Vasjakinan tarina alkaa kuin autofiktiivinen tai autobiografinen teksti, mutta puolivaiheissa tyyli hyppää proosarunouteen ja vähän niiden jälkeen ollaan esseissä. Loppua kohti palataan taaas alun enemmän kuvailevaan tarinaan. Koko ajan kuitenkin keskeisenä pysyy kirjoittajan persoona ja tuntemukset.
Tarinan toinen päähenkilö on Vasjakinan äiti, johon tällä on monimutkainen ja kipeä suhde. Äiti on kuollut ja vainajan uurnaa kuljetetaan tarinan myötä kohti Siperiaa, alkuperäistä kotipaikkaa.
Taustakuviona on neuvostoliitto ja nykyvenäjä ja ennen kaikkea niiden arki. Myös vähemmistörunoilijan arki ja taide-elämä tulee sivutuksi.
Teoksen nimi Haava tarkoittaa kirjailijan äitiä. Haava ei tullut siitä, että hän kuoli, vaan siitä, että hän pysyi hengissä. Ja ilmeisesti oli koko ajan suuri ongelma tyttärelleen.
Hauska sattuma, että edellinen lukukokemukseni oli Kähkösen 36 Uurnaa, joka myös on äitissuhteen tilitys. Kähkönen lähestyy vaikeaa äitisuhdettaan hyvin kunnioittavasti ja herkästi. Vasjakina taas välillä raivoisan rempseästi ja äärimmäisen avoimesti. Ei voi kuitenkaan sanoa, että kumpikaan lopulta vihaisi tai ei antaisi anteeksi äidilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti