja yhtenä esikuvana onkin ollut Kissani Jugoslavian isähahmo, joka myös oli säälimätön ja väkivaltainen kuten Arsim, jota, ja jonka väkivaltaisia tekoja, kuvataan suoraan ja epäröimättä. En kokenut kirjaa väkivallan mässäilyksi, vaan ennemminkin sodan ja katastrofin vaikutusten analyysiksi. Kirja ei, Arsimin kirjoituksen julkaisemista seuraavaa pientä toivoa lukuun ottamatta, tarjoile onnellista loppua. Kukaan päähenkilöistä ei koe pelastumista onnettomasta kohtalostaan, vaan jää sen vangiksi.
Kirjan myyttinen kehyskertomus Bollasta ei saa niin paljon painoa kuin myytit Kissani Jugoslavia -kirjassa ja onnistuu jotenkin tukemaan juonta ja teemoja hienosti ja lukijaystävällisesti.
Kirja ja kirjailija on palkintonsa ansainnut.

Joel Haahtela, 2019. Adèlen kysymys, 188 s. Otava, isbn 9789511332534

Tämä pienoisromaani kertoo rauhallisen ja tyynen tarinan tutkijasta, joka luostarissa tutkii vanhoja arkistoja ja pyhimystarinaa ja samalla omaa elämäänsä. Vasta lopussa käy ilmi, miksi juuri tämä pyhimystarina liikuttaa tutkijaa niin paljon. Kiireettömyys ja luostarielämän toistuva arkirytmi tulevat lukijalle hyvin konkreettiseksi. Ei Haahtelan paras kirja, mutta ei huonokaan.

Riikka Kaihovaara, 2019. Villi ihminen ja muita luontokappaleita, 224 s. Atena, isbn 9789523005334

Nuorena keskikoululaisena harrastin ajattelua. Tein maailmantarkastelukokeita ja seurasin ajatuksiani, minne menivätkin. Yksi koe johti päätelmään: jos maailmassa on kaikki päinvastoin kuin nyt on kaikki samanlailla. Kerroin johtopäätöksestäni koulutoverille, joka ei jaksanut seurata ajatuksenjuoksuani, vaan väitti minun olevan väärässä. Logiikka meni jotenkin niin, että jos kaikki on päinvastoin on valkoinen mustaa, mutta koska kaikki on päinvastoin näyttää musta meistä valkoiselta...

Vähän samanlaisessa tilanteessa olen ollut usein biologiaan liittyvissä aiheissa, ennen muuta evoluutioteorian selittävässä roolissa. On todella tavallista langeta teleologisiin selityksiin Aristoteleen tapaan. Evoluutiolla ei kuitenkaan ole tarkoitusta tai päämäärää. Se, tai siis geenit, vain reagoivat ympäristöön, jättäen siihen parhaiten sopeutuneet henkiin. Sopeutumiseen kuuluu myös tarpeellinen variaatio. Ilman vaihtelua sopeutuminen pysähtyisi ja muuttuvassa ympäristössä seuraa perikato ja sukupuutto. Evoluutioon liittyviä keskusteluja yritin usein käydä kollegoiden kanssa ollessani vielä työelämässä. Useimmat lopulta kieltäytyivät keskustelemasta aiheesta ja palasivat kulloinkin käsillä olevaan biologian osa-ongelmaan välittämättä suuremmasta kehyksestä. Annoin periksi, koska en halunnut pilata kaikkia kahvitunteja viisastelullani. Oli kollegoissa toki joku poikkeuskin, joiden kanssa keskustelu lähti nopeasti aivan sfääreihin, vaikka instituutioihin emme kyenneetkään vaikuttamaan. Yhtä kaikki, kokemus oli yhtä turhauttava kuin kouluajan keskustelu "kaikki-päinvastoin paradoksista".

Oivalluksen, että ihminen on osa luontoa, sain myös jo hyvin nuorena. Hämmästyin, että silloinhan järki ja ideat ovat luontoa ja kulttuurikin on luontoa. Etiikka, hyvä ja paha, ovat myös luontoa. Tämä romahduttaa kaikenlaiset pohdinnat luonnosta, joka on jotain enemmän tai parempaa tai arvokkaampaa, kuin ihmisen aikaansaama ympäristö. Kirjoittaja Kaihovaara pohtii ansiokkaasti joutomaiden arvokkuutta luontona (esim. ruderaatit ovat usein parhaita lintupaikkoja ja voivat sijaita yllättävästi keskellä rakennettua tai teollista ympäristöä) sekä luonnon ja ei-luonnon häilyvää rajaa kuten myös ennallistamisen ristiriitoja. Ennallistetaanko esim, suomalaista metsää sadan vuoden takaisiksi kaskimaiksi vai jääkauden jälkeen kehittyneen taigan sakean kuusimetsän asteelle...

Aineen ja hengen dikotomia jätti minut myös nuorena kylmäksi, en ymmärtänyt, miten jumalan meille antama sielu voisi toimia yhdessä materian kanssa? Tuntui selvältä, että henkisyys ilmaantui evoluution myötä osaksi psykofyysistä kokonaisuuttamme, eikä suinkaan ollut yhteydessä meihin käpyrauhasen kautta, kuten kartesiolainen maailmankuva ansiokkaasti selitti, vaikka Descartes olikin jo hylännyt jumala-hypoteesin tarpeettomana.

Näin minulla oli koossa joukko pirullisia teesejä kahvipöydän keskusteluihin luonnosta ja ympäristönsuojelusta. Kun vielä otin mukaan Humen giljotiinin eli Humen lain, jonka  mukaan tosiasioista ei voi johtaa moraalisia sääntöjä eikä päätellä miten asioiden tulisi olla, tulin vetäneeksi maton melkein jokaisen kanssakeskustelijan alta.

Nyt käsillä oleva teos kirjoittajansa luontosuhteesta ja ihmisen ja luonnon suhteesta yleensä on hämmästyttävän terävää pohdintaa. Pohdiskelu tapahtuu turvautumatta juuri lainkaan evoluutioteoriaan, mikä saa minut kunnioittamaan humanismia hieman enemmän. (Kirjan kirjoittaja on toimittaja, siis mahdollisesti humanisti.) Tällainen humanismi, joka paneutuu ihmiseen osana luontoa ja hyväksyy ihmisen (ja luonnon) pimeän ja villin puolen ansaitsee hatunnoston, sillä se voi päästää meidät monesta pahasta umpikujasta. Hyväksymällä ihmisen kokonaisempana, voimme päästä eteenpäin myös suhteessamme luontoon. Kohti faktakeskeisempää ympäristöajattelua. Ympäristön ja luonnonsuojelu on raskautettu väkevillä tunteilla ja romantiikalla, ja intuitio lähtee siksi helposti viemään suuntaan, jossa faktat karisevat ja ehdottomuus valtaa. Ympäristöala on täynnä näitä pahoja, pirullisia ongelmia (wicked problems), joista keskustelu ei yleensä johda mihinkään muuhun kuin entistä lukkiintuneempiin asenteisiin. On myös hyvä huomata, että vihreät ja ympäristöliike olivat ensimmäiset populistit, uudet populistiset liikkeet ovat vain kaataneet samaan muottiin kansallisuusaatetta ja mamuvastaisuutta.

Kirja kuitenkin tuotti minulle loppuosastaan pienen pettymyksen. Se ikään kuin lässähtää ja lyö korvalle aikaisempia pohdintoja. Kirjoittaja perääntyy johtopäätöksistään ja perääntyy jonkinlaiseen romanttiseen luddiitti-luontopakolaisuuteen. Tämä voisi olla sukua Linkolalaisuudelle, vaikka lähteenä ovatkin monet uudemmat "intiaaniliikkeet" tai takaisin luontoon ajattelut sekä ns. syväekologia, josta en ole koskaan saanut oikein selvää.

Oikea johtopäätös siitä, että ihminen on osa luontoa ja siis myös teknologiamme ja ajattelumme on sitä, olisi se, että ei ole mitään "luontoa", johon voisimme paeta, koska jo elämme keskellä sitä. On vain paneuduttava biologian, evoluutioselitysten ja psykologian ja aivotutkimuksen faktoin siihen, mikä toimii ja on kestävää tässä "kokonaisluonnossa". Näin on mahdollista myös ottaa vastuuta kokonaisuudesta, eikä paeta sitä "luontoon", jonka erillisyyttä teoksen alkuosa kritisoi niin ansiokkaasti. Villi luonto on meissä jokaisessa, mielemme toimii edelleen kuin kivikautisella esi-isällämme ja biologiamme on seuraus sopeutumisesta ihmisapinalajimme olosuhteisiin tuhansia vuosia sitten. Sopeutuminen, villiintyminen, tähän ja toisaalta teknosysteemiimme edellyttää näiden faktojen tarkkaa punnintaa ja tutkimista ja tuomista päätöksentekoon. Sama koskee teknosysteemimme sopeuttamista, tekemistä kestäväksi, pitää palata totuuteen ja tieteellisiin faktoihin, joita muutetaan ja kehitetään sitä mukaa kuin uutta tietoa kertyy. Luontoa pitää suojella ihmiselle ja ihmiseltä, mutta luontoa ei tarvitse suojella luonnolle itselleen. Tässä ei auta metsiin pakeneminen aitoa elämää elämään, vaan tosiasioiden kunnioittaminen ja populismin vastustaminen. Tunnuslauseena voisi olla, ei "takaisin luontoon", vaan takaisin totuuteen ja kokonaiseen ihmiskuvaan. Palataan siis valistukseen.