Merete Mazzarella, 2019. Varovainen matkailija, 319 s. Tammi. isbn 9789520404710

 Olen aiemmin lukenut Mazzarellan teoksen "matkalla puoleen hintaan, eläkkeellä olemisen taidosta". Pidän kirjoittajan rauhallisesta, varovaisesta tyylistä. Tämä kirja ei ole matkakirja eikä autobiografiaa, vaan siinä on molempia. Nykyään niin tavallista autofiktiota tämä ei ole.

Kirjaan on tullut mukaan yllättävän ajankohtaistakin ainesta, esim. Australian osalta pohdintaa sen suhtautumisesta ilmastonmuutokseen ja pakolaisiin. Mitään yllätyksiä lukuelämys ei tarjoa, mutta ei sellaista varovaiselta kirjoittajalta tarvitse odottaakaan. Vaivattomasti soljuva kerronta käy hauskasti läpi risteilykulttuuria ja kirjoittajan ambivalenttia suhdetta siihen. Sinne tänne on myös siroteltu pohdintoja ja pieniä paljastuksia kirjoittajan elämänkäänteistä.

Carlo Rovelli, 2018. Ajan luonne, 238 s. URSA, isbn 9789525985603

 Mitä aika on? Kysymys, jota olen pohtinut koko ikäni, aina silloin tällöin , enkä koskaan päätynyt oikein mihinkään, muuhun kuin, että se on suuri arvoitus.

Hämmästyksekseni tämä opus jotenkin tukee tuota ajatusta. Aikaa ei oikeastaan ole. Ei ainakaan jonain ulkopuolisena kellona, joka meistä ja muusta todellisuudesta irrallaan raksuttaa kaikille samaa vääjäämätöntä aikaa.

Suhteellisuusteoriaa en ymmärrä, mutta ei siitä tässä ole mitään kovin uuttakaan. Sen sijaan lämpöopista, sen toisesta pääsäännöstä ja entropiasta, on tässä kovin erilainen esitys, kuin se, jonka olen ennen omaksunut. Jotain siinä on entropian suhteen kovin erilaista kuin aiempi käsitykseni. 

Kun tästä sitten vielä edetään kvanttigravitaatioon ja ajan ja avaruuden pienimpään mahdolliseen osaseen, olen jo aikaa pudonnut kolisten rattailta. Mutta mielenkiintoinen luettava kuitenkin. Sopii toistenkin yrittää selittää näitä asioita kansalle - lupaan lukea kyllä...

Petri Paavilainen, 2020. Kuinka ajatukset syntyvät. Aivotutkimuksen ajankohtaisia kysymyksiä, 388 s. Gaudeamus, isbn 9789523450899

 Tulin ostaneeksi tämän kirjan lähinnä kiinnostavan nimen vuoksi. En silti kadu, vaikka teksti oli paikka paikoin hieman pitkäpiimäistä luettavaa. Ilman tutkijataustaa olisi saattanut osa jäädä lukematta.

Parasta  on kokonaisuus. kokonaiskuva neurotieteestä, sen menetelmistä, saavutuksista ja ongelmista. Toiseksi parasta taas on monien meemien tai legendojen tai valeuutisten alasampuminen, esim. aivopuoliskomystiikan. Kannattaa lukea, vaikkei aivotutkijaksi aikoiskaan.

Richard Dawkins, 2007. Jumalharha, 418 s. Terra Cognita. isbn 9789525697001

 Olen lukenut joitakin muite biologi Dawkinsin kirjoja, mm. sokea kelloseppä .kirjan. Tämä ei aluksi innostamut minua. Minä kun olen jättänyt jumalharhat jo kymmeniä vuosia sitten, enkä ole koskaan tuntenut tarvetta palata murrosikäisen pohdintoihin asiasta. En koskaan sen koommin ole käsittänyt, miten kukaan voi uskoa sellaisiin  järjettömyyksiin ja ristiriitaisuuksiin, joita kaikissa uskonnoissa on.

Tässä kirjass on kuitenkin tarjolla muuta mielenkiintoista: siinä pohditaan hyvin suurelta osalta koko kirjaa uskontojen yleisyyttä ja selityksiä tälle, kummalliselle, ilmiölle. Tarjolla on myös darwiniaanista selitysmallia, jonka mukaan uskonnot olsivat jonkinlainen evoluution tarjoama sivutuote ja oikku.

Siinäkin tapauksessa ne kyllä ovat jo aikaa menettäneet tarjoamansa evoluutioedun. Myös moraalin lähteenä pelkkä evolutiivinen kehitys on uskottavampi ja myös empiirisesti jossain määrin todistettava lähde.

Tulipa luettua, eikä ollut hukkaan heitettyä aikaa.

Elisabeth Strout, 2008. Olive Kitteridge, 374 s. Tammi. isbn 9789520410735

 Samalla tavoin kuin aiemmin lukemani kaksi kirjaa, tämäkin on novellikokoelma, mutta tässäkin tarinat linkittyvät risteävästi toisiinsa samojen henkilöiden kautta. Tässä linkkinä toimii Olive Kitteridge, jonka persoona valottuu pikkuhiljaa tarina tarinalta. Kyseessä on erikoinen, ristiriitainen persoonallisuus, jota lukija välillä inhoaa ja välillä tuntee myötätuntoa.

Psykologian ja mielenliikkeiden kuvaaminen ja elämän arviointi on tässäkin teoksessa vertaansa vailla. Kukin yksittäinen novelli on yksinäänkin mestariteos. Ne vievät lukijan mielenkiinnon täysin, eikä niiden lukemista voi jättää kesken. Novellien välillä tekee kuitenkin mieli pitää taukoja, koska tuntee saaneensa jotakin pohdittavaa, jonkinlaisen palasen oikeasta elämästä. Kiinnostavuus ei synny tapahtumista, vaikka joukossa on murhia, aviorikkomista ja tuhopolttoja, vaan henkilöiden ja heidän suhtautumisensa tarkoista kuvauksista. Harvinaisen paljon lukemisen arvoinen kirja.

Tuuve Aro, 2020. Kalasatama, 296 s. WSOY, isbn 9789510450345

 Omaelämäkerrallinen mutta autofiktiivinen kertomus lesbon päähenkilön elämästä ja vaikeuksista mielenterveyden ja rakkauden kanssa. Hauskimmat ja hulvattomimmat jutut ovat kalasataman psykiatriselta.

Päähenkilö on sympaattinen kaikessa ongelmallisuudessaan ja politiikan mielipiteiltään kovasti osuvan tutuinen. Viime mainitut hiipuvat kyllä teoksen loppupuolella pitkästyttäväksi paasaamiseksi, vaikka samaa mieltä olenkin, niin Trumpista kuin metoosta.

Teoksen sanotaan olevan esseistinen. Kai se sitä onkin, mutta parahaiten se uppoaa alati kasvavaan autofiktiosuohon. Eipä puutu omaelämäfiktion kirjoittajilta ainakaan mallikappaleita. Hyviäkin, kuten tämä.

Minna Lindgren, 2011. Sivistyksen turha painolasti, 341 s. Teos. isbn 9789518511475

 Luin lukupiiriin saman tekijän Aina on toivoa, joka kritisoi koulumaailmaa. Tämä kirja tuli esiin keskustelussa ja tilasin sen lisälukemiseksi. Lindgren tuntuu kuuluvan niihin ihmisiin, jotka ovat päättymättömän tuotteliaita. Lienee sama persoona, joka tekee sanavalmiita ja hauskoja maisteri Lindgrenin musiikkiohjelmia.

Tämä kirja on tehty vanhan ja pahasti vanhentuneen tietosanakirjan pohjalta sen hakusanoja aakkosissa läpikäyden. Kussakin sanassa on kuitenkin sisältönä läheinnä tekijän oman elämän sattumuksia reippaan itseironisesti maalailtuina. Niistä hahmottuu, paitsi turhan nippelitiedon raskaus päissämme, myös tekijän elämästä kohtalainen pala. Autofiktiivinen sisältö ei kuitenkaan ole, eikä ehkä tällaisella rakenteella voikaan olla, erityisen kunnianhimoinen. Parodiointi toki tekee siitä hauskempaa luettavaa, mutta kovin yksiulotteiseksi päähenkilö jää.

Hauska kesäkirja kuitenkin. Ja huokaus, että meillä on Wikipedia, ettei tarvitse ainakaan kaikkea nippelitietoa yrittää omaksua. Mallia siitä, mikä ei ole turhaa, vaan sisvistävää sisältöä, kannattaa ehkä hakea tekijän muista teoksista, vaikka niistä musiikkipakinoista.