Soininvaara on ottanut vastaan jonkun hänelle, ehkä vähän leikkimielisesti, heittämän haasteen, että jonkun pitäisi kirjoittaa Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikkaa vastaava kirja uudelle vuosituhannelle ja -kymmenelle. Tentin tuon Kuusen opuksen aikanaan 70-luvulla. Muistikuvani ovat hatarat, mutta käsittääkseni tämä Soininvaaran kirja haastaa sen ja 2020-luvun yhteiskuntapolitiikan ja poliitikot aika väkevästi.
Kuusen kirjan sanoma oli, että sosiaalipolitiikan avulla voidaan pitää huolta yhteiskunnan vähäosaisista ja tämä on myös yhteiskunnan kokonaisedun, siis kaikkien kansalaisten kannalta hyväksi. Samaa ajatusta on Soinivaaralla: Pitämällä huolta vähävaraisten, työttömien ja syrjäytyneiden asiasta hyötyy koko yhteiskunta myös taloudellisilla mittareilla mitattuna. Kuuseen verrattuna erona tässä on, että ympäristöongelmat ja talouden ohjaus niin, että ilmaston muutos ja lajikato saadaan torjuttua, on myös mukana. Tähän tarvittavat talouden ohjauskeinot on valaisevasti käsitelty. Päätelmä, että näillä nykyisillä resursseilla meidän pitäisi pystyä paljon parempaan, niin sosiaaliturvan, työttömyyden kuin ympäristöasioidenkin suhteen, tuntuu erinomaisen oikealta.
Syyt siihen, miksi ei pystytä parempaan, näyttävät Soininvaaran mukaan olevan pirstaloitunut politiikkamme ja hallintomme, jossa liian monella ryhmällä ja puolueella on käytännössä veto-oikeus uudistuksiin, kun puolueiden määrä on pirstonut hallitsemisen kannalta tarvittavan enemmistön niin pieniksi paloiksi, että päätöksenteko on vaikeaa. Toinen syy on historia, kun on jo edettty johonkin suuntaan ja paikattu paikan päälle ja monet kerrat kompromisseja tehden esim. sosiaalipolitiikkaa, on kovin vaikeaa, ellei peräti mahdotonta, säätää kokonaisuutta osaoptimoinnin sijaan. Soininvaara käyttää tästä ongelmasta nimeä polkuriippuvuus. Hän ei halua puhua korporaatioista, mutta haastaa ammattiyhdistysliikettä muuttamaan politiikkaansa, joka nykyään puolustaa työntekijöiden, jos ei nyt eliittiä, niin ainakin kokopäivätyötä tekeviä taulukkopalkkalaisia, jotka nauttivat usein myös suurista liukumista. Soininvaaran mukaan alipalkatut, osa-aikaiset, pätkätyöläiset jäävät tässä edunvalvonnassa ulkopuolelle. Satojen tuhansien ihmisten pitäminen tukipolitiikalla, nykyisellä työttömyysturvajärjestelmällä, työvoiman ulkopuolella, koska riittävän hyvin palkattua työtä ei ole, näyttäytyy Soininvaaran katsannossa järjettömänä, koska sille olisi vaihtoehto.
Tähän vaihtoehtoon Soinivaara haastaa ammattiyhdistyksiä ja vasemmistoa paneutumaan. Siinä palkkojen annettaisiin alittaa yleissitovat minimipalkat, mutta toimeentulosta huolehdittaisiin katkaistun negatiivisen tuloveron tai perustulon avulla. Markkinat huolehtisivat osa-aikaisten tai vähän tuottavien työpaikkojen syntymisestä ja valtio huolehtisi uuden ajanmukaisen tulorekisterin tietojen perusteella toimeentulon täydentämisestä kohtuulliselle tasolle. Tämä olisi halvempaa kuin maksaa työttömien täysi ylöspito. Myös julkinen talous saattaisi nykyiseen verrattuna kohentua. Soininvaara käy valaisevasti läpi useita tämän suuntaisia kokeiluja tai voimassa olevia säännöksiä muista maista.
Ympäristöekonomiasta ja sen työkaluista ilmastomuutoksen ja luontokadon torjuntaan on kirjassa mainio tiivistelmä. Vielä työelämässä ollessani kävin Markku Ollikaisen ympäristöekonomian täydennyskoulutuskurssin. Siinä vaiheessa EU:n päästökauppa oli vielä alussa, eikä käytännössä toiminut vielä lainkaan niin, kuin oli tarkoitus. Nythän se toimii ja monista muistakin tapauksista on hyviä esimerkkejä. Byrokraattisesta normiohjauksesta sen sijaan olen samaa mieltä Soininvaaran kanssa. Sillä saadaan harvoin mitään aikaan tehokkaasti ja pienillä kustannuksilla. Seurasin työurani aikana suomalaisen kalankasvatuselinkeinon kehittymistä. Aluksi se herätti toiveita ja optimismia, mutta tiukka ympäristösaantely, normiohjaus, sellutehtaille säädetyllä vesioikeusmenettelyllä, käytännössä esti sen kehittymisen ja kilpailevat norjalaiset ajoivat pikavauhtia ohi. Suomen normiohjaus aiheutti ravinnekuormituksen siirtymisen muualle Itämeren alueella ja elinkeinon kilpailukyvyn menetyksen. Itämeri ei hyötynyt ja elinkeino jäi kehittymättä.
Soininvaaralla on erinomainen kyky esittää monimutkaisia asioita, kuten päästökauppa tai ympäristövero, niin selkeästi ja yksityiskohtiin takertumatta, että lukija pysyy helposti mukana. Parissa kohtaa tosin minulta lukijana ymmärrys jäi uupumaan. Itsevarma kun olen, päätin, että siinä on kirjoittajalla ajatus karannut tai jotain jäänyt uupumaan. Nämä olivat pieniä juttuja. Kokonaisuus on selkeä ja helppolukuinen ja erinomaisen valistava. Loppua kohti oikolukijan tarkkaavaisuus on lerpahtanut. Varsinaisia kirjotusvirheitä ei ole, tänä automaattisen it-tarkistuksen aikana, mutta loppua kohti on yhä enemmän lauseita, joista puuttuu predikaatti tai joiden muotoilu on jäänyt kesken. Pikkuasioita, mutta harmittavia muuten niin erinomaisessa kirjassa. Tämä on jo toinen painos, olisihan ne voinut siihen jo korjata.
