Olli Jalonen, 2022. Stalker-vuodet, 509 s. Otava. ISBN 9789511441557

 Taivaanpallon jälkeen Jalonen käyttää kertojanlahjojaan tällä kertaa viime vuosidadan jälkipuoliskon kuvaukseen. Päähenkilö, nuori opiskelija, joutuu värvätyksi StaSimaiseen urkinta- ja seuranta"tutkimukseen", josta hän aluksi on ylpeä, mutta myöhemmin lähinnä häpeissään ja ahdistunut ja pyristelee eroon tehtävästään. Hän pääsee Indonesian suurlähetystön tiedottajatoimitsijaksi, jonka tehtävänä on parannella Indonesian huonoa mainetta peittelevillä jutuilla ja reagoida kaikkiin negatiivisiin juttuihin vastineilla ja soittelemalla lehtien päätoimittajille. Töistä tulee potkut, kun käy ilmi yhteyksiä Kansan Uutisten kriittiseen toimittajaan, jonka seurannan hän on saanut tehtäväkseen, mutta ajautuukin suhteeseen naistoimittajan kanssa.

Välissä hän yrittää, jopa hakeutua jonkinlaiseen yksinäisyyden retriittiin päästäkseen irti vainoharhaisuudestaan. Tuonkin hankkeen hän toteuttaa jotenkin kähmimällä ja esittämällä haaksirikkoutunutta armeijan maihinnousu kielletty saarella. Lopulta hän onnistuu pelastumaan takaisin ja valehtelemaan vielä kaiken hyvästi päin.

Joutuakseen vain toimittajana arveluttaviin puffaus- ym. tilausjuttuihin. Kirjan loppua kohti kirjan päähenkilön elämä ehkä vähän selkiintyy, mutta kakenlaiset urkinnan ja valehtelun verkot eivät ota purkautuakseen vaan vievät jatkuvasti energiaa ja itsetuntoa.

Kirjan  takakansi mainostaa teosta jonkinlaiseksi lähihistorian henkisen ilmapiirin ruumiinavaukseksi. Ehkä vähän liikaa sanottu, vaikka toki paljon hvyin osuvaa kuvausta kirjaan sisältyy. Stasimaisen toiminta viittaa blokkien vastakkainasetteluun kuten autoritaarinen Indonesiakin. Jäin pohtimaan miksei taistolaisuuden nousua ja tuhoa ole lainkaan sivuttu, vaikka se jos mika on lähihistorian henkistä ilmapiiriä. Ehkä se olisi ollut liian iso pala tai sitten vienyt väärille vesille kertomasta yhden antisankarin kurjasta elämästä ja vääristä ratkaisuista?

Kollektiiviset väärät ratkaisut kun vaatisivat melko massiivista kuvausta tehdäkseen oikeutta joukkoliikkeen mitat saaneelle hölmöilylle.

Anni Saastamoinen, 2019. Sirkka, 188 s. Kosmos. ISBN 9789527144817

 Sirkka on kauhistuttavan tasainen ja elämänsä rutiineihin epätoivoisesti takertuva ja melkoisen suvaitsematon persoona. Sirkalla ei ole juuri mitään ambitioita, vaan hän suorittaa elämäänsä eikä halua siihen mitään ylimääräistä. Tämä on tapa selvitä hengissä ja pitää mielensä "viidakottomana" kaikki asiat suorissa ja selvissä riveissä, ilman kaaosta tai tunnemyrskyjä. Väijyvä masennus pysyy rutiineilla juuri ja juuri loitolla. Tässä auttaa myös Sirkan äidin ja ystävän räiskyvät luonteet. Ne ovat kuin vastakohtapeilit, joita käyttämällä Sirkka voi jumittaa entistä tiukemmin omassa elämässään.

Kuulostaako tosi tylsältä ollakseen romaani? Niin minäkin ensin ajattelin, mutta rivien välissä on huumoria ja myötätuntoa ja tunne siitä, että Sirkka onnistuu elämässään torjumaan paljon huonoja vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia.

Tämä on jollain tavalla kehitysromaani, vaika Sirkassa kehitystä tapahtuu vain minimaalisesti ja vain vähittäin ja tasaisesti. Jonkinlainen käännekohta on, kun Sirkka, omaksikin hämästyksekseen, hankkii kissan lemmikiksi kotiinsa. Kissan rajoitettu sosiaalisuus, riippuvuus ja lämpö selässä kissan nukkuessa Sirkan takana sängyssä saa Sirkan mielessä aikaan lämpimiä ailahduksia ja Sirkka alkaa sulaa mahdollisuuksille elämässään.

Ilmestyy jopa mieskandidaatti, joka saa Sirkan houkuteltua deiteille. Sirkka toki ilmoittaa lopulta, ettei halua miestä, eikä mitään muutakaan ylimääräistä elämäänsä. Mutta jotain kuitenkin on tapahtunut. Sirkka on ihmisenä vähän lämpimämpi, vähän enemmän ihminen ja vähän vähemmän robotti.

Mart Kivastik, 2021. Sure Poisu, 191 s. Väike Öömuusika. ISBN 9789916406175

 Tämä teos on juuri ilmestynyt suomeksi nimellä Barbarus. Olen tyytyväinen itseeni, että sain sen lopulta luettua eestinkielellä. Ostin kirjan kirjailijalta itseltään kesällä Tartossa.

Kirja kertoo Johannes Vares-Barbaruksesta, jota kirjassa kutsutaan, tai tämän vaimo ainakin kutsuu poisuksi eli pojuksi. Poisu taas kutsuu vaimoaan siutsuksi ja lukuisilla muilla hellyttelynimillä. Aluksi kaikki on hyvin. Poisu on lääkäri, jolla on praktiikka Pärnussa, talo ja palvelija. Lisäksi hän on runoilija, joka lankeaa KGB:n rekrytointiin, kun agentti älyää houkutella neuvostoliiton suurten kirjamarkkinoiden levikillä ja suurella maineella.

Parempaa tai kuuluisampaa runoilijaa poisusta ei tule, mutta kylläkin NKP/KGB:n valitsema Eestin neuvostotasavallan ensimmäinen (nukke)pääministeri. Olot ja suhteet ovat sellaiset, että poisu päätyy itsemurhaan tai ehkä hänet murhataan (?).

Kirja kertoo lukuisista poisun aikalaisista ja heidän rooleistaan oikeilla nimillään. Tämä on siis ns. biofiktiota. Sikäli kuin vähän vajavaisella kielitaidollani ja laiskana sanakirjan käyttäjänä ymmärsin tarina on hyvä ja kirjoitettu vaihtelevasti ja näkökulmaa ja ajankohtaa silloin tällöin vaihtaen, niin että lukijan kiinnostus kyllä säilyy. Jopa vieraskielisellä. Eestiläisille kirjan tarina on tietysti monella tapaa lähempänä ja puhuttelee heitä varmasti aivan eri intensiteetillä.

Aiemmin luin Kivastikilta "Taivaan portaat" ensin suomeksi ja sitten eestiksi. Hyvä kirja sekin.