Sain tästä kirjasta reilu vuosi sitten vihjeen, että tätä lukiessa minä olin tullut mieleen. Vihjaaja ei kertonut syytä, miksi. Huolestuin tietysti, että jotain alentavaa.
Tilasin kirjan kirjastosta ja odotin sitä yli vuoden. Suosittu teos siis. Luettuani sen nyt, oivalsin heti mistä minä olin tullut mieleen:
Ensinnäkin teosksessa käsitellään Thomas Pikettyn kirjaa "Pääoma 2000-luvulla". Olin ehdottanut puolileikilläni kirjaa lukupiirin luettavaksi, mutta se ei fiktio-painotteisessa piirissä tietenkään saanut riittävästi kannatusta, mutta ehdotukseni oli jäänyt jollekin mieleen. Olen, monien muiden, jopa taloustieteilijöiden, kanssa samaa mieltä, että tämä on todennäköisesti tämän vuosisadann tärkein yhteiskunnallinen teos. Hosseini vaikuttaa olevan, ainakin suurin piirtein, samaa mieltä.
Toiseksi, Hosseini käsittelee teoksen kolmannessa osassa "Kuolema", myös lintuja ja jopa siteeraa Ackermanin viisaat linnut -kirjaa, jota olen suositellut lukuisille ornitologi-ystävilleni ja ehkä maininnut myös lukupiireissäni.
Kolmanneksi, koko kirjaa sävvyttää melkoinen rempseys ja kuvia kumartamattomuus, josta tunnistan jonkinlaisen sukulaissielun, joka kätkee herkkyytensä ja kyyneleensä tähän ilmiasuun, erityisesti vaikeita tai hävettäviä asioita käsitellessään. Noita asioita ei tällä luonteella kuitenkaan jätetä piiloon tai käsittelemättä, vaan ne otetaan suorastaan raa´an suorasti ja melkein aggressiivisesti käsittelyyn: kissa pöydälle ja koivet levälleen! En tiedä, onko tämä piirre tuonut toisen lukijan mieleen minut, mutta olisi voinut niin tehdä, vaikka lukupiirissä ei yleensä käsitellä kaikkein brutaaleimpia henkilökohtaisen elämän asioita. Hosseini onnistuu käsittelemään anaaliterveyden ongelmia suoraan ja rajusti, suorastaan räjähtävän räiskyvästi. Tätä osaa voi suositella kaikille, jotka näistä vaivoista kärsivät tai ovat kärsineet.
Saamani kirjastokappale teoksesta oli taiteltu lukuisilta sivuilta hiirenkorville, josta voi päätellä, että muutkin lukijat olivat löytäneet lukuisia kohtia mieleenpainettavaksi ja muistiin merkittäväksi. Oioin nuo hiirenkorvat lukiessani, mutta merkkasin vastaavasti muutamia omia kohtia samalla tavalla. Lissän, että ennen kirjan palauttamista toki oion merkintähiirenkorvani pois, jotta seuraava lukija saa tässä suhteessa neitseellisen laitoksen.
Ensimmäinen merkitsemäni kohta jäi mieleen, koska olen vuosia hautonut autofiktiivisiä tekstin pätkiä ja pohtinut, olisiko niistä omakustanteeksi. Hosseini siteeraan yhden matkateoksen kommenttina Montesquieuta (1988 [1721], Persialaisia kirjeitä): "Luonto näyttää viisaudessaan pitäneen huolta siitä, että ihmisten tyhmyydet jäisivät hetkellisiksi, mutta nyt tekevät kirjat ne kuolemattomiksi. Houkkion pitäisi tyytyä jo siihen, että hän on ikävystyttänyt kaikkia niitä, jotka ovat hänen lähelleen osuneet. Mutta hän tahtoo kiusata vielä tulevia sukupolvia. Hän tahtoo typeryytensä voittavan unohduksen, josta hän olisi voinut nauttia kuin haudan rauhasta. Hän tahtoo jälkimaailman saavan ikuisiksi ajoiksi tiedon siitä, että hän on elänyt ja että hän on ollut hölmö." Näin pohtien, some on ehkä kuitenkin parempi paikka autofiktiivisille tekstien tekeleille. Ne kun jäävät kuitenkin unholaan, kun tulee seuraava somealusta, tai starndardit muuttuvat ja vanha tekniikka lakkaa toimimasta.
Hosseinilla on niin tuoreita ja raikkaan "feminiinisiä" näkökulmia Kerouacin "Matkalla" teokseen, että päätin, että ehkä se on kuitenkin luettava ja ehkä vielä se alkuperäisempi versio, vaikka en ole ollut vaikuttunut hippi ja huume- ym päihdesekoiluista, niin vapaa seksi niissä ympyröissä voi näyttäytyä kiinnostavana ilmiönä. Hosseini kuvaa Kerouacin teoksen saamia reaktioita. Tämä kuvaus voisi olla kuvaus jonkun lukupiirin istunnosta: "Romaanin sisällön, muodon ja tyylin nyanssit sivuutettiin, seksuaalisesti aktiivisia naisia paheksuttiin ja Kerouacin maskuliinisuuden performanssi ymmärrettiin väärin..."
Kohdasta "Kuka minä olen", joka on tyyliltään aforismikokoelma, jonka kappaleet on kuin tästä osoitukseksi numeroitu, poimin kohdan 35: "Siksi en pidä elämäkerroista. Elämäntarinaksi pakotettu minuus on aina johdonmukainen, toisin sanoen valheellinen." Tällaisen tuntemuksen vuoksi olen paljon pohtinut, miten saisin kootuksi fragmentaarisen autofiktion, joka kunnioittaisi minuutta ja sen tuntemuksia ja epäjatkuvutta enemmän kuin "elämäkerta".
Kirja, joka herättää ajatuksia ja saa lukijan pohtimaan asioita edelleen on hyvä. Ja lukemisen arvoinen. Kiitos kirjasta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti