Leena Krohn, 2018. Tainaron, 138 s. Teos. isbn 9789518519082

Tämä on kertomus mielikuvitussaaresta, jonne kertoja on matkustanut laivalla, muttei enää muista miksi. Hän kertoo kirjemuodossa entisen elämänsä ilmeiselle rakastetulle, kuinka elämä tässä uudessa paikassa sujuu.
Ympäröivät oliot ovat hyönteisiä, mutta kuitenkin elävät monella tavalla kuin ihmiset. Kertojan oppaana on jäärä, joka on yhden tyypin kovakuoriainen. Biologina minua hämmentää moinen puolivillaisuus, luonnosta ja hyönteismaailmasta on poimittu monenlaista, mutta paljon hurjempiakin esimerkkejä olisi ollut allegorioiksi ihmiselämän vaikeuksista tms. (ks. esim. Gilbert Waldbauer: Hyönteiset vuodenaikojen vaihtelussa, 1998). On kuin allegorian rakentaminen olisi jäänyt tässä suhteessa kesken. Ainakin näin biologin mielestä. Aineen ja energian kiertokulku on kuvattu, mutta kovin eri lailla kuin se reaalitodellisuudessa tapahtuu, enkä jaksanut lukiessa ymmärtää, miksi poikkeamat ovat olleet tarpeen. En muutenkaan oikein päässyt jyvälle allegorioiden tarkoituksista. Ehkä olen tottunut liian helppoon lukemiseen. Tätä kirjaa pitäisi kai lukea kuin runoja, mutta sisällön runsaus houkuttelee lukemaan läpi nopeasti, jonka jälkeen tulee tunne, että no niin, entä sitten…?

Tapio Koivukari, 2018. Poltetun miehen tytär, 282 s. Johny Kniga isbn 9789510434673

Romaani kertoo Islannin 1500-luvun noitavainoista. Vanhojen riimikirjoitusten ja Islannin saagojen tuntemus tuo päähenkilön isälle noitatuomion ja polttorovion. Tytär on vähällä joutua samalle tuomiolle, mutta pitkien vaiheiden jälkeen pelastuu lopulta. Tarina on kiehtova keskiaikaisen Islannin kulttuurin ja elinkeinojen kuvaus. Se on kirjoitettu niin mukaansatempaavasti, ettei kirjaa malta jättää, vaan tarina tulee luettua melkein yhdeltä istumalta. Tällaisia historiallisia kertomuksia lukee ilolla - siinähön voi samalla vaikka oppia jotain historiasta.

Heikkinen, Antti. 2014. Risainen Elämä, Juice Leskinen 1950-2006

Älysin Juicen runoilijasuuruuden vasta miehen kuoltua. Jotenkin olin siihen saakka onnistunut vieroksumaan tuota omituista hahmoa, jolla oli klanipää ja pitkä, liehuvan ohut takatukka. Jyväskylässä oli nuorena tavannut jotain konserttijulistetta, jossa yhtenä esiintyjänä oli Juice Leskinen ja Coitus int. Coitus interruptus, joopa joo, pitäkää pumppunne. Toki olin seurannut, kuten varmaan lähes kaikki suomalaiset Juicen menestystä ja nousua kansakunnan kaapin päälle kansallisrokkariksi. Satuin näkemään Juicen linnan kutsuilla silloisen vaimonsa kanssa ja tunnistin nyt kirjasta nuo tapahtumat uudelleen.
Juicen ennenaikainen kuolema ei yllättänyt. Olin siinä käsityksessä, että Juice oli vedellyt viinaa siihen malliin, että jo toinen maksa sanoi dängdäng. No, tuo ei pitänyt paikkaansa, kuten niin moni muukaan huhu Juicesta. Ihan omallaan se meni ja se kesti koko elämän. Kuollut rokkari paras rokkari? Jostain syystä kiinnostuin niin  paljon, että minulla on kaikki Juicen levyt, jopa mainoslaulut ja lukuisa joukko livestä muistiin nakutettuja tekstejä, joita halusin ihailla paperillani. Kuolleen miehen fani.
Antti Heikkinen on tehnyt suuren työn ja tasapainoisen kirjan, josta saa hyvin realistisen kuvan siitä, kuinka helvetin hankala tyyppi ja suuri taiteilija oli mies nimeltään Juha Leskinen. Ei siis joka suhteessa kiitollista luettavaa, mutta panee se ajattelemaan, omaakin elämää. Minkä tekevät myös Juicen yhä elävät kappaleet ja sanoitukset. Juicen viimeiset sanoitukset puhuttelevat suoraan tällaista keski-iän ylittänyttä jäärää. Aikuinen kun mies on tässä, elämäänsä etsimässä, loppusyksyn hämärässä, kuihtuu muistot katkerat...
Kovasti suositeltava kirja. Kovallekin Juicefanille löytyy uusia mutkia Juicen taipaleelta ja uusia kiksejä niistä tuplamekrityksistä, joita Juicen sanoitukset ovat täynnä.

Salla Korpela: Yhteinen talo

Salla Korpelan Helsingin Jätkäsaaren Malta yhteisötalon ryhmärakennuttamiseen perustuva kirja ilmestyi puolisen vuotta talon valmistumisen jälkeen. Kirja kertoo paljon kirjoittajastaan, Malta-hankkeen promoottorista ja rakennusaikaisesta hallituksen puheenjohtajasta, ja jonkin verran myös itse rakennushankkeestamme. Hyvin paljon on mukana yleistä materiaalia yhteisöllisestä asumisesta ja rakentamisesta. Nämä osuudet kertovat paljon siitä, mistä Salla on ehtymättömänm tarmonsa ja vankkumattoman motivaationsa ammentanut.
Kirja on tehty nopealla aikataululla ja siksi monet syvempää käsittelyä kaipaavat asiat jäävät maininnalle. Yhteisöllinen, keskinäinen hinnoittelu, asuntohintojen/jyvitys, joka Malta-talossa on poikkeuksellinen, olisi ansainnut tarkempaa ruotimista. Samoin ns. RS-systeemi, rahalaitosten neuvottelukunnan suosittelema, järjestelmä, joka ryhmärakentamisessa ei ole voimassa ja jonka aiheuttamat ongelmat ovat hyvin moninaiset. Ryhmärakennuttamisessa on Sallan mukaan tarpeen rakennuttajan runsas läsnäolo työmaalla. Olisi ollut hyödyksi käsitellä asiaa, miksei tämä toteutunut Maltan hankkeessa. Ryhmärakentajien myötäsuunnittelijan rooli ja koordinointi suunnittelijoiden keskinäisessä vastuussa toisiinsa ja tuleviin asukkaisiin olisi kipeä asia ja tarvitsisi kunnon analyysiä jne.
Kirja on kuitenkin omalla tavallaan ansiokas persoonallinen dokumentti hankkeesta ja siihen johtaneista ajatuksista.
Kriittistä lukijaa varmasti häiritsee, että kirjoittaja monessa kohtaa rinnastaa grynderirakentamisen käytäntöjä ja arkea ja yhteisöllisen rakennuttamisen ihanteita. Vähän samaan tapaan kuin kuumina 70-luvun vuosina politiikassa vertailtiin sosialismin ihanteita ja kapitalismin käytäntöjä edellisen eduksi tai päinvastoin. Rakentamista tuntevaa asiantuntijaa tämä ei ehkä haittaa, mutta tavallisen asunnon hankkijan ajattelua tämä voi sekoittaa. Kirjoittajan lupaama toinen kirja - opas ryhmärakennuttajille - voi varmasti paikata näitä puutteita.

Akhtar Ayad, Appelsiinikuorten katu. Seven. 2014

Islamilaisesta maailmasta kertovat kirjat ovat - ainakin bestsellerit - näköjään aina joko vääräuskoisten tai sitten uskostaan luopuneiden kirjoittamia. Länsimaisia lukijoita kiinnostaa luonnollisesti kulttuurien rajapinta. Usein vain käy niin, että toisesta kulttuurista otetaan arki ja toisesta uskonnon ääri-ilmiöt, joiden absurdisuutta sitten peilataan edelliseen. Asetelma on kiinnostava, mutta ei taida tehdä oikeutta kummallekaan kulttuurille.
Akhtarin kirja on pojan kasvutarina, joka peilaa nuoren uskonnollista ja seksuaalista heräämistä pakistanilaisen tätinsä kohtaloon ja amerikkalaisuuden ja islamin vaateisiin.
Kauneimmillaan kirja on kiteyttäessään uskonnon ja kulttuurin pyrkimystä henkisyyteen. Suufilainen mystiikka ja länsimainen etiikka leikkaavat lopussa kauniisti ja uskottavasti. Myös tarina itsessään USAssa asuvista pakistanilaisista on uskottava ja hyvin kerrottu. Suositeltava kirja alussa mainituilla varauksilla.

Tyler Anne, Avioliiton lyhyt oppimäärä, Otava 2012

Tylerin kirja kertoo yhden amerikkalaisen avioliiton tarinan 40-luvulta 2000 luvulle. Aviopari Michael ja Pauline ovat vuoroluvuin pääosassa siivuissa, jotka lohkaisevat kohtalaisia paloja yhteisestä historiasta. Molempien näkökulma on uskottava, autenttinen ja looginen. Kiehtovalla tavalla molemmat alkavat elämään yhtäaikaa lukijan mielessä. Eikä voi sanoa, etteivätkö parin vaikeudet olisi tuttuja - kipukohdat lienevät jokaisen avioliiton tutuimmat karikot.
Tarina vie mennessään, kiehtoo ja viihdyttää niin, ettei kirjaa malttaisi laskea ollenkaan käsistään. Vaikka viimemainittua kai ei saisi sanoa vakavasti otettavassa kirjamielipiteessä, tässä se kuitenkin on ilmeinen ansio, tarina ei ole vain kevyttä viihdettä.

Dan Brown: Inferno

Da Vinci koodin kirjoittajalta tämä ei ole parasta antia. Siinä missä mainittu teos oli kiehtova vuosituhantisine salaliittoineen ja uskonnon mysteereineen on tämä rakennettu paljon heiveröisemmälle pohjalle. Väestöräjähdys ja ympäristöpaine eivät ole niin mustavalkoisia ja yksiulotteisia kuin kirjan päähenkilöt niistä esittävät. Tämä vie valitettavasti pohjaa koko vauhdikkaan takaa-ajotarinan uskottavuudelta. Pienelläkin googlauksella huomaa, että Rooman Klubin aikanaan käyttämä väestöennuste ei enää päde (esim.: https://www.ted.com/talks/hans_rosling_on_global_population_growth).
Tästä huolimatta kirja on taattua Brownia. Sitä ei voi välillä laskea käsistään pitkäksi aikaa ja se on luettava loppuun pian, jotta loppuratkaisu selviää. Monenkohan lukijan mieleen jää kummittelemaan toteutunut ituratamanipulaatio ja alentuva ihmislajin hedelmällisyys...?

Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

Toisin kuin Hosseinein kaksi edellistä teosta Leijapoika ja Tuhat loistavaa aurinkoa tämä kirja ei kerro ihmisen pahuudesta, ja vain sivuaa Afghanistanin väkivaltaa. Sen sijaan se kertoo hyvyydestä ja perheestä, yhden perheen historiasta ja eroon toisistaan joutuvien sisarusten elämän.
Kirjailija vie lukijaa maasta ja kulttuurista ja aikakaudesta toiseen. Välillä vauhti nopeutuu ja välillä tarina hidastuu kertomaan päivistä vuosikymmenien sijaan. Tarina tuntuu välillä hyppäävän hämmentävällä tavalla johonkin aiemmin vain vilahtaneeseen sivuhenkilöön, mutta viekin sitten tarinaa tehokkaasti eteenpäin. Kirjan luettuaan on tyytyväinen olo ihmisen hyvyydestä ja siitä, että on tällainen kirja, joka osaa kertoa siitä näin kiehtovasti ja tunteisiin vaikuttavasti.