Elisabeth Strout, 2008. Olive Kitteridge, 374 s. Tammi. isbn 9789520410735

 Samalla tavoin kuin aiemmin lukemani kaksi kirjaa, tämäkin on novellikokoelma, mutta tässäkin tarinat linkittyvät risteävästi toisiinsa samojen henkilöiden kautta. Tässä linkkinä toimii Olive Kitteridge, jonka persoona valottuu pikkuhiljaa tarina tarinalta. Kyseessä on erikoinen, ristiriitainen persoonallisuus, jota lukija välillä inhoaa ja välillä tuntee myötätuntoa.

Psykologian ja mielenliikkeiden kuvaaminen ja elämän arviointi on tässäkin teoksessa vertaansa vailla. Kukin yksittäinen novelli on yksinäänkin mestariteos. Ne vievät lukijan mielenkiinnon täysin, eikä niiden lukemista voi jättää kesken. Novellien välillä tekee kuitenkin mieli pitää taukoja, koska tuntee saaneensa jotakin pohdittavaa, jonkinlaisen palasen oikeasta elämästä. Kiinnostavuus ei synny tapahtumista, vaikka joukossa on murhia, aviorikkomista ja tuhopolttoja, vaan henkilöiden ja heidän suhtautumisensa tarkoista kuvauksista. Harvinaisen paljon lukemisen arvoinen kirja.

Tuuve Aro, 2020. Kalasatama, 296 s. WSOY, isbn 9789510450345

 Omaelämäkerrallinen mutta autofiktiivinen kertomus lesbon päähenkilön elämästä ja vaikeuksista mielenterveyden ja rakkauden kanssa. Hauskimmat ja hulvattomimmat jutut ovat kalasataman psykiatriselta.

Päähenkilö on sympaattinen kaikessa ongelmallisuudessaan ja politiikan mielipiteiltään kovasti osuvan tutuinen. Viime mainitut hiipuvat kyllä teoksen loppupuolella pitkästyttäväksi paasaamiseksi, vaikka samaa mieltä olenkin, niin Trumpista kuin metoosta.

Teoksen sanotaan olevan esseistinen. Kai se sitä onkin, mutta parahaiten se uppoaa alati kasvavaan autofiktiosuohon. Eipä puutu omaelämäfiktion kirjoittajilta ainakaan mallikappaleita. Hyviäkin, kuten tämä.

Minna Lindgren, 2011. Sivistyksen turha painolasti, 341 s. Teos. isbn 9789518511475

 Luin lukupiiriin saman tekijän Aina on toivoa, joka kritisoi koulumaailmaa. Tämä kirja tuli esiin keskustelussa ja tilasin sen lisälukemiseksi. Lindgren tuntuu kuuluvan niihin ihmisiin, jotka ovat päättymättömän tuotteliaita. Lienee sama persoona, joka tekee sanavalmiita ja hauskoja maisteri Lindgrenin musiikkiohjelmia.

Tämä kirja on tehty vanhan ja pahasti vanhentuneen tietosanakirjan pohjalta sen hakusanoja aakkosissa läpikäyden. Kussakin sanassa on kuitenkin sisältönä läheinnä tekijän oman elämän sattumuksia reippaan itseironisesti maalailtuina. Niistä hahmottuu, paitsi turhan nippelitiedon raskaus päissämme, myös tekijän elämästä kohtalainen pala. Autofiktiivinen sisältö ei kuitenkaan ole, eikä ehkä tällaisella rakenteella voikaan olla, erityisen kunnianhimoinen. Parodiointi toki tekee siitä hauskempaa luettavaa, mutta kovin yksiulotteiseksi päähenkilö jää.

Hauska kesäkirja kuitenkin. Ja huokaus, että meillä on Wikipedia, ettei tarvitse ainakaan kaikkea nippelitietoa yrittää omaksua. Mallia siitä, mikä ei ole turhaa, vaan sisvistävää sisältöä, kannattaa ehkä hakea tekijän muista teoksista, vaikka niistä musiikkipakinoista.

Henrik Jansson, 2009. Otteita kumouksellisista kokouksista, 256 s. Sammakko. isbn 9789524830980

 Verrattuna taistolaisliikkeen suureen suosioon 70-luvulla on tällaisten tuota aikaa ja sen osallisia luotaavien kirjojen määrä minimaalinen. Tässä mielessä tämä kirja on ansiokas. Kirjoittaja hakee omaelämäkerrallista ymmärrystä joutumisestaan stalinismin pauloihin ja selvittää myös tekemisiään. Syyllisyyden tai pahan omantunnon potemisesta ei ole kovin paljon merkkejä, mutta ehkä sentään katumuksesta. Itseään on niin helppo ymmärtää, tai ainakin antaa anteeksi - oltiin niin nuoriakin ja tyhmiä ja kokemattomia jne.

Mikään puhdistava omantunnon tilitys tämä ei siis ole. Tällä ei synny sellaista Vergangenhaeitsbewältigungia, menneisyyden hallintaa, joka voisi auttaa, ettei yhteiskunnassa enää toistuisi samaa. Kuvaus näistä nuorista on kuitenkin aito, paikoin jopa liikuttava.

Ihailtavaa kirjassa on se, kuinka taitavasti se on kirjoitettu ja koostettu. Tuntuu, että ollaan koko ajan kirjoittajan tuoreen assosiaation jäljillä. Hyppely nykyajan ja 70-luvun ja vällillä muidenkin aikatasojen välillä ei vaivaa lukijaa, eikä tarvitse mitään apumuuttujia, kuten vuosilukuja, tuekseen. Näinkin voi kirjoittaa ja saa lukijan tuntemaan, että on helppo lukea, helppo samastua hahmoihin. Luultavasti kirjoitusprosessi on ollut raskas ja työtä vaativa, että tarinat on saatu juoksemaan noin hienosti sisäkkäin. Hienoa työtä.

On hyvä, että taistolaisuutta aletaan käsitellä enemmän. Antti Hassin postuumit muistelmat ovat pöydän toiselta puolelta katsottuna TAIKin taistolaismellastuksen kuvaus (linkki). Seuraavaksi lukulistalla on Lauri Hokkasen Kenen joukoissa seisoin, joka vaikuttaa huomattavan påaljon lupaavammalta teokselta.

Minna Lindgren, 2020. Aina on toivoa, 234 s. Teos. isbn 9789523630369

 Tämä on aluksi vähän hassulta, kuin pitkitetyltä pakinalta, vaikuttava tarina koulumaailmasta. Jatkuessaan tarina kuitenkin syvenee ja, ollakseen raikasta satiiria, saa yllättävänkin monia ulottuvuuksia. Henkilöt tai hahmot toki jäävät hieman pinnallisiksi, mutta satiirille sellaisen voi suoda. Mitään psyyken toiminnan kuvausta ei ole tavoiteltukaan, vaan osuvaa satiirista kritiikkiä nykyajan koulumaaliman trendeistä.

Kirjassa yhteikunnassa ja peruskoulussa nähtävillä olevat kehityskulut yksityistämisestä ja luokattomista koulurakennuksista ja työhuoneettomista epätyöpaikoista on vedetty yli niin, että näistä kärsinyt voi kerrankin nauraa vapautuneesti koko hulluudelle.

Jos tykkäät tästä, voisin oheilukemistoksi suositella Into kustannuksen Ville Yliaskan Tehokkuuden toiveuni -kirjaa. Siinä käydään läpi erilaisia johtojärjestelmäoppeja ja niistä johdettua intoa soveltaa noita hullutuksia julkiseen hallintoon. Minulle tuo kirja oli vapauttava: kaikki työelämän hulluus oli jostain ylhäältä ulkomailta tullutta johtamishullutusta, eikä siinä missään vaiheessa järjellä tai tutkimuksella tai totuudella ole ollut juuri mitään painoa.

Niin taitaa olla osittain käymässä myös peruskoulun kehittämisessä. Terveen järjen kritiikki on unohtunut niin monella suunnalla yhteikunnasssamme ja globaalissa maailmassa. Joskus voi olla vapauttavaa nauraa sille, kuinka vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.

Albert Camus, 1990. Rutto, 391 s. Otava. isbn 9789511110460

 Pandemian erityisen ajankohtaiseksi tekemä kirja. Ei niin, eteikö tämä olisi aina ajankohtainen, sillä itse asiassa tässä käsitellään filosofian "ikuisuuskysymyksiä".

Covid-pandemiaan tämän tarinan liittävät monet uskomattoman tarkat yksityiskohdat. Kasvomaskien käytöstä ei ollut hyötyä käyttäjilleen, mutta ne loivat turvallisuuden tunnetta muille...

Mielialojen vaihtelu epätoivosta turhautumiseen ja taas viriävään toivoon sekä ensin oman edun ja sitten yhteisyyden korostuminen on kuvattu niin, että ne voisivat olla tästä ajasta.

Esimerkiksi kärsimyksen ja uskon ongelma tuodaan esiin lapsen kärsimyskuolemaa seuraamaan joutuvan papin hahmossa. Pappi haastaa itsensä uskomaan, vaikka järki sanoo toista. Lähiaikoina tätä teodikean ongelmaa on käsitellyt Sami Pihlström Negatiivisen ajattelijan  oppaassaan (linkki).

Kuolemanrangaistus ja sen vastustaminen tulee esille yhdessä henkilöhahmossa, joka on joutunut kokemaan isänsä tuomarin roolissa ja nähnyt teloituksia ja tullut tästä syystä pasifistiksi.

Kertoja, lääkäri Rieux, menettää kaiken: ystävänsä, vaimonsa ja ilon ruton päättymisestä. Ystävän kuollessa tämä arvelee "menettäneensä pelin". Rieux tulkitsee tämän tarkoittaneen, ettei hminen voi elämässään saavuttaa muuta kuin tietoa ja muistot. Vain ne ovat jäljellä kuolinvuoteella.

Hämmästyttävää, miten 70 vuotta sitten julkaistu kirja, joka alunperin lienee ollut allegoria Ranskan natsimiehitykselle, voi olla niin monella tavalla ajankohtainen vielä tänään ja uudestaan.

Maria Peura, 2008. Vedenaliset, 166 s. Teos. Isbn 9789518511192

 Tämä on kertomus Mirjasta, joka syntyy saareen kalastajapariskunnalle. Vanhemmat ovat linkolalalisia, jotka ovat syystä tai toisesta erakoittaneet itsensä pois yhteiskunnasta. Mirja kasvaa luonnon keskellä ja isänsä opetuksessa. Elämä muuttuu, kun Mirja lähtee kaupunkiin, jossa yrittää opiskella ja saada ystäviä. Seurustelua ja seksiä on monenlaista, mutta lopulta Mirja päätyy tummaihoisen muslimin vaimoksi ja burkhaan.

Kerronta on villiä ja aistivoimaista ja tuo mieleen Mukan syntisen laulun. Saarielämän kuvaukset voisivatkin kuulua arktisen hysterian genreen. Kaupunkielämä ehkä ei niinkään. Tekstissä on varmasti paljon allegorioita, symbolisia ja metaforisia tasoja, mutta niiden tavoittaminen vaatisi toisen lukukerran. Eka kerran jälkeen juttu jäi vielä aika sekavaksi.