Antti Heikkinen, 2017. Mummo, 303 s. isbn 9789510429365

Mummo kertoo kolme sukupolvea Kainuun naisista. Juoni on rakenneltu hauskasti vähän dekkarityyliin. Lasten isät ovat kovasti arvoituksia eikä miehet muutenkaan ole tässä sankareita, lähinnä roistomaisia juoppoja.
Ei naisetkaan pyhimyksiä ole mutta sitkeitä ja pirullisen pahaluonteisia, jota suomalaiseksi sisuksi sanotaan.
Ihan mukava luettava, mutta en kokenut tämän olevan kunnianosoitus suomalaiselle naiselle, kuten takakannen teksti väittää. Ennemminkin pätkä elävöitettyä Suomen historiaa syrjäkyliltä katsottuna. Ainoa kohta filosofisempaa tuumailua liittyy tähän kirjan loppupuolella:
"Mutta semmosta on historia, kaikenlainen historia. Se muuttuu sitä mukaa kun uutta paljastuu. Totuuden huomaa vasta aikojen päästä, vaikka miten itse olisi mukana elänyt ja vierestä katsonut. Se on samanlaista yhden ihmisen kuin isompien asioiden kanssa, Mummoskin on ihan kuin tämä Suomi. Tekemällä tehty ja sitten niin kuin vahingonlaukauksesta syntynyt. Isä saattaa olla oikealta tai vasemmalta eikä tämä maakaan ole oikein kenenkään äiti, vaikka sitä äidiksi sanotaan."

Ilmar Taska, 2017. Popeda 1946, 315 s. WSOY. Isbn9789510423424

Kertomus sodanjälkeisestä neuvostomiehityksen alaisesta Virosta on sydäntä särkevä. Päähenkilönä on 6-vuotias poika ja hänen perheensä, joka joutuu stalinismin lihamyllyyn - kirjaimellisesti. Tätinsä pelastuu pakenemaan Lontooseen sikäläisen sotaa edeltävän tuttavuutensa avulla, mutta hänenkin kohtalonsa jää vielä auki kuten hyvin tiedämme voivan käydä nykyäänkin Venäläishallitsijoiden arvostelijoille. Kuusivuotiaan sinisilmäisyys ja herkkäuskoisuus sekä toisaalta elämän ilo ja voima on onnistuttu kuvaamaan todella herkistävällä tavalla.
Stalinismin kauhukabineteilla ei mässäillä, mutta ei toisaalta kaunistellakaan. Vankikaapit olivat todella olemassa, olen itsekin nähnyt sellaiset Vilnan KGB-museossa. Viron kärsimysten tämä puoli on kyllä periaatteessa suomalaisille tuttua asia, mm. Sofi Oksanen on yrittänyt tuoda tätä historiaa suomalaisten tietoon, mutta tällaisia ensi käden tietoja ja elävöittämistä tarvitaan edelleen.

Heikkinen, Antti. 2014. Risainen Elämä, Juice Leskinen 1950-2006

Älysin Juicen runoilijasuuruuden vasta miehen kuoltua. Jotenkin olin siihen saakka onnistunut vieroksumaan tuota omituista hahmoa, jolla oli klanipää ja pitkä, liehuvan ohut takatukka. Jyväskylässä oli nuorena tavannut jotain konserttijulistetta, jossa yhtenä esiintyjänä oli Juice Leskinen ja Coitus int. Coitus interruptus, joopa joo, pitäkää pumppunne. Toki olin seurannut, kuten varmaan lähes kaikki suomalaiset Juicen menestystä ja nousua kansakunnan kaapin päälle kansallisrokkariksi. Satuin näkemään Juicen linnan kutsuilla silloisen vaimonsa kanssa ja tunnistin nyt kirjasta nuo tapahtumat uudelleen.
Juicen ennenaikainen kuolema ei yllättänyt. Olin siinä käsityksessä, että Juice oli vedellyt viinaa siihen malliin, että jo toinen maksa sanoi dängdäng. No, tuo ei pitänyt paikkaansa, kuten niin moni muukaan huhu Juicesta. Ihan omallaan se meni ja se kesti koko elämän. Kuollut rokkari paras rokkari? Jostain syystä kiinnostuin niin  paljon, että minulla on kaikki Juicen levyt, jopa mainoslaulut ja lukuisa joukko livestä muistiin nakutettuja tekstejä, joita halusin ihailla paperillani. Kuolleen miehen fani.
Antti Heikkinen on tehnyt suuren työn ja tasapainoisen kirjan, josta saa hyvin realistisen kuvan siitä, kuinka helvetin hankala tyyppi ja suuri taiteilija oli mies nimeltään Juha Leskinen. Ei siis joka suhteessa kiitollista luettavaa, mutta panee se ajattelemaan, omaakin elämää. Minkä tekevät myös Juicen yhä elävät kappaleet ja sanoitukset. Juicen viimeiset sanoitukset puhuttelevat suoraan tällaista keski-iän ylittänyttä jäärää. Aikuinen kun mies on tässä, elämäänsä etsimässä, loppusyksyn hämärässä, kuihtuu muistot katkerat...
Kovasti suositeltava kirja. Kovallekin Juicefanille löytyy uusia mutkia Juicen taipaleelta ja uusia kiksejä niistä tuplamekrityksistä, joita Juicen sanoitukset ovat täynnä.