Olen Kähkösen Kuopio-sarjasta aiemmin lukenut vain Graniittimiehen, josta olin vakuuttuneempi kuin tästä kirjasta. Tässä on noudatettu tapaa, jossa kertoja ja näkökulma vaihtuu ja luvut on otsikoitu kulloisenkin kertojan mukaan. Kaikkitietävä kertoja on siis minimaalisessa roolissa. Ratkaisu on sinänsä ihan toimiva, mutta johtaa jotenkin kertaamisen ja vatvomisen tunteeseen. Juonikuvio on sinänsä ihan toimiva. Mutta kovin perusteellinen kulloisenkin kertojahenkilön sisäisen elämän kuvaus alkaa pidemmän päälle puuduttaa. Mielestäni vähemmän perusteellinen, viitteellisempi kuvaus olisi toiminut ja tarina ei olisi tuntunut junnaavan niin pahasti.
Vihreä sali symboliikka kasvaa tarinan myötä kovin suuriin mittoihin, eikä kuitenkaan oikein loksahda juonen ja henkilöiden selityskehäksi. Ehkä ei ollut kirjailijan tarkoituskaan niin?
