Innostuin lukaisemaan tämän Márquezin myöhäisteoksen luettuani uudestaan sadan vuoden yksinäisyyden.
Liepeessä tätä kehuttiin rakkaustarinaksi. Voihan sen niinkin esittää, mutta minusta tämä oli ennemminkin tarina vanhuudesta ja miehen vanhentumisesta. Márquezin tyypillinen rehevyys, liioittelu ja yhteisö ja ihmiset ovat kuten aiemmissa teoksissa. Aitoa Márquezia, pieni makupala vielä.
Luin tämän kertomuksen ensi kerran noin 50 vuotta sitten. Toinen lukukerta oli yhtä kiehtova. Mielenkiintoista oli myös, mitä kirjasta oli pieneen mieleeni tallentunut. Parhaiten muistin Ursula isoäidin vanhuuden neljävuotisen sateen aikana, kuinka lapset pitivät mummoa leikkikalunaan.
Nyt vanhana hahmotan tarinan ”päähenkilön” toisin kuin nuorena. Pääosassa on Macondo, tuo mystinen ja kaukainen viidakkokylä. Eli toisin sanoen latinalainen yhteisö ja politiikka. Tarinoinnin runsauden sarvi ryöppyää ja vie mukanaan kuin ensi kerrallakin. Luin kirjan melkein päivässä saatuani sen kovin myöhään ennen lukupiiriä. Todiste tämäkin tekstin sujuvuudesta käännöksenäkin.
Nyt kiinnitin huomiota muutamiin kääntäjä Rossin käyttämiin murresanoihin, kuten aivina = pellava, emettyä = tulla tiineeksi, lihoa. Käännöksessä arabit vanhahtavat helyjä aroihin. Suomalainen ei ehkä huomaa, että kysymys on aaroista tai araroista, joka on yksi ryhmä ara-papukaijoja.
Pitkä jono samannimisiä miespäähenkilöitä meni nytkin välillä vaikeaksi, mutta ei niin pahasti kuin ensi lukemalla. Naiset taas ovat helpommin yksilöitävissä koko tarinan ajan.
Työläisten joukkomurhan sensurointi ja täydellinen kieltäminen tuntui nyt Venäjän aloittaman sodan taustaa vasten taas ajankohtaiselta.
Tämä kirja on kestänyt aikaa hyvin. Klassikko.
