Carlo Rovelli, 2019. Todellisuus ei ole sitä miltä se näyttää, kohti kvanttigravitaatiota, 252 s. Ursa. isbn 9789525985733

 Tekisi mieli täydentää kirjan otsikkoa: Todellisuus ei pohjimmiltaan ole sitä miltä se näyttää. Arkitodellisuutemme, joka koostuu kvantti- ja atomimaailman keskiarvoista on juuri sitä miltä se näyttääkin. Aika ja avaruus ovat meille itsenäisesti olevia, jossa maailma ja me tapahdumme.

Tähän palataan aivan kirjan lopussa ja se olikin minusta antoisinta: arkimaailman ja syvemmän olemisen ymmärtäminen yhtä aikaa.

Rovelli on aiemmin kirjoittanut kirjan seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta, joka sekin on antoisa ja hienosti maallikolle nykyfysiikkaa avaava, mutta tämä kirja on sekä parempi, koherentimpi, että menee pidemmälle. Se kun selittää kvanttigraitaation hahmotelmankin, eli yleisen suhteellisuusteorian ja kavanttimekaniikan yhdistämisen ja päätyy siihen, että maailma koostuu kvanttikentistä. Alkeishiukkaset ovat olemassa todennäköisyytenä ja konkretisoituvat vain vuorovaikutuksessa toisen kentän kanssa.

Kvanttikenttien tapahtumisen keskiarvot tuovat mukaan informaation ja lämpöopin! Tällöin myös aika tulee mukaan kuvaan. Sitä kun ei tarvita perustapahtumien kuvauksessa. Entropia, hukkalämpö tuottaa ajan. Ajan suhteellisuus, että se on vain suhteessa kahden tapahtumisen välillä, on vielä helpohko hyväksyä, mutta koko (aineellisen) todellisuuden näkeminen pelkästään kvanttikenttinä on vaativa harjoitus.

Lukukokemuksena ihan suositeltava. Emme tarvitse ilmoitettua, ihmeellistä, jumalallista totuutta, koska todellisuus itsessään on paljon ihmeellisempi.

Pirkko Saisio, 1998. Pienin yhteinen jaettava, 254 s. WSOY, isbn 9510230162

 Tämä olisi tietysti pitänyt lukea ensin, ennen punaista erokirjaa. Ehkä sillä olisi ollut vaikutusta siihen miten erokirja vaikutti minuun lukijana. Pidän tätä parempana, suorastaan nerokkaana. Kertojan otteen syntyninen kahdeksanvuotiaana, jonka jälkeen kerrotaan "hänestä", mutta silti vapaasti välillä otetaankin taas minäkertoja kommentoimaan.

Siirtymät, kappaleen lopun alla uudella rivillä oleva "Ja", jonka jälkeen väli ja uusi pienellä kirjaimella alkava kappale ovat se suola joka tekee kerronnasta maukasta ja saa lukijankin oivaltamaan asioita ja seuraamaan kirjoittajan assosiaatioketjuja ja tunneliikkeitä.

Jos erokirjassa ihailin opiskelijaelämän ja homoskenen kuvauksia, niin tässä hienointa on lapsuuden ja pienen tytön elämän ja ajattelun herkkä kuvaaminen. Mieleenpainuvia ovat myös vanhempien kuvaukset, erityisesti ristiriitainen isä, joka on vaativa ja haihatteleva SN-seuran aktiivi ja K-kaupan perustaja yhtä aikaa. Ajan kuvaa, mielen ja lapsen kehitystä ja psyyken kuvausta, kaikkea yhtä aikaa ja vuoron perään. Hieno kirja.

Anja Portin, 2020. Radio Popov, 289 s. S&S, isbn 9789515251688

 Nuorten finlandia-voittaja 2020 on hyvä kirja myös aikuisille. Se kertoo tarinan, joka on sellaisenaan lähes uskottava reaalimaailmaan, mutta sisältää klassisia satuaineksia, jotka tuovat mieleen Astrid Lindgrenin tai vastaavat lasten vapautusliikkeen tarinat.

Kirja käsittelee vakavaa asiaa: lasten laiminlyöntiä ja kaltoinkohtelua sekä empatiaan kyvyttömiä aikuisia ja vanhempia. Satumaista tässä on se, että lapset pärjaavät pitkälti keskenään parin yliempaattisen aikuisen avulla ja loppu vaikuttaa onnelliselta.

Vaikuttavinta kirjassa oli kuitenkin päähenkilön ja tämän isän, joka "osaa olla poissa kahdella tavalla", yksi lyhyt kohtaaminen ja pieni tuikahdus empatiaa isän puolelta. Tämä saa päähenkilön tuntemaan voimakkaasti kaikesta vuosien unohtamisesta ja kaltoin kohtelusta huolimatta. Näin vaikuttavaa tarinan kerrontaa ei syntyne ilman, että takana on myös omakohtaisia kokemuksia. Ajattelen, että ehkä koko motivaatio tämän tarinan luojalla on samalla tavalla omakohtainen ja on ollut takaamassa tarinaan tullutta intensiteettiä.

Pavel Sanajev, 2014. Haudatkaa minut jalkalistan taakse, 205 s. Into. isbn 9789522642899

 Koin tämän kovin slaavilaisena tarinana. Sasa Saveljev joutuu asumaan mumminsa ja vaarinsa kanssa, koska äiti ei uudessa avioliitossaan ole kyennyt hänestä huolehtimaan.

Mummi on huolehtivainen, omistushaluinen, suorastaan ylihuolehtiva ja uhrauksiaan kaiken aikaa korostava Matruuna. Tämän lisäksi hän on slaavilaisen vuoristorata-tunne-elämän omaava hurjapää, joka kiroilee enemmän kuin siili.

Sasa joutuu alistumaan tilanteeseen ja tarkkailee isovanhempiaan ja äitinsä elämää parhaansa mukaan. Mummin huolehtiminen yltyy yhä hurjemmaksi samoin kuin hänen kielenkäyttönsä sekä miehensä ja tyttärensä panettelu ja halveksunta. Varsinainen kliimax on teoksen loppu, jossa on sivukaupalla mummin epätoivoista monologia ja tyttärensä kovistelua, tämän haettua lopulta poikansa takaisin omaan hoitoonsa.

Kamala tarina, mutta omalla irvokkaalla tavallaan hauskakin.

Ljudmila Ulitskaja, 2021. Sielun ruumis, 146 s. Siltala. isbn 9789522348371

 Muutamaa tietokirjaa lukuunottamatta Hesarin digitilaajalleen tarjoamat viikon kirjat ovat olleet joko niin vanhoja, että olen ne jo lukenut tai sitten sellaisia, jotka eivät ole herättäneet kiinnostusta.

Tämä Ulitskajan kirja on poikkeus tästä. Kirja on sekä mielenkiintoinen, että hauska. Pieni kirja, vain 146 sivua, sopii yhden illan välilukemiseksi. Kirjassa on kaksi osaa: Ystavättäriä ja Sielun ruumiista.

Ensimmäsiessä osassa on herkullisia tarinoita neuvostomaan naisten arjesta. Erityisesti jäi mieleeni tarina äidistä, joka naittaa tyttärensä kommunalkasta puistossa tapaamalleen ulkomaalaiselle, joka sattuu olemaan irakilainen matemaatikko. Monen mutkan jälkeen siinä käy hyvin ja tulee samalla tutuksi kommunalkan neuvostoarki ja vähän irakinkin tilanne.

Toisessa osassa on pikkutarinoita, joita yhdistää kuolema ja sen läheisyys. Niissä pohditaan myös kuoleman jälkeistä aikaa ja monessa kohtaa pohdinta johtaa surrealistisiin, tai kuten nykyään usein todetaan, maagisen realistisiin, käänteisiin.

Petina Gappah, 2019. Pimeydestä loistaa valo, 377 s. Tammi. isbn 9789520406271

 Saman tekijän aiempi kirja oli juonen rakenteeltaan paljon monimutkaisempi kuin tämä teos. Tässä kerrotaan David Livingstonen viimeisistä päivistä ja ruumiin kuljetuksesta kotimaahan.

Näkökulmahenkilöitä on kaksi: nuori nainen Halima, tohtorin kokki, ja nuorukainen Jacob Wainwright, joka myös oli vapautettu orja, joka oli käynyt Intiassa lähetyssaarnaajien koulua ja innokkaasti omaksunut kristinuskon ja halausi itsekin lähetyssarrnaajaksi.

Tarina etenee melko suoraviivaisesti ajassa ja paikassa kuljettaen Livingstonen ruumiin sisämaasta rannikolle Englantiin laivattavaksi. Seurueeseen kuuluu kymmeniä paikallisisa, eikä lainkaan valkoisia, muzunguja. Seurueen suhteet toisiinsa ja eri kulttuureihin ja uskontoihin tulevat käsitellyiksi perusteellisesti, mutta ikään kuin sivulauseissa. Jacob Wainwrightillä on keskeinen ja suurempi osuus, kun taas tämän osuuden molemmin puolinj on Haliman kertomaa, kevyemmin omaksuttavaa juttua.

Minua Jacobin tolkuton jumalisuus ja into äklötti, mutta ymmärsin sen kertovan jotain olenneista kolonialismista ja kulttuuri-imperialismista. Asiaa alleviivataan vielä Chirango nimisellä nuorella miehellä, joka on oikeastaan ainoa kapinallinen ja salajuonittelija, joka käy kaikkien alistajiensa kimppuun ja murhaa heidät. Näin kolonialismi ja kulttuurien ristiriidat tulevat näkyviksi ja saavat lukijan paitsi kauhistelemaan, ehkä myös pohtimaan.

Teemu Keskisarja, 2019. Murhanenkeli, Suuren Pohjan sodan ihmisten historia, 278 s. Siltala. isbn 9789522346384

 Keskisarja on ammattihistorioitsija, joka päätyi alalle vasta tavallista hieman myöhemmällä iällä. Sitä kovempi on ollut vauhti. Hän on julkaissut koko joukon populaariesityksiä Suomen ja lähialueiden historiasta. Aluksi esitykset painottuivat populaariin päähän väkivallantekoihin, eläimiin sekaantujiin, sodomiitteihin ja teloituksiin. Sitten mukaan tulivat myös myöhemmät, viime vuosidadan, tapahtumat. Tämä teos on Ruotsin vallan ajalta ja kertoo Ruotsin suurvalta-ajan lopun suomalaisten ja tavallisten rivimiesten, "Heikkien", kuten Keskisarja heitä nimittää, näkökulmasta.

Hankalasti lähestyttävä aihe, jonka lähteet ovat rajatummat kuin viime vuosisadan sotien, on saatu kuvattua sujuvasti ja lukijaystävällisesti. Keskisarja lienee saanut jonkin verran polemiikkia otteestaan historian tutkimukseen ja sen popularisointiin. Yhden teoksen esipuheessaan hän sanoo, että yleistajuisuuden, jota hänen kirjansa etupäässä edustavat, vastakohta ei ole tieteellinen esitys, vaan yleistajuttomuus. Piikki lienee suunnattu historioitsijakollegoille, jotka ovat erehtyneet kritisoimaan populaariteoksia epätieteellisiksi. Minusta tuntuu, että teokset täyttävät kyllä tieteellisen historian tutkimuksen mentelmävaatimukset. Ainakin lähdeviittaukset näyttävät olevan riittävästi ojennuksessa, eikä työmäärää näytä säästellyn niiden läpikäynnissä. Keskisarja tekee kirjojaan eräänlaisena sarjatyönä: hänellä on yritys, johon on palkattu avustajakuntaa, ilmeisesti etupäässä historian opiskelijoita, jotka kahlaavat arkistoja läpi ja koostavat niistä tarvittavaa aineistoa. Keskisarja sitten kokoaa ja kirjoittaa omaan tyyliinsä kokonaisuuden uudeksi kirjaksi.

Keskisarjan kirjoitustyyli on omanlaisensa. Sitä leimaa karkeahko huumori ja suorasanaisuus, joka ei kuuluisi herrasmieshistorioitsijan sanavarastoon lainkaan. Uskoisin, että Keskisarja haluaa tietoisesti erottautua sellaisista kollegoista, kuten vaikkapa Matti Kligestä, joille ulkoiset tavat ja herrasmiesmäisyys näyttävät olevan äärimmäisen tärkeitä.

Keskisarja näyttää korostavan ennemmin tietynlaista rahvaanomaisuutta ja samaistumista "tavallisiin Heikkeihin". Sinänsä ehkä viisasta populismia kirjojen menekkiä ajatellen.

Toinen juttu on sitten taiteilu populaarisuduen ja tarkkuuden tai tieteellisyyden välillä. Yleistajuttomuudesta olen samaa mieltä, mutta uskollisuudesta lähteille ja aikaudelle ehkä en. Voi olla lukijalle rasitukseksi, että esim nimiä ei ole käytetty niiden nykyisissä muodoissa vaan 1700 -luvun alun asussa, esim. Petterbosrg/Pietari, Rääveli/Tallinna.

Keskisarja on esiintyjänä samantapainen kuin tekstinsä: vähän suorapuheinen, jopa hyökkäävä ja vähän röyhkeäkin. Tätä täydentää vielä kovin kasuaalinen pukeutuminen: Esitellessään Kivi-elämäkertaa Vuotalossa Keskisarja saapui paikalle tuhruisesssa t-paidassa ja lököttävissä verkkarihousuissa, joissa oli takiaisen siemeniä tms. rikkaruohon merkkejä. Puheessaan hän teilasi armotta Veijo Meren Kivi-teoksen huonoksi ja lähdekritiikittömäksi. Myös televiesiosarjassaan (Pimeä historia) hän käyttäytyi esiintyjäkaveriaan (luokanopettaja Marko Kämäräinen) kohtaan törkeän röyhkeästi. Että sellainen mies.

Kaikesta röyhkeilystä huolimatta on sanottava, että Keskisarjan teokset täyttävät tarpeellista paikkaa historian ja Suomen tapahtumien popularisoinnissa. Parhaimmillaan tämäkin teos voi paikata monen epäonnistuneen hissanmaikan kouluopetuksia.