Tämä kirja on täysin erilainen kuin aiemmin lukemani Haudattu jättiläinen. Jopa kieli on aivan toisenlaista. Päähenkilö, hovimestari 50-luvun aateliskartanosta, puhuu yläluokkaista ja hyvin muodollista kieltä. Hänen elämänsä on kulunut arvokkuuden ja ammattitaidon tavoittelussa, joka on jäykistänyt hänet emotionaaliseen haarniskaan, joka estää kaikki riskinotot ja tunneilmaisut ihmissuhteissa. Ei edes isän kuolema tai tarjolla oleva naissuhde saa tätä panssaria lohkeamaan, vaan se pysyy ja pitää kantajansa elämän tiukasti urallaan: aina etäisen ja kohteliaan muodollisen hovimestarin roolissa. Siinä vain on jäänyt oma elämä kokonaan elämättä ja ammattiurakin on uhrattu hänen ylhäisyydelleen, joka on joutunut naurunalaiseksi väärien poliittisten pyrkimystensä ja natsiyhteyksiensä takia.
Tarina punoutuu auki muutaman matkapäivän kuvauksena niin kiinteästi ja intensiivisesti, että lukija kokee melkein olevansa päähenkilö itse kaikissa käänteissä. Vain aivan loppuriveillä päähenkilö alkaa yhtäkkiä suoraan puhutella lukijaa ja samastaa lukijan itseensä ja muihin, joille on käynyt samoin: elämän ilta on tullut, eikä kelloa voi kääntää takaisin korjatakseen väärät ratkaisunsa. Nyt ei enää auta, vaan on elettävä loppuelämä niin kuin parhaiten taitaa ja kenties opeteltava leikinlaskua, jotta saisi ympärilleen hieman enemmän viihtyisyyttä ja inhimillistä lämpöä ja kanssakäymistä. Viisas vanhuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti