Ljudmila Ulitskaja, 2002. Iloiset hautajaiset, 185 s. Tammi. Isbn 9513118185

 Luin aiemmin tämän kirjoittajan kaksi myöhempaa teosta: tyttölapsia ja Sielun ruumis. Niiden kerronta on kevyttä ja humoristista, muun muassa. Tässä kirjassa, jossa kerrotaan venäläisistä emigranteista Amerikan ihmemaassa, huumori on kuitenkin aivan omaa luokkaansa.

Aluksi en tahtonut päästä jyvälle tapahtumista ollenkaan. Niin paljon henkilöitä, joilla on vain venäläisiä diminutiivinimiä, joista en osaa ymmärtää onko kysymys naisesta vai miehestä. Se kun ei suomenkielisessä käännöksessä käy muutenkaan ilmi.

Vähitellen kerronta kuitenkin selkeytyi ja ehkä jopa jäntevöityi niin, että pääsin tarinaan mukaan. Tarina on absurdi taiteilijan loppupäivien ja kuoleman kuvaus. Ympärillä pyörii ystävien, ystävien ystävien ja rakastajattarien ja lasten karuselli, joka ei pysähdy hetkeksikään. Myös ortodoksisuus ja juutalaisuus kiertyvät mukaan viimeisten päivien tapahtumiin. Kaikki tapahtuminen on kuitenkin, vaikkakin surumielistä, iloista ja railakasta, jotenkin elämää ja erilaisuutta, jopa venäläisyyttä, arvostavaa.

Ljudmila Ulitskaja, 2015. Tyttölapsia, 218 s. Siltala. isbn 9789522342638

 Luin aiemmin saman tekijän myöhemmän "Sielun ruumis" kokoelman. Tässä teoksessa Ulitskajan kertojanlahjat ovat jo täydet, mutta tuon myöhemmän teoksen maagisuus ei ole vielä esillä.

Kirjassa on kaksi osaa: toinen kertoo viisikymmentäluvun koulutytöistä Stalinin ajan  Neuvostoliitossa ja toinen osa 40-luvun lopun vielä ankeammista oloista. Ensimmäinen osa kertoo samasta tyttöjoukosta hieman eri näkökulmista ja tarinan päähenkilöä/-löitä vaihtaen. Luvut tai novellit kutoutuvat yhtenäiseksi kuvaksi Stalinin ajasta ja neuvostoarjesta ja koulusta. Tyttöjen kasvu ja seksuaalisuuden nupulle tulo, perhesuhteet ja yhteiskunnan erilaiset julkiset ja yksityiset arvot kuvastelevat jokaisessa tarinassa.

Jälkimmäinen osa on pienempiä ja toisiinsa suoraan liittymättömiä tarinoita. Jokaisessa tarinassa on jotain viiltävää lapsen hätää, vaikka tarinat kuitenkin loppuvat, jos ei onnellisesti, niin ainakin ilman katastrofia. Näissä kertomuksissa on edellistä osaa surumielisempi melkein kaihomielinen sävy. Niitä voi ajatella kirjailijan oikeina lapsuudenmuistoina, ainakin tunnelmaltaan.

Ljudmila Ulitskaja, 2021. Sielun ruumis, 146 s. Siltala. isbn 9789522348371

 Muutamaa tietokirjaa lukuunottamatta Hesarin digitilaajalleen tarjoamat viikon kirjat ovat olleet joko niin vanhoja, että olen ne jo lukenut tai sitten sellaisia, jotka eivät ole herättäneet kiinnostusta.

Tämä Ulitskajan kirja on poikkeus tästä. Kirja on sekä mielenkiintoinen, että hauska. Pieni kirja, vain 146 sivua, sopii yhden illan välilukemiseksi. Kirjassa on kaksi osaa: Ystavättäriä ja Sielun ruumiista.

Ensimmäsiessä osassa on herkullisia tarinoita neuvostomaan naisten arjesta. Erityisesti jäi mieleeni tarina äidistä, joka naittaa tyttärensä kommunalkasta puistossa tapaamalleen ulkomaalaiselle, joka sattuu olemaan irakilainen matemaatikko. Monen mutkan jälkeen siinä käy hyvin ja tulee samalla tutuksi kommunalkan neuvostoarki ja vähän irakinkin tilanne.

Toisessa osassa on pikkutarinoita, joita yhdistää kuolema ja sen läheisyys. Niissä pohditaan myös kuoleman jälkeistä aikaa ja monessa kohtaa pohdinta johtaa surrealistisiin, tai kuten nykyään usein todetaan, maagisen realistisiin, käänteisiin.