Tove Ditlevsen, 2021. Lapsuus, 142 s. S&S, isbn 9789515254511

 Tämä Kööpenhamina-trilogian ensimmäinen osa olisi toki pitänyt lukea ennen seuraavaa Nuoruutta, mutta niin suosittuja nämä kolme kirjaa ovat, että niiden saaminen kirjastoista ottaa aikaa, eikä järjestystä voi päättää.

Tämän kirjan kieli on samanlaista kuin seuravassa, Nuoruus, osassa. Lauseet oat lyhyitä, toteavia. Ankeita kuten kuvaamansa 30-luvun lapsuuskin. Yhteiskunta on jakautunut työläisiin ja hyväosaisempiin. Köyhien elämä on kovaa ja sitä rasittavat vielä lisää työttömyys, miesten juopottelu ja nuorten naisten enneaikaiset raskaudet.

Nuoren tytön palava halu tulla runoilijaksi ja sitkeys koettaa kirjoittaa välittämättä ympäristön vinoista asenteista kirjoittmista kohtaan on hämmästyttävää.

Odotan innolla hetkeä, jolloin saan käsiini kolmannen, tärkeimmän, osan, Aikuisuus.

Elizabeth Strout, 2022. Voi William!, 226 s. Tammi. Isbn 9789520434984

 Samalta tekijältä olen aiemmin lukenut "Kaikki on mahdollista", "Nimeni on Lucy Barton" ja "Olive Kitteridge". 

Kaksi ensimmäistä kertovat henkilöstä Lucy Barton, jolla on paljon yhtäläisyyksiä kirjoittajaansa. Jälkimmäinen taas on kokoelma, jonka tarinoita linkittää Olive Kitteridge niminen päähenkilö.

Tämä "Voi William" kertoo Lucy Bartonin entisestä miehestä Williamista ja parista muustakin exästä. Sata ensimmäistä sivua olin kahden vaiheilla, onko tämä mielenkiintoista, vai ei. Se johtui siitä, että tässä ikäänkuin kaikki on jo tapahtunut ja esillä. Aiemmissa teoksissa jotain on aina ollut piilossa, vähintään rivien välissä, josta sitten purkautuu tekstiin ahdistusta, pelkoa tai muita hyvin voimakkaita tunteita. Tässä kirjassa taas kaikki tuntui olevan jo tapahtunut ja kerrottu - kaikki esillä.

Alun jälkeen kirja kuitenkin pääsee käsittelemään pääasiaa: psyykkistä tapahtumista ihmisten välisissä suhteissa ja kuvaaamme itsestä ja muista. Kuinka vähän tiedämme jopa aviopuolisosta, emmekä tunne kovin hyvin edes itseämme. Strout onnistuu kuvaamaan niitä lyhyitä hetkiä kun kirkkaasti oivallamme näitä totuuksia. Taito jäädyttää tuollainen kirkastuksen hetki kirjan sivuille on hänen kirjailijan taitonsa timantti, joka loistaa kirja kirjalta kirkkaammin.

Tove Ditlevsen, Nuoruus, 2021. S&S. isbn 9789515255037

 Sain käsiini vain tämän trilogian keskimmäisen osan. Lapsuus ja aikuisuus jäävät myöhemmän lukemisen varaan. Arviointi ilman niitä on vaikeaa, vaikken koskaan kirjoitakaan kirja-arvioita, vaan siitä mitä koin kirjan lukiessani, siis kirjamielipiteitä.

Tämä on aitoa autofiktiota, joka on julkaistu alunperin jo kuuskytluvun loppupuolella, kun nykyisesta autofiktiobuumista ei ollut vielä tietoa.

Tarina kertoo maailmansotaa edeltävän ja sota-ajan nuoruusvuosista. Kieli on yksinkertaista ja lauseet lyhyitä. Ehkä kuten teini-ikäisen kirjoittaminen voisi olla. Liekä sitten Lapsuus lapsellista ja Aikuisuus kypsempää kielta.

Hyvää ajan ja (luokka)yhteikunnan kuvausta.

Jari Järvelä, 2021. Aino A., 395 s. Tammi. isbn 9789520431402

 Järvelän kertojankyvyt puhkeavat tässä teoksessa mainiosti kukkaan. Koko kirjan päätarkoitus näyttää olleen "hunsvotti Aallon" suistaminen jalustaltaan ja sen osoittaminen, että ensimmäinen vaimo, Aino Aalto, vastasi suuresta osasta Alvarin nimiin pantuja ansioita.

Sen lisäksi tuo hunsvotti oli myös ihmisenä aivan kelvoton ja kohteli vaimoaan jopa tuon ajan normien mukaan ala-arvoisesti. Nykyajan normien mukaan lukija saattaa näiden paljastusten edessä joutua jopa moraaliseen paniikkiin.

Olen aiemmin lukenut Järvelän "Veden painon" joka oli vetävä ja taitavasti kerrottu tarina sekin.

Tässä kirjassa viehättää se, että Aaltojen suunnittelemat rakennukset ovat niin tuttuja. Myös alkuteoksen Jyväskylä on minulle kotoisen tuttu ja teki lukemisesta mukavaa.

Peter Handke, 2013. Intohimoisesta Sienestäjästä, Kertomus sinänsä, 178 s. Lurra Editions ISBN 9789525850901

 Tämä on kummallinen kirja. Tarina on mitätön ja huonosti kerrottu. Sen kertoja kertoo ystävästään, joka hullaantuu sieniin, katoaa ja ilmestyy takaisin, mutta sienimaniansa kadottaneena.

Varsinainen teos ja sen sisältö lienee piilotettu rivien väliin ja allegorioihin. Sienihulluus voisi olla vaikka addiktion vertauskuva. Ehkä kirjailijan tavoitteena on ollut kuvata addiktin mielenliikkeitä tällä vertauskuvalla. En osaa arvioida onko tässä onnistuttu. Minut tämä kirja jätti hämmästyneeksi ja pettyneeksi.

Kirjassa on ikävän paljon painovirheitä, esim. sivulla 115 on puu nimeltään "vaaleakaasia", p.o. valeakaasia.

Kirjan sienihullun vaeltelu rinnastuu (sivu 151) Walt Whitmanin ja Henri David Thoreaun luontokävelyyn ja luontokäsityksiin. En kuitenkaan löydä kirjasta heidän ajatteluaan enempää. Monenlaisia puolipeiteltyjä viittauksia filosofiaan on siroteltu tarinan lomaan, mutta eivät ne johdata, ainakaan minua, sen syvällisempään pohdintaan.

Jonkinlainen vihje paluusta maailmaan, ehkä addiktion parantumisesta(?), on se, että kirjan lopussa ollaan yhtäkkiä Ranskassa lukuisine paikannimineen. Paikka jossa Handkekin on viettänyt viime aikojaan.

Ei tämä kirja todellakaan minua vakuuttanut. On kuitenkin sanottava, että ennakkoluuloni olivat vahvat tätä Milosevicin kaveria kohtaan.

Jorge Amado, 1982. Ihmeiden markkinat, 379 s. Otava, isbn 9511067338

 Amadoa olen lukenut jo kolme-neljäkymmentä vuotta sitten suurella mielenkiinnolla. Tuolloin huomiotani kiinnitti suuri elämänilo ja värikäs tropiikin elämä. Myös luokkakamppailu ja roturistiriidat olivat kirjoissa esillä. Tämä Tenda dos milagres oli suosikkini jo tuolloin.

Myöhemmin elämä kuljetti minut lukuisia kertoja Brasiliaan ja myös Salvadoriin. Ensimmäisellä käynnilläni sattui olemaan uudenvuodenaatto. Olin ollut siinä käsityksessä, että Amado kertoo sadan vuoden takaisesta menneisyydestä. Nyt kuitenkin jouduin rantakävelyllä yhtäkkiä keskelle Amadon ja yoruba-uskonnon maailmaa: rannalla oli siellä täällä valkeita telttakatoksia, joissa rummutettiin ja tanssittiin. Valkeapukuiset baianat pyörivät arvokkaasti ja capoeiristat hitaan balettimaisesti. Rummut soivat svengaaavan hypnoottista rytmiä ja joissain paikoissa näkyi kuinka yoruba jumala oli tullut tanssijaan, oli langettu loveen. Amadon maailma on tätä päivää - edelleen.

Tämä kuvitteellisen Pedro Archanjo mulatin elämäkerta kertoo Salvadorin elämästä ja arjesta ja juhlista ja roturistiriidoista. Archanjon "tieteellinen panos" rotukeskusteluun oli, että kaikissa suvuissa, niissä kaikkein ylhäimmissä ja kaikkein valkoisimmissakin, on Brasiliassa aina löydettävissä joku esivanhempi, joka on tummaihoinen. Rotupuhdasta eliittiä ei Brasiliassa ole.

Nikolai Gogol, 2009. Kuolleet sielut, 298 s. WSOY, isbn 9789510350065

 Tämäpä harvinaisen elävä klassikko. Ukrainalainen Mykolai Hoholin näkemys suuresta Venäjän maasta ja sen yhteiskunnasta ja asukkaista. Ikiaikainen Venäjä, aatelisineen, virkakuntineen, rahvaineen ja maaorjineen on näinä Venäjän aloittaman sodan aikoina hämmästyttävän ajankohtainen.

Maalaileva kerronta pysyttelee kaikkitietävän kertojan käsissä yhden luvun alkua lukuunottamatta, jossa hetkeksi päästään päähenkilön pään sisään, kun tämä tyytyväisenä pohdiskelee elämäänsä. Kertojan tyyli on todella maalaileva ja koukeroinen, jossa lukijaa puhutellaan usein suoraan ja vedotaan eri tavoin lukijaan ja tämän oletettuihin käsityksiin. Vanhanaikaista mutta toimivaa.

Kirjailijan käsitys, että ihminen on, mikä on, ja sellaisena pysyy ja valtavaa on suuri Venäjän maa ja sen arkirealistiset maisemat, tulee kirjan lopussa komeasti esiin.

Hyvä, että tuli tämäkin klassikko luetuksi. Kuuluu ehdottomasti luettavien joukkoon.