Clarice Lispector, 2018. Oppiaika eli nautintojen kirja, 178 s. Teos. Isbn 9789518517637

 Tämä kirja on enemmänkin uskonnollista ja filosofista pohdintaa kuin aistillisuuden kuvausta. Katolisen logiikan mukaan aistillisuus on alistettava hengen ja sen kehittymisen alaiseksi. Päähenkilö Lórin, nuoren naisen, maailman tuskaa ja ahdistusta kuvataan oikeastaan koko kirjan ajan. Kirja alkaa pilkulla ja päättyy kaksoispisteeseen. Tämä uskon kilvoitus ei pääty vaan jatkuu, koko elämän.

Ateistille ja ei-katoliselle kirjan asetelmat eivät oikein avaudu tai ainakin tuntuvat irrelevanteilta tai tyhjänpäiväisiltä. Jos taas on uskovainen, vaikkapa vain new age hengessä maallistunut henkisyyden harrastaja, saattaa tämä jeremiadi puhutella ja tuntua mielekkäältä tai mielenkiintoiselta.

Brasilialainen yhteiskunta, tai naisen asema siinä, ei ole merkittävässä asemassa tässä kertomuksessa eikä tämä käy johdannoksi brasilialaiseen (korkea)kulttuuriinkaan.

Lukee ken jaksaa.

Anaïs Nin, 2021. Pikkulinnut, 174 s. Gummerus. isbn 9513525228

 Tämä Anaïs Ninin rahapulassa (?) kirjoittama kokoelma eroottisia novelleja ei ole pelkästään eroottinen, paikka paikoin se on suorastaan porno(grafia)a.

Noista kohdista vyöryy kuvastoa, joka on nykyään tuttua ja kyllästyttyä netin pornosivuilta, mutta tuohon aikaan viime vuosisadan alkupuolella sitä ei liene ollut paljoakaan suuressa julkisuudessa. Onko kulttuuri ja ihmiskunta siis edistynyt?

Ehkä mielenkiintoisempaa kuin nuo maneeriset pornokohdat onkin niihin johdattelu, erotiikka. Se on tässä sekin vähemmän hienovaraista mutta paikka paikoin aistillista ja herkkää, jotain mitä internetin pornosivuilta on turha etsiä. Siis ainakin historiallisesti mielenkiintoinen opus.

Bernardine Evaristo, 2022. Tyttö, nainen, toinen, 528 s. WSOY. Isbn 9789510466810

 Brittiläinen sukutarina naisista monessa polvessa, lesbopari, värillisiä ja muuten syrjittyjä, mutta täynnä elämäniloa ja taistelutahtoa.

Aluksi epäilin, parin ensimmäisen tarinahenkilön kohdalla, jaksanko tällaista julistusta ja nuorisotarinaa lukea. Mutta kirja yllätti. Se monipuolistui ja sai koko ajan lisää sävyjä, vaikka reipashenkisyys ja riemu säilyi kuitenkin lähes koko ajan.

Tarina syventyy muös siksi, että siihen tulee mukaan nuorten lisäksi aiempia sukupolvia ja kaikki tarinat ja henkilöt risteävät tavalla tai toisella ja syventävät ja monipuolistavat siten henkilöiden kuvaa.

Erityisen tärkeä tämä teos voi olla intersektionaalisille femiisteille, mutta kyllä sen voi ihan tavallinen cis-mieskin lukea ja saada ajattelun aihetta.

Marja-Liisa Vartio, 2012. Hänen olivat linnut, 243 s. Teos. Isbn 9789518514902

 Pyysin tätä kirjaa sisareltani, jonka kirjahyllyssä, muistin sen nähneeni. Se oli kuitenkin viety ja aikaa sitten kierrätykseen. Sisko sanoi inhoavansa sitä, koska se oli pitänyt lukea koulussa.

Kirja löytyi toki kirjastosta. Siskolta saatu ennakkokäsitys vähän harasi ensin vastaan, mutta sitten kerronnan psykologia vei mukanaan. Varmaan turhan rankkaa ja junnaavaa tarinaa kouluikäisille, mutta tarkka ja pikkuhiljaa kehittyvä tarina ja auki kiertyvä henkilöiden psykologia, kiehtoo voimakkaasti tällaista seniori-ikäistä lukijaa. Ehkä suosittelen sisarelleni uusintalukemista.

Teksti on kestänyt hämmästyttävän hyvin aikaa, vaikka 60-luvun lopussa julkaistu teos kertoo viime vuosisadan alkupuolen yhteiskunnasta ja kulttuurista,  jossa yhtenäisyys ja luokka-ajattelu on voimissaan, eikä somesta tai netistä ollut tietoa. Silti kirjalla on annettavaa tällekin ajalle: loppupuolella Lahja kertoo tulipalon tapahtumista Adelen jo kuoltua ja toteaa vääristä huhuista: "joku pani jutut liikkeelle. Ja niin on, että kun juttu on kerran pantu liikkeelle, sitä ei kannata ruveta oikomaan. Se menee maailman läpi sellaisena kuin on liikkeelle pantu. Sitä ei mikään muuta."

Siinäpä oikeaan osunut luonnehdinta ihmisluonnosta hyvissä ajoin ennen totuuden jälkeistä aikaa ja valeuutisia.

Kerronnan tekniikka ja dialogit ovat todella taitavia ja välittävät psyykkistä tapahtumista todella tarkasti. Kertoja ja äänessäolija vaihtuu tiuhaan ja valaisee usein aivan toisia henkilöitä, kuin aluksi aiheena ollutta.

Tämän kirjan ja kirjoittajan tunteminen toki kuuluu kirjalliseen sivistykseen Suomessa.

Eeva Turunen, 2022. Sivistynyt ja miellyttävä ihminen, 439 s. Siltala, isbn 9789523880658

 Tätä kirjaa olen yrittänyt kahdesti lukea ja molemmilla kerroilla huonolla menestyksellä. Kirjan muoto on sellainen, ettei se oikein nappaa. Tuntuu kuin istuisi eri huoneessa jonka ovi on vain raollaan ja jota ei voi avata enempää. Toisesta huoneesta kuuluu pulinaa ja välillä vilahtaa joku henkilökin. Tulee ikävä salakuuntelijan olo.

Nuori arkkitehtinainen ja hänen ukkinsa kuolinsiivous, ja uran alku ja työ. Tämän verran selvisi puolesta kirjasta. Loppua selasin, enkä taaskaan jaksanut loppuun. Olo on kuin olisin selannut muistiinpanolappuja, kauppalistoja ja muuta asiaa sivuavaa. Kaikki kertautuu aina uudestaan ja uudestaan. En halua lukijana altistua moiselle, vaikka myönnänkin, että elämä saattaa muistuttaa enemmän tätä kuin jäntevää tarinaa, jota on helppo ja sujuvaa lukea.

PAH.

Leïla Slimani, 2021. Toisten maa, Ensimmäinen osa: Sotaa, sotaa, sotaa, 325 s. WSOY, isbn 9789510456019

 Tässä kirjassa on kiinnostavaa kahden kulttuurin välinen kommunikaatio. Kertomus alkaa ranskalaisen naisen ja marokkolaisen miehen liitosta. Mies on ensin sotimassa Euroopassa ja sitten pari muuttaa Marokkoon miehen maatilalle syrjäiselle seudulle. Henkilöhistorian sijasta pääaiheena on yhteiskunnallinen tapahtuminen. Ranskalaisten siirtomaaherrojen ja berberien välit, naisten asema, kristinuskon ja islamin suhteet.

Päähenkilö, Mathilde, joutuu kaikissa näissä suhteissa alistettuun asemaan, päinvastoin, kuin olisi ollut, jos hän olisi jäänyt elämään Ranskassa. Tarina ei kuitenkaan ole mikään kärsimyksen ja kurjuuden eepos, vaan kaikesta alistumisesta huolimatta, elämään tulee mieltä ja merkitystä.

Teksti on mukaansa vievää ja viehättävää, lukukokemus on hyvä. Ilmeisesti tulen lukeneeksi trilogian kaksi muutakin osaa.

Juha Seppälä, 2017. Super Market, 122 s. Siltala. Isbn 9789522344663

 Tähän on koottu, vähän kuin supermarkettiin, extra laaja valikoima kansan suussa kulkeneita juttuja, naisjuttuja, armeijajuttuja, räkä- ja paskajuttuja, seksijuttuja jne. Tai ainakin nämä voisivat olla juttuja, joita on kerrottu pienissä miesten porukoissa pienessä kännissä. Ja aivan varmasti kirjailija näitä tarinoita luodessaan on ammentanut tuollaisista lähteistä.

Ehkä tämän tekstin kulttuurinen merkitys onkin siinä, että se tuo tuota sensuroitua alakulttuuria, joka on kuitenkin äärimmäisen yleistä, kirjallisuuden ylevälle estradille. Tekstiä ei voi moittia. Hyvin kirjoitettu, sujuva lukea, muutamasta kohdasta sain hyvät naurut. Moraalisen paheksunnan ja panikoinnin jätän muille.

Günter Grass, 1980. Aivoituksia, 164 s. Tammi. ISBN9513054411

 Günter Grassin Peltirumpu on 50-luvun lopulla ilmestynyt sotasukupolvien nuorten avainromaani, joka mainitaan tärkeäksi teokseksi osana "Vergangenheitsbewältigung"ia Saksan liittotasavallassa. Kirjasta myöhemmin tehty Volker Schlöndorffin elokuva (1979) teki kirjan hyvin ja laajalti tunnetuksi.

Tämä vuonna 1980 ilmestynyt kirja on välityö, joka pohdiskelee kirjoittajansa Aasian matkan pohjalta kirjaideaa opettajapariskunnan matkasta samoille seuduille. Pariskunta pohtii lapsen hankintaa edes ja taas, ja siinä sivussa maaailman väestökehitystä ja ja kehitysongelmia. 

Kirjailija itse esiintyy minämuodossa tekstissä ja käy dialogia Volker Schlöndorffin kanssa kirjan tekemisestä elokuvaksi. Kirjan paras kohta on, kun kirjoittaja välillä muuttaa tyylin elokuvakohtausten luonnosteluksi - siinä lukija suorastaan näkee kameran ja sen liikkeet ja kokee tapahtumisen kuin filmillä.

Kirja on myös kirja kirjoittamisesta ja taiteen tekemisestä. Se ei peitä kirjoittajan ajattelua ja henkilöhahmojen luonnostelua ja kuvittelua. Samalla se vieroittaa lukijan kaavaillusta päähenkilöpariskunnasta ja saa pohtimaan kirjoittajan kanssa miten tarinaa voisi vielä kehitellä eteenpäin. Jonkinlainen Brechtiläinen effekti siis, joka saa pitämään kirjaa ei niin aitona romaanina vaan vähän pamflettiin kallistuvana.

Pamfletti tulee erityisesti esiin kohdissa, joissa käsitellään tulevia liittopäivävaaleja, 1980, ja Franz Josef Straussin kansleriehdokkuutta niissä.

Kirjan julkaisusta suomeksi on nyt 42 vuotta. Sen lukeminen tuo elävästi mieleen 70-luvun ajattelua, nuorisoa ja poliittista liikehdintää Saksassa. Tuosta ajasta oli vielä kuluva 26 vuotta, ennen kuin Grass Frankfurter Allgemainen haastattelussa myönsi kuuluneensa Waffen-SS:ään, Hitlerin henkilökohtaiseen suojajoukkoon ja pahimpien kauheuksien toimeenpanijaan. Grass oli kyllä kertonut kuulumisestaan Hitler-Jugendiin, mutta ei SS:ään. Melkein 60 vuoden vaikeneminen ja paljastuessaan tietysti skandaali. Skandaali, jonka laisia Saksassa on aina saatu nähdä ja paljastumattomia on varmasti jo päässyt lukuisasti haudan lepoon.

Machado de Assis, 2010. Kuuluisuus ja muita kertomuksia, 69 s. Prometheus. ISBN 9789525718102

 Portugalissa ja sen myötä myös entisessä alusmaassa, Brasiliassa, arvostetaan vanhaa, omaa kulttuuria ja sen tekijöitä ja pitkää historiaa tavalla, joka meille uudemman kansallisen heräämisen kulttuurissa eläneille on vaikea kuvitella. 

Toki meilläkin on toissa vuosisadan arvostetut teijät ja kirjailijat, mutta näissä maissa niitä on enemmän ja ovat yhä edelleen hyvin tunnettuja ja arvostettuja. Yksi näistä on Machado de Assis, jonka nimi oli tunnettu jopa minulle, joka olen vain hieman sivunnut maan kulttuuria, ja jolta en ollut lukenut mitään.

Prometheus-kustantamo on tehnyt kulttuuriteon, kun on suomennettu ja julkaistu pienenä vihkosena kolme pientä novellia Machadolta kokoelmasta Várias Histórias. Olisin hyvin ehtinyt lukea nämä kolme myös portugalin kielellä, mutta niiden hankkiminen olisi kestänyt liian kauan. Käännöstä en voi moittia millään tavalla, enhän ole edes nähnyt alkuperäisiäkään, mutta kääntäjän ammattitaitoa ei ole syytä epäillä. Olisin kaivannut vähän enemmän vihjeitä kirjoittajan ajan kulttuuriin Brasiliassa, vihjeitä, joita kieli aina tuo mukanaan enemmän kuin hyväkään käännös.

Mitä sanoisin itse teksteistä? Vaikeaa. Kun yritän nähdä ne 1800-luvun lopun kontekstissa, Brasilian keisarikunnassa, mieleen tulee, että ne ovat ihmeen hyvin kestäneet aikaa. Että ne ovat ihmeen psykologisia otteeltaan kuvatessaan henkilöiden mielenliikkeitä. Varmasti siis jonkinlaisia edelläkävijöitä.

Maxim Fedorov, 2023. Minun Ukrainani, Ukrainian resistance, 239 s. Minerva. Isbn 9789523759565

 YLEn toimittaja Ukrainassa vuodesta 2022, Maxim Fedorov, kertoo tässä kirjassa työstään ja kokemuksistaan Ukrainassa. Kuten niin monet muutkin Fedorov on sukujuuriltaan ukrainalainen venäläinen, joka on sekä venäjän että Suomen kansalainen. Hän puhuu paitsi venäjää, myös sujuvaa ukrainaa ja lukuisia muita kieliä, myös suomea, kuten viime aikoina lähes päivittäin Ylen kanavilta kuulemme.

Kirja antaa taustaa Ukrainan tapahtumille ja myös Fedorovin työlle ja elämälle. En usko olevani ainoa, joka on viimeisen kahden vuoden ajan ahminut kaiken Ukrainaa koskevan informaation Hesarista ja Yleltä ja välillä vähän muualtakin. Silti tuntuu, että informaatiota ei ole tarpeeksi, että voisi edes vähän ymmärtää tätä kauheutta, sotaa keskellä Eurooppaa ja yhden ihmisen kykyä aiheuttaa tämä hulluus ja jatkaa sitä vuodesta toiseen, puhumattakaan länsimaiden huonosta kyvystä auttaa Ukrainaa ja estää Venäjää.

Pieneltä osaltaan tämä kirja auttaa informaation nälkään

Maritta Lintunen, 2023. Sata auringonkiertoa, 325 s. WSOY. Isbn 9789510493496

 Tämä on tarina suvusta, jonka juuret ovat venäjällä, mutta jonka perhe joutuu 70-luvun suuren siirtolaisaallon mukana Ruotsiin, josta perheen poika kuitenkin palaa takaisin Ylä-Karjalaan. Hän saa naapurikseen esikoisteostaan kirjoittavan Matti Pulkkisen, josta tämä peräkamarin poika saa juttuseuraa, joka on kiinnostunut kulttuurista ja sen paikallisista ilmenemismuodoista. Tapahtumia eri sukupolvissa selvittää myöhemmin Ruotsiin muuttaneiden lapsenlapsi, toimittaja.

Juoni on hyvin ja huolellisesti rakennettu ja vie lukijaa tasaisesti mukanaan. Mielenkiinto pysyy yllä ja lukeminen on hyvä kokemus. Erityisesti ilostuin hienoista luonnon ja ympäristön kuvauksista, jotka saivat hyvälle tuulelle ja tuoksahtelivat hienosti romantiikalle aika ajoin synkeistä tapahtumista huolimatta. Hieno lukukokemus.

Andrei Kurkov, 2022. Kuolema ja pingviini, w70 s. Otava. Isbn 9789511455530

 Tämä musta komedia irvii Neuvostoliiton jälkeisen Ukrainan gangsterismille. Se tekee sen tarkoin, lyhyin siveltimenvedoin. Tarinaan kuuluu pingviini, jonka päähenkilö on ottanut suojiinsa varojen puutteesta kärsivästä eläintarhasta. 

Päähenkilö, Viktor, on yrittelevä kirjailija, joka värvätään kirjoittamaan muistokirjoituksia Kiovalaiseen suureen lehteen. Kun Viktor saa selville, että on kirjoittanut murhatilauksia, joita salainen palvelu on pannut toimeen, ovat hänenkin päivänsä luetut - vai pelastuiko hän kuitenkin jättämällä kaiken ja ottamalla pingviininsä paikan Antarktiksen lennolle?

Tarina on niin vetävästi kirjoitettu, että se imaisee lukijan mukaansa ja kirja tulee luetuksi yhdeltä istumalta ja harmittaa, että joko se nyt loppui. 

Hyvää mieltä tuottaa myös Otavan kanteen painattama teksti, jonka mukaan kirjan tuotto lahjoitetaan SPR:lle Ukrainan sodan uhrien tukemiseen.

Juha Seppälä,2023. Merille, 213 s. Siltala. ISBN 9789523880559

 Tämä tarina kertoo kahden vanhan miehen oudosta ystävyydestä. He päätyvät elämään kummallisessa ystävyydessä, jossa aika ajoin ovat yhdessä toisen omistamassa merenrantatalossa ja toisinaan erillään, niin, että toinen, jompi kumpi, on toisen omistamassa kaupunkiasunnossa.

Päähenkilö on kirjailija, joka on menettänyt kaiken uskonsa kirjaan ja on päättänyt pelastaa elämänsä tärkeät kirjat kätkemällä ne ja tuhoamalla muut omistamansa sadat ja tuhannet niteet. Kirjailija on julkaissut kymmenen teosta, joiden nimet luetellaan. On mielenkiintoista verrata fiktiivisiä teosnimiä Seppälän omaan teosluetteloon. Ehkä nämä ovat otsakkeita, joita kirjoittaja olisi pitänyt uran arvoisena ja arvokkaina? Tai sitten ne ovat irvailua omalle uralle ja kovalle julkaisutahdille.

Seppälä on kirjoittanut paljon novelleja. Tässäkin teoksessa on ikään kuin lomittain useampi novelli. Toisaalta alkuosan teksti tavoittaa jotain novellimaisen tiukkaa ja tarkkaa pohdintaa ja elämän tarkastelua. En tiedä miksi, mutta minulle tuli jostain syystä mieleen Kari Enqvistin aivan toisenlainen kirja "Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat". 

Puolen välin tienoilla teksti ikään kuin hajoaa ja muuttuu tyyliltään toisenlaiseksi: ei enää suoraan etenevää kerrontaa, vaan hyppelehtivää ja pätkittäistä, jossa lukija joutuu hahmottamaan tapahtumia eri puolille sirotelluista vihjeistä. Tämä on jonkinlaista proosarunoa. 

Tusina viimeistä sivua taas on fiktiisen päähenkilökirjailijan viimeinen ponnistus, "viimeinen kirja". Tämä teksti on kirjoitettu tiiviiseen muotoon ja myös ladottu niin, lähes ilman mitään välejä. Tästä tulee mieleen lavarunous, joka on ylitsevuotavan runsasta ja jota nuori taiteilija esittaa huutaen ja ääni väristen. Sekaan mahtuu monenlaista ajankohtaista, somen klikkimetsästyksen arvostelua ym.

Kun olisi kaikki aika vielä, lukisin kaikki Seppälän novellit.

Hannu Toivonen, 2023. Mitä tekoäly on, 100 kysymystä ja vastausta, 224 s. Teos. isbn 9789523634565

 Takakansi mainostaa: "Maailman helppotajuisin tekoälykirja". Saattaa ollakin, ei tässä aivo nyrjähdä.

 Tekoälyn tekniikkaan ei mennä ollenkaan, vaan kerrotaan siitä käytössä ja käytännössä. Sen rajoitukset käyvät lukijalle pian selväksi ja sitä myöten valkenee, että tekoäly käsitteenä on pelkkä narratiivi, joka saa paljon klikkauksia. Jos puhuttaisiin vain tietokoneohjelmista ja automatisoinnista, ei se iskisi niin suoraan siihen klikkaussormen hermoon.

Ihan suositeltava kirja - selkeyttää ajattelua, vaikka tekoäly olisi ennestään jo tuttu.

Niillas Holmberg, 2021. Halla Helle, 455 s. Gummerus. ISBN 9789512418695

 Saamelaisten asia, kolonialismi, syrjintä ja vähemmistön painostaminen on viime aikoina noussut uudella tavalla esiin kulttuurin kautta. Televisiossa esitettiin juuri eilen parin vuoden takainen Alta-vuonon ja joen patoamiseen liittynyt elokuva ja mm. saamelaisnuorista kertova sarja. St1-ketju ja yritys suunnittelee valtavaa tuulupuistoa Pohjois-Norjaan keskelle saamelaisten porolaitumia. Laki saamelaisista ja saamelaiskäräjistä on taas Suoemn eduskunnan käsittelyssä ja saattaa tällä kertaa, lopulta, mennä läpikin. 

Tämä kirja menee todella syvälle saamelaiseen mieleen ja elämiseen syrjittynä vähemmistökansana. Samalla se on kulttuuriteko, sillä tekijä on hyvin perillä kulttuurimme (=länsimaisen) myyteistä ja vaikutuksista ajatteluumme ja käsityksiimme. Saamelaisen taiteilijan kamppailua identiteettinsä ja taiteensa ja lapsuuden traumojen kanssa kuvataan myyttien läpi ja samalla lukija saa kertauksen näistä myyteistä' kuin myös Freudin ja Jungin teorioista ja länsimaisen mielen harhailusta ja etsinnästä.

Kirja päsi yllättämään. Siihen tarttuessani  en tiennyt mitä odottaa, mutta tämä sai arvostamaan sitä, kuinka paljon romaanin muotoon kirjoitettu tarina voi auttaa ymmärtämään ja sisäistämään vähemmistökansan tilannetta ja kulttuuria.

Olli Jalonen, 2022. Stalker-vuodet, 509 s. Otava. ISBN 9789511441557

 Taivaanpallon jälkeen Jalonen käyttää kertojanlahjojaan tällä kertaa viime vuosidadan jälkipuoliskon kuvaukseen. Päähenkilö, nuori opiskelija, joutuu värvätyksi StaSimaiseen urkinta- ja seuranta"tutkimukseen", josta hän aluksi on ylpeä, mutta myöhemmin lähinnä häpeissään ja ahdistunut ja pyristelee eroon tehtävästään. Hän pääsee Indonesian suurlähetystön tiedottajatoimitsijaksi, jonka tehtävänä on parannella Indonesian huonoa mainetta peittelevillä jutuilla ja reagoida kaikkiin negatiivisiin juttuihin vastineilla ja soittelemalla lehtien päätoimittajille. Töistä tulee potkut, kun käy ilmi yhteyksiä Kansan Uutisten kriittiseen toimittajaan, jonka seurannan hän on saanut tehtäväkseen, mutta ajautuukin suhteeseen naistoimittajan kanssa.

Välissä hän yrittää, jopa hakeutua jonkinlaiseen yksinäisyyden retriittiin päästäkseen irti vainoharhaisuudestaan. Tuonkin hankkeen hän toteuttaa jotenkin kähmimällä ja esittämällä haaksirikkoutunutta armeijan maihinnousu kielletty saarella. Lopulta hän onnistuu pelastumaan takaisin ja valehtelemaan vielä kaiken hyvästi päin.

Joutuakseen vain toimittajana arveluttaviin puffaus- ym. tilausjuttuihin. Kirjan loppua kohti kirjan päähenkilön elämä ehkä vähän selkiintyy, mutta kakenlaiset urkinnan ja valehtelun verkot eivät ota purkautuakseen vaan vievät jatkuvasti energiaa ja itsetuntoa.

Kirjan  takakansi mainostaa teosta jonkinlaiseksi lähihistorian henkisen ilmapiirin ruumiinavaukseksi. Ehkä vähän liikaa sanottu, vaikka toki paljon hvyin osuvaa kuvausta kirjaan sisältyy. Stasimaisen toiminta viittaa blokkien vastakkainasetteluun kuten autoritaarinen Indonesiakin. Jäin pohtimaan miksei taistolaisuuden nousua ja tuhoa ole lainkaan sivuttu, vaikka se jos mika on lähihistorian henkistä ilmapiiriä. Ehkä se olisi ollut liian iso pala tai sitten vienyt väärille vesille kertomasta yhden antisankarin kurjasta elämästä ja vääristä ratkaisuista?

Kollektiiviset väärät ratkaisut kun vaatisivat melko massiivista kuvausta tehdäkseen oikeutta joukkoliikkeen mitat saaneelle hölmöilylle.

Anni Saastamoinen, 2019. Sirkka, 188 s. Kosmos. ISBN 9789527144817

 Sirkka on kauhistuttavan tasainen ja elämänsä rutiineihin epätoivoisesti takertuva ja melkoisen suvaitsematon persoona. Sirkalla ei ole juuri mitään ambitioita, vaan hän suorittaa elämäänsä eikä halua siihen mitään ylimääräistä. Tämä on tapa selvitä hengissä ja pitää mielensä "viidakottomana" kaikki asiat suorissa ja selvissä riveissä, ilman kaaosta tai tunnemyrskyjä. Väijyvä masennus pysyy rutiineilla juuri ja juuri loitolla. Tässä auttaa myös Sirkan äidin ja ystävän räiskyvät luonteet. Ne ovat kuin vastakohtapeilit, joita käyttämällä Sirkka voi jumittaa entistä tiukemmin omassa elämässään.

Kuulostaako tosi tylsältä ollakseen romaani? Niin minäkin ensin ajattelin, mutta rivien välissä on huumoria ja myötätuntoa ja tunne siitä, että Sirkka onnistuu elämässään torjumaan paljon huonoja vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia.

Tämä on jollain tavalla kehitysromaani, vaika Sirkassa kehitystä tapahtuu vain minimaalisesti ja vain vähittäin ja tasaisesti. Jonkinlainen käännekohta on, kun Sirkka, omaksikin hämästyksekseen, hankkii kissan lemmikiksi kotiinsa. Kissan rajoitettu sosiaalisuus, riippuvuus ja lämpö selässä kissan nukkuessa Sirkan takana sängyssä saa Sirkan mielessä aikaan lämpimiä ailahduksia ja Sirkka alkaa sulaa mahdollisuuksille elämässään.

Ilmestyy jopa mieskandidaatti, joka saa Sirkan houkuteltua deiteille. Sirkka toki ilmoittaa lopulta, ettei halua miestä, eikä mitään muutakaan ylimääräistä elämäänsä. Mutta jotain kuitenkin on tapahtunut. Sirkka on ihmisenä vähän lämpimämpi, vähän enemmän ihminen ja vähän vähemmän robotti.

Mart Kivastik, 2021. Sure Poisu, 191 s. Väike Öömuusika. ISBN 9789916406175

 Tämä teos on juuri ilmestynyt suomeksi nimellä Barbarus. Olen tyytyväinen itseeni, että sain sen lopulta luettua eestinkielellä. Ostin kirjan kirjailijalta itseltään kesällä Tartossa.

Kirja kertoo Johannes Vares-Barbaruksesta, jota kirjassa kutsutaan, tai tämän vaimo ainakin kutsuu poisuksi eli pojuksi. Poisu taas kutsuu vaimoaan siutsuksi ja lukuisilla muilla hellyttelynimillä. Aluksi kaikki on hyvin. Poisu on lääkäri, jolla on praktiikka Pärnussa, talo ja palvelija. Lisäksi hän on runoilija, joka lankeaa KGB:n rekrytointiin, kun agentti älyää houkutella neuvostoliiton suurten kirjamarkkinoiden levikillä ja suurella maineella.

Parempaa tai kuuluisampaa runoilijaa poisusta ei tule, mutta kylläkin NKP/KGB:n valitsema Eestin neuvostotasavallan ensimmäinen (nukke)pääministeri. Olot ja suhteet ovat sellaiset, että poisu päätyy itsemurhaan tai ehkä hänet murhataan (?).

Kirja kertoo lukuisista poisun aikalaisista ja heidän rooleistaan oikeilla nimillään. Tämä on siis ns. biofiktiota. Sikäli kuin vähän vajavaisella kielitaidollani ja laiskana sanakirjan käyttäjänä ymmärsin tarina on hyvä ja kirjoitettu vaihtelevasti ja näkökulmaa ja ajankohtaa silloin tällöin vaihtaen, niin että lukijan kiinnostus kyllä säilyy. Jopa vieraskielisellä. Eestiläisille kirjan tarina on tietysti monella tapaa lähempänä ja puhuttelee heitä varmasti aivan eri intensiteetillä.

Aiemmin luin Kivastikilta "Taivaan portaat" ensin suomeksi ja sitten eestiksi. Hyvä kirja sekin.