Tämä tarina kertoo kahden vanhan miehen oudosta ystävyydestä. He päätyvät elämään kummallisessa ystävyydessä, jossa aika ajoin ovat yhdessä toisen omistamassa merenrantatalossa ja toisinaan erillään, niin, että toinen, jompi kumpi, on toisen omistamassa kaupunkiasunnossa.
Päähenkilö on kirjailija, joka on menettänyt kaiken uskonsa kirjaan ja on päättänyt pelastaa elämänsä tärkeät kirjat kätkemällä ne ja tuhoamalla muut omistamansa sadat ja tuhannet niteet. Kirjailija on julkaissut kymmenen teosta, joiden nimet luetellaan. On mielenkiintoista verrata fiktiivisiä teosnimiä Seppälän omaan teosluetteloon. Ehkä nämä ovat otsakkeita, joita kirjoittaja olisi pitänyt uran arvoisena ja arvokkaina? Tai sitten ne ovat irvailua omalle uralle ja kovalle julkaisutahdille.
Seppälä on kirjoittanut paljon novelleja. Tässäkin teoksessa on ikään kuin lomittain useampi novelli. Toisaalta alkuosan teksti tavoittaa jotain novellimaisen tiukkaa ja tarkkaa pohdintaa ja elämän tarkastelua. En tiedä miksi, mutta minulle tuli jostain syystä mieleen Kari Enqvistin aivan toisenlainen kirja "Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat".
Puolen välin tienoilla teksti ikään kuin hajoaa ja muuttuu tyyliltään toisenlaiseksi: ei enää suoraan etenevää kerrontaa, vaan hyppelehtivää ja pätkittäistä, jossa lukija joutuu hahmottamaan tapahtumia eri puolille sirotelluista vihjeistä. Tämä on jonkinlaista proosarunoa.
Tusina viimeistä sivua taas on fiktiisen päähenkilökirjailijan viimeinen ponnistus, "viimeinen kirja". Tämä teksti on kirjoitettu tiiviiseen muotoon ja myös ladottu niin, lähes ilman mitään välejä. Tästä tulee mieleen lavarunous, joka on ylitsevuotavan runsasta ja jota nuori taiteilija esittaa huutaen ja ääni väristen. Sekaan mahtuu monenlaista ajankohtaista, somen klikkimetsästyksen arvostelua ym.
Kun olisi kaikki aika vielä, lukisin kaikki Seppälän novellit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti