Jennifer Ackerman, 2017. Viisaat linnut, 388 s. Atena, isbn 9789523003293

 Vasta nyt löysin aikaa tämän pari vuotta sitten joululahjaksi saamani kirjan lukemiseen. Kirja käsittelee lintujen biologiaa uusien tieteen tulosten mukaan. Kirjassa on kattava lähdeluettelo ja viittaukset tekstissä, joten se voisi ehkä palvella myös ammattiornitologia.

Kirjan tyyli on amerikkalaista tarinaniskentää, mutta pienen totuttelun jälkeen se lakkaa häiritsemästä. Toinen seikka, joka alkaa harmittaa, on se, että esiteltävät asiat vaikuttavat välillä varsin sekavilta ja tarinan punainen lanka hukkuu aika ajoin. Senkin kuitenkin antaa anteeksi, kun huomaa, että tässä pyritään käsittelemään asioita, jotka edelleen ovat tutkimuksen alaisia ja monien teorialuonnosten ja koeasetelmien kohteena. Sellaistahan se on, tieteen tekeminen. Sekavaa hapuilua, kunnes oikea tulos löytyy ja saa pätevän ja kestävän selityksensä.

Kirjan kohderyhmänä lienee ns. suuri yleisö, jolle se kuitenkin aika ajoin saattaa olla raskasta luettavaa. Suurelle kasvavalle ornitologiharrastajien joukolle kirja sen sijaan sopii ja tarjoaa monenlaista mielenkiintoista aiheista, joita harrastajat usein pohdiskelevat muutenkin.

Samalta tekijältä on tänä vuonna tullut uusi teos "Lintujen ihmeellinen elämä", joka on tämän jälkeen otettava luettavien listalle. Odotan jo mielenkiinnolla, onko teosten välillä havaittavissa lintutieteen edistystä.

Kazuo Ishiguro, 2021. Klara ja Aurinko, 371 s. Tammi, isbn 9789520427207

 Ishiguron kirjat ovat toisistaan hyvin poikkeavia, niin teemoiltaan kuin tyyliltään (ks 1, 2, 3). Tämä on sijoitettu tulevaisuuteen, jossa lapsille ostetaan kaupasta keinotekoisia ystäviä ja heitä parannellaan koulukilpailua varten geneettisesti, huolimatta parantelun aiheuttamista suurista terveysriskeistä.

Tarina saa uusia yllättäviä käänteitä ja lukijalle koko ajankuva selviää vain vähitellen keinoystävän rajallisen maailman kautta. Tarina on hiljaisen kaunis ja jättää lukijan pitkäksi aikaa pohtimaan sen käsittelemiä teemoja, ystävyyttä, kilpailua ja kuolemaa.

Rutger Bregman, 2020. Hyvän historia, ihmiskunta uudessa valossa, 441 s. Atena. isbn 9789523006768

 Saman tekijän "Ilmaista rahaa kaikille" jo vakuutti minut kirjoittajan kyvystä ajatella asioita uudelleen ja kumota vanhoja ennakkoluuloja ja väärinkäsityksiä.

Tässä kirjassa kumotaan monia sosiologian ja yhteiskuntatieteiden piirissä vallitsevia vääriä käsityksiä. useimmat niistä ovat synkkään, vain pinnalta sivistyneen, ihmisen kuvaan, liittyviä. Systemaattisesti ja vakuuttavasti kirjoittaja kumoaa vanhoja käsityksiä, niin Willian Goldingin "Kärpästen herran" kuin "klassisen" kokeen sähköiskujen antamisesta oppilaalle ohjaajan kehotuksesta. Siinä kumoutuu käsitys ihmisen "perisynnistä" ja pohjimmiltaan pahasta luonnosta, Jokaisessa meissä ei asu pieni natsi, vaan päinvastoin, poikkeusolot saavat meidät toimimaan yhteisesti ja vastuullisesti ja kaikkien yhteiseksi hyväksi.

Myös "Tragedy o the commons" ja Eleanor Åströmin käsitykset luonnonvarojen kestävästä hallinnasta tulevat käsitellyksi. Lopputuloksena on paljon marxilais-luterilaista, synkkää, maailmankuvaamme positiivisempi maailmankuva ja ihmiskäsitys. 

Täytyy toivoa, että nämä ajatukset leviävät ja syrjäyttävät negatiivisen käsityksen ihmisestä ja mahdollistavat meille ongelmiemme ratkaisuja ja parempaan maailmaan pääsemisen tämän hetken takapakista ja Putinista ja muista diktaattoreista huolimatta.

Riitta Kylänpää, 2017. Pentti Linkola - Ihminen ja legenda, 462 s. Siltala. ISBN 9789522343505

 Kuuntelin Linkolan puhetta Luonto-Liiton talvipäivillä 70-luvun alussa. Hän ilmoitti halveksuvansa deodorantin käyttäjiä, sillä "kunnon suomalainen mies haisee hielle, pihkalle ja paskalle." Metsien raiskausta käsitellessään hän kertoi, että sitä perustellaan kansainvälisellä kilpailulla. Tämän vuoksi hän kysyi: "Kuka on ilmoittanut Suomen sellaiseen kilpailuun?" Mieliinpainuvia tokaisuja, muistan ne edelleen elävästi yli viidenkymmenen vuoden takaa.

Seuraavan kerran tapasin Linkolan Luomuliiton talvipäivillä. En muista hänen puheensa aihetta, mutta sali oli täynnä ja ovilla oli ihmisiä, jotka eivät mahtuneet sisään. Linkola puhui niitä omia juttujaan, ehkä jotain myös luomuviljelystäkin. Kun minun alustusvuoroni tuli Linkolan jälkeen, sali tyhjeni ja jäljelle jäi vain muutamia ihmisiä, jotka ehkä olivat kiinnostuneita aihhestani, luomukalankasvatus.

Nämä tarinat kuvaavat Linkolaa ja hänen ominaisuuttaan kyetä ottamaan yleisönsä. Hän oli saarnaaja, joka osasi kääriä sanomansa sopivaan määrään huumoria ja kyynisyyttä saadakseen maksimihuomion.

Ajattelin tuolloin ja vieläkin Linkolaa romantikkona, en luonnontieteilijänä. Hänen näkymänsä ikimetsien häviämisestä ja laajasta lajikadosta on toki oikein ja oli aikaansa edellä, kuten monet hänen tunnollisesti tekemänsä lintukartoituksetkin.

Onko Linkolan huutavan äänestä korvessa ollut sitten enemmän hyötyä vai haittaa luonnon- ja ympäristönsuojelulle? En ole ollenkaan varma asiasta. Paluu menneisyyteen ei ole mahdollinen hänen haaveilemallaan tavalla. Olen Linkolan halveksima teknouskovainen ja uskon sekä ilmastomuutoksen, että luontokadon ratkaisuun valistuneella järjellä ja yhteistyöllä. Helppoa se ei tule olemaan, mutta mahdollista. Linkolan ajattelu kumpusi diktatuurien ja autoritaaristen yhteiskuntien malleista. 

Kylänpään elämäkerta tekee oikeutta Linkolalle ja hänen elämäntyölleen ja -tavalleen. Kirja on harvinaisen luettava ja hyvin koostettu.

Pirkko Saisio, 2021. Passio, 732 s. Siltala. isbn 9789522349286

 Aiemmin olen lukenut vain "Punaisen erokirjan", "Pienin yhteinen jaettava" ja "Spuuki Spidermän ja raju nonna". Tämä kirja on jotain ihan muuta. Toisenlaista Saisiota. Pitkä eeppinen kertomus vuosatojen halki kulkevasta korusta, joka yhdistää ja erottaa kertomuksia, jotka voisivat olla kukin oma kirjansa tai novellinsa. Tarinat ovat toinen toistaan mestarillisempia ja vievät lukijan uskomaan kirjailijan näkyihin. Kultainen koru, joka yhdistää kertomuslaput kuin lanka tilkkutäkissä, ilmaantuu välillä vasta kauan uuden tarinan alettua, tai, kuten viimeisessä stalinin ajan tarinassa, vasta lopussa ja liittää tarinan edellisiin.

Ajan kuvaa, ihmisenä olemisen vaikeuden ja ihmisen loputtoman julmuuden ja siitä selviytymisen kuvausta, kaikkea yhtä aikaa ja vuoron perään. Hieno kirja.

Carl Mothander, 1944. Paroneista bolsevikkeihin, 272 s, Gummerus

 Tämä ruotsalaisen lehtimiehen tarina Viron lähihistoriasta ennen toista maailmansotaa ja sen aikana, on edelleen ajankohtainen ja mielenkiintoinen tarina historiasta. Kirjoittaja on itse paroni väärän koivun takaa, mutta menettää vaimonsa kanssa tilansa ja omaisuutensa bolsevisoinnissa ja melkein jää stalinistisen jyrän alle. Hän onnistuu kuitenkin luovimaan suhteidensa avulla ja pääsee pakoon kotimaahansa yhdessä vaimonsa kanssa.

Viron kansan elämä vaihtuvien miehittäjien puristuksessa ja kansan todelliset käsitykset miehittäjistä ja paroneista tulevat kirjassa monelta suunnalta valotetuksi. Luin kirjan eestin kielen kurssin etukäteisannoksena ja se onnistui kyllä herättämään mielenkiintoa sekä Viron historiaa, että kieltä kohtaan.

Richard Bach, 2013. Lokki Joonatan, 94 s. Gummerus. isbn 9789512092734

 Tämän kirjan nimi on minulle tuttu jo kaukaa menneisyydestäni: jo kun olin vielä hyvin nuori, kuulin nuorten tyttöjen ja naisten huokailevan, kuinka iihana tuo kirja on!

No, silloin en kiinnostunut sitä lukemaan, mutta luinpahan nyt, vuoden 2013 painosta, jossa kirja on ehtinyt 38. painokseensa. Jotain aikaa kestävää siis ihastuksessa on oltava.

Lukiessani kuvausta lokista, joka on vapauden, henkisen vapauden, ja ihmisen jalostumispyrkimysten symboli, putosin välillä Nangijalaan ja välillä zen-buddhalaisuduen gurun luo. Nuo molemmat ansat kuitenkin teksti välttää: ei liian pitkälle meneviä mielikuvitustaivaita tai tuonpuoleisia, eikä myöskään autoritaarista uskomusjärjestelmää, jossa ainoa oikea totuus on johtavan papin ja kassalippaan avaimen haltijalla.

Luontainen kyynisyyteni kuitenkin edelleen estää minua ihastumasta tähän tarinaan nuoruuteni tyttöjen lailla. No, onhan tämä iihana, mutta ei kuitenkaan kanna ihan koko tarinaa. Minua viehättää enemmän aivotutkimukseen ja muuhun ihmistutkimukseen pohjaava realistinen tieto ja teokset ihmisen mahdollisuuksista. Ehkä vaikuttavinta tässä tarinassa minulle on kuvaus rahvaan torjuvasta käytöksestä: uuden oppijaa ja ennakkoluulojen kaatajaa ei rakasteta vaan, päinvastoin, hyljeksitään ja ajetaan laumasta.

Kirjan seuraavassa painoksessa on uusi neljäs osa, joka nostaa tekstin uudelle tasolle. Tulkintani siitä on vapautta rajoittavien toimien antiklerikaalinen kritiikki. Nostaa tekstin pelkästä sokerihattarasta yhteiskuntakritiikiksi.