Olen Kähkösen Kuopio-sarjasta aiemmin lukenut vain Graniittimiehen, josta olin vakuuttuneempi kuin tästä kirjasta. Tässä on noudatettu tapaa, jossa kertoja ja näkökulma vaihtuu ja luvut on otsikoitu kulloisenkin kertojan mukaan. Kaikkitietävä kertoja on siis minimaalisessa roolissa. Ratkaisu on sinänsä ihan toimiva, mutta johtaa jotenkin kertaamisen ja vatvomisen tunteeseen. Juonikuvio on sinänsä ihan toimiva. Mutta kovin perusteellinen kulloisenkin kertojahenkilön sisäisen elämän kuvaus alkaa pidemmän päälle puuduttaa. Mielestäni vähemmän perusteellinen, viitteellisempi kuvaus olisi toiminut ja tarina ei olisi tuntunut junnaavan niin pahasti.
Vihreä sali symboliikka kasvaa tarinan myötä kovin suuriin mittoihin, eikä kuitenkaan oikein loksahda juonen ja henkilöiden selityskehäksi. Ehkä ei ollut kirjailijan tarkoituskaan niin?
1 kommentti:
Tuo Vihreä sali -symboliikka ei auennut minullekaan. Aiheesta on tulossa Hämeenlinnan Raatihuoneella poikkitaiteellinen esitys, jossa kirjailija itse on paikalla, toivottavasti se avaa enemmän taustoja. Minua nuorten kohtalot koukuttivat ekalta sivulta, mutta sitten, kun pudottiin taas vuosisadan alun Pietariin, lukeminen tökkäsi kuin seinään, enkä tajunnut niitten osuuksien yhteyttä nuorten elämään. Taas piti kirjoittaa ylös henkilöt ja heidän keskinäiset suhteensa, koska ei pysynyt kärryillä. Ennen vanhaan oli tapana luetella kirjan päähenkilöt heti alkuun, ehkä tekisi lukijalle helpommaksi lukea nykyäänkin? Joku sanoi, että kyseessä on Kuopio-sarjan yksi osa, eli että henkilöt ovat siitä tuttuja. En ole lukenuyt Kuopio-sarjaa, minusta kirjan pitäisi seistä omilla jaloillaan, oli osa sarjaa tai ei. Kirja alkoi tosi hyvin, mutta jäi sitten jotenkin junnaamaan.
Lähetä kommentti