Silvia Hosseini, 2021. Tie, totuus ja kuolema, 238 s. Gummerus, isbn 9789512416325

 Sain tästä kirjasta reilu vuosi sitten vihjeen, että tätä lukiessa minä olin tullut mieleen. Vihjaaja ei kertonut syytä, miksi. Huolestuin tietysti, että jotain alentavaa.

Tilasin kirjan kirjastosta ja odotin sitä yli vuoden. Suosittu teos siis. Luettuani sen nyt, oivalsin heti mistä minä olin tullut mieleen:

Ensinnäkin teosksessa käsitellään Thomas Pikettyn kirjaa "Pääoma 2000-luvulla". Olin ehdottanut puolileikilläni kirjaa lukupiirin luettavaksi, mutta se ei fiktio-painotteisessa piirissä tietenkään saanut riittävästi kannatusta, mutta ehdotukseni oli jäänyt jollekin mieleen. Olen, monien muiden, jopa taloustieteilijöiden, kanssa samaa mieltä, että tämä on todennäköisesti tämän vuosisadann tärkein yhteiskunnallinen teos. Hosseini vaikuttaa olevan, ainakin suurin piirtein, samaa mieltä.

Toiseksi, Hosseini käsittelee teoksen kolmannessa osassa "Kuolema", myös lintuja ja jopa siteeraa Ackermanin viisaat linnut -kirjaa, jota olen suositellut lukuisille ornitologi-ystävilleni ja ehkä maininnut myös lukupiireissäni.

Kolmanneksi, koko kirjaa sävvyttää melkoinen rempseys ja kuvia kumartamattomuus, josta tunnistan jonkinlaisen sukulaissielun, joka kätkee herkkyytensä ja kyyneleensä tähän ilmiasuun, erityisesti vaikeita tai hävettäviä asioita käsitellessään. Noita asioita ei tällä luonteella kuitenkaan jätetä piiloon tai käsittelemättä, vaan ne otetaan suorastaan raa´an suorasti ja melkein aggressiivisesti käsittelyyn: kissa pöydälle ja koivet levälleen! En tiedä, onko tämä piirre tuonut toisen lukijan mieleen minut, mutta olisi voinut niin tehdä, vaikka lukupiirissä ei yleensä käsitellä kaikkein brutaaleimpia henkilökohtaisen elämän asioita. Hosseini onnistuu käsittelemään anaaliterveyden ongelmia suoraan ja rajusti, suorastaan räjähtävän räiskyvästi. Tätä osaa voi suositella kaikille, jotka näistä vaivoista kärsivät tai ovat kärsineet.

Saamani kirjastokappale teoksesta oli taiteltu lukuisilta sivuilta hiirenkorville, josta voi päätellä, että muutkin lukijat olivat löytäneet lukuisia kohtia mieleenpainettavaksi ja muistiin merkittäväksi. Oioin nuo hiirenkorvat lukiessani, mutta merkkasin vastaavasti muutamia omia kohtia samalla tavalla. Lissän, että ennen kirjan palauttamista toki oion merkintähiirenkorvani pois, jotta seuraava lukija saa tässä suhteessa neitseellisen laitoksen.

Ensimmäinen merkitsemäni kohta jäi mieleen, koska olen vuosia hautonut autofiktiivisiä tekstin pätkiä ja pohtinut, olisiko niistä omakustanteeksi. Hosseini siteeraan yhden matkateoksen kommenttina Montesquieuta (1988 [1721], Persialaisia kirjeitä): "Luonto näyttää viisaudessaan pitäneen huolta siitä, että ihmisten tyhmyydet jäisivät hetkellisiksi, mutta nyt tekevät kirjat ne kuolemattomiksi. Houkkion pitäisi tyytyä jo siihen, että hän on ikävystyttänyt kaikkia niitä, jotka ovat hänen lähelleen osuneet. Mutta hän tahtoo kiusata vielä tulevia sukupolvia. Hän tahtoo typeryytensä voittavan unohduksen, josta hän olisi voinut nauttia kuin haudan rauhasta. Hän tahtoo jälkimaailman saavan ikuisiksi ajoiksi tiedon  siitä, että hän on elänyt ja että hän on ollut hölmö." Näin pohtien, some on ehkä kuitenkin parempi paikka autofiktiivisille tekstien tekeleille. Ne kun jäävät kuitenkin unholaan, kun tulee seuraava somealusta, tai starndardit muuttuvat ja vanha tekniikka lakkaa toimimasta.

Hosseinilla on niin tuoreita ja raikkaan "feminiinisiä" näkökulmia Kerouacin "Matkalla" teokseen, että päätin, että ehkä se on kuitenkin luettava ja ehkä vielä se alkuperäisempi versio, vaikka en ole ollut vaikuttunut hippi ja huume- ym päihdesekoiluista, niin vapaa seksi niissä ympyröissä voi näyttäytyä kiinnostavana ilmiönä. Hosseini kuvaa Kerouacin teoksen saamia reaktioita. Tämä kuvaus voisi olla kuvaus jonkun lukupiirin istunnosta: "Romaanin sisällön, muodon ja tyylin nyanssit sivuutettiin, seksuaalisesti aktiivisia naisia paheksuttiin ja Kerouacin maskuliinisuuden performanssi ymmärrettiin väärin..."

Kohdasta "Kuka minä olen", joka on tyyliltään aforismikokoelma, jonka kappaleet on kuin tästä osoitukseksi numeroitu, poimin kohdan 35: "Siksi en pidä elämäkerroista. Elämäntarinaksi pakotettu minuus on aina johdonmukainen, toisin sanoen valheellinen." Tällaisen tuntemuksen vuoksi olen paljon pohtinut, miten saisin kootuksi fragmentaarisen autofiktion, joka kunnioittaisi minuutta ja sen tuntemuksia ja epäjatkuvutta enemmän kuin "elämäkerta".

Kirja, joka herättää ajatuksia ja saa lukijan pohtimaan asioita edelleen on hyvä. Ja lukemisen arvoinen. Kiitos kirjasta!

Oksana Vasjakina, 2021. Haava, 254 s. Otava. ISBN 9789511436997

 Vasjakinan tarina alkaa kuin autofiktiivinen tai autobiografinen teksti, mutta puolivaiheissa tyyli hyppää proosarunouteen ja vähän niiden jälkeen ollaan esseissä. Loppua kohti palataan taaas alun enemmän kuvailevaan tarinaan. Koko ajan kuitenkin keskeisenä pysyy kirjoittajan persoona ja tuntemukset.

Tarinan toinen päähenkilö on Vasjakinan äiti, johon tällä on monimutkainen ja kipeä suhde. Äiti on kuollut ja vainajan uurnaa kuljetetaan tarinan myötä kohti Siperiaa, alkuperäistä kotipaikkaa.

Taustakuviona on neuvostoliitto ja nykyvenäjä ja ennen kaikkea niiden arki. Myös vähemmistörunoilijan arki ja taide-elämä tulee sivutuksi.

Teoksen nimi Haava tarkoittaa kirjailijan äitiä. Haava ei tullut siitä, että hän kuoli, vaan siitä, että hän pysyi hengissä. Ja ilmeisesti oli koko ajan suuri ongelma tyttärelleen.

Hauska sattuma, että edellinen lukukokemukseni oli Kähkösen 36 Uurnaa, joka myös on äitissuhteen tilitys. Kähkönen lähestyy vaikeaa äitisuhdettaan hyvin kunnioittavasti ja herkästi. Vasjakina taas välillä raivoisan rempseästi ja äärimmäisen avoimesti. Ei voi kuitenkaan sanoa, että kumpikaan lopulta vihaisi tai ei antaisi anteeksi äidilleen.

Sirpa Kähkönen, 2023. 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia, 267 s. Siltala. ISBN 9789523881860

 Olen aiemmin lukenut Kähkösen kirjoista kaksi: Graniittimies ja Vihreä sali. Ostin kirjan aiemmin syksyllä, koska jotkut läheisistä olivat osoittaneet siihen mielenkiintoa. Yhdessä lukupiirissäni veikattiin Finlandia-voittajaa lokakuussa. Veikkasin tätä, vaikka en ollut vielä kirjaa lukenut, paremmin vain siksi, että olin sen ostanut.

Aiemmin en ollut varma Kähkösen kirjailijalaadusta. Oliko vain viihdetaiteija, vai vakavasti otettaava historian elävöittäjä. Lukemani kirjat ovat osa sarjaa Kuopiosta. Koko sarjan lukeminen varmasti olisi avannut minullekin Kähkösen maailman koko todellisuuden. 

Tämä kirja on toista maata. Ei mitään perinteistä lineaarista kaikkitietävän kertojan luentaa. Joskus puhuttiin muistaakseni keskeislyriikasta, kun tarkoitettiin runoutta, joka pyöri kirjoittajan oman navan ymoärillä ja keskittyi hänen tuntoihinsa. Tämä proosateos on keskeisproosaa.

Silti siitä ei tule mieleen hapantuneen napanöyhdän kaivelu, vaan se menee tosi syvälle tunteisiin. Siinä jotenkin kummalla tavalla auttaa kirjan fragmentaarinen ja toisteinen rakenne. Se jättää lukijalle aikaa peilata tekstin asioita omiin muistoihinsa ja tunteisiinsa ja yhtäkkiä kaikki on niin kovin totta, mutta omina kokemuksina.

Tässä varmaan auttaa, että on itse elänyt viiskymmentäluvulla, perheiden sisäisen vaikenemisen, mykkäkoulujen ja henkisen ja fyysisen väkivallan alla. Kaikkia lapsiahan silloin hakattiin, kaikkien isät olivat raivokkaita väkivaltaisia ja sulkeutuneita, osa lisäksi juoppoja.

Toivoisin, että Kähkönen tämän perunkirjoituksen jälkeen jaksaisi edetä perinnön jakoon ja nauttimaan elämästä kirjoittamalla nyt saavutetusta anteeksiannosta ja sovituksesta käsin vielä jotain uutta. Ehkä jotain iloista ja rakentavaa, vielä vahvemmin optimistista.

Akwaeke Emezi, 2021. Vivek Ojin kuolema, 236 s. Kosmos. ISBN 9789523520943

 Tämä on Queer-ihmisistä kertova tarina, joka alkaa tavallisesti, mutta kiihtyy kertoessaan transvestiitistä nuorukaisesta, hänen ystävistään ja perheestään. Suunnilleen puoleen väliin tämä piti otteessaan, mutta sitten tuli jotenkin "kauniit ja rohkeat"-olo. En tosin ole kyseistä sarjaa koskaan seurannut, mutta kuulemma siinäkin kaikki parittelukombinaatiot - mahdolliset ja mahdottomat - tulevat käyttöön. Niin tässäkin ja sen myötä meni vähän maku. Myös on niin, että mystisen kuoleman. joka tuodaan esiin heti alussa, ympärille kerätään niin korkea dramaattinen jännite, että se ei oikein kestä "tavallista" loppuratkaisua. Vaikka sateenkaareville jutuille haluaa antaa tilaa ja ymmärrystä, niin jäi silti vähän pettynyt olo lopussa.

Nigeria ja sen väkivaltaisuus ja heimoristiriidat ovat tässä vain taustakuviona, mutta oman mielenkiintonsa ne tuovat tarinaan.

Herta Müller, 2010. Tänään en halunnut tavata itseäni, 242 s. Tammi, isbn 9789513155575

 Ceausescun Romania, totalitarismi ja arjen brutaalisuus, siinä ovat tämän kirjan teemat. Vaikka aiheet ovat toinen toistaan hirveämmät ja kaikki on oikeastaan aivan toivotonta, on kertoja kynä niin sujuva, että kirjan lukeminen on suorastaan nautinnollista.

Tunnistin tavallisen kansan keskenään toivottomuudessa viljelemän raa´an huumorin ja sen luovuuden. Jatkuva, kuin kamera-ajona liukuva ympäristön kuvaus täynnä toinen toistaan tarkempia ja osuvampia romanialaisen ympäristön kuvauksia saa lukijan tuntemaan läsnäoloa ja osallisuutta, jota harva kirja pystyy tällaisessa määrin herättämään. Nobel oli häneltä hyvin ansaittu.

Maria Peura, 2017. Tunkeilijat, 222 s. Teos, ISBN 9789518517101

 Tämä kirja on hykerryttävän monipuolinen. Tyylilaji vaihtelee parodiasta tragedian kautta anarkistiseen iloitteluun. Kirjoitus- tai pikemminkin puhetyyli vaihtuu myös koko ajan. Milloin pohjoisen meän kieltä, milloin virallisen oloista virkakielta, milloin toisen kulttuurin tai henkimaailman mielikuvituksellista ilmaisua.

Jos tässä on jotain huonoa, niin ainakin se, että pitäisi heti lukea toiseen kertaan, että saisi paremman kokonaiskuvan ja muistaisi paremmin yksittäisten tarinoiden juonia. Missä on kamala hirmuäiti, missä uskontojen uhri, missä pedofiilin uhrilapsi. Kirjoittamisen ilo ja katarttisuus saavuttavat huippunsa viimeisessä tarinassa, joka on aivan juovuttavan ilon ja tajunnanvirran häikäisevä ilotulitus. Hämmästyttävää luovuutta ja tuottavuutta vielä nuorelta tekijältä.

Emma Puikkonen, 2016. Eurooppalaiset unet, 178 s. WSOY, ISBN 9789510415795

 Fragmentaarinen vaellus- ja episodiromaani, jossa on aikalaiskuvausta ja yhteiskuntakritiikkiä. Tai sitten tämä on jotain muuta.

Katkelmallisuus ja joidenkin lukujen lyhyys, tekee lukemisesta kevyttä ja mukavaa. Jossain vaiheessa huomasin, että jotkut henkilöhahmot tulevat uudestaan esille jonain sivuhahmona myöhemmässä elämässään. Tekijä on selvästi tarkoittanut nämä toistuvat esiintulot sitomaan lukuja toisiinsa ja tekemään irrallisista episodeista romaanin. Minua havainto häiritsi, luin episodin toisensa jälkeen kuin novellikokoelmaa pohtimatta niiden keskinäisiä yhteyksiä.

Teatterissa henkilöiden kautta yhdistäminen toimisi varmasti helpommin, eikä häiriisisi laiskaa lukijaa/katsojaa.