perjantai 29. marraskuuta 2019

Riikka Kaihovaara, 2019. Villi ihminen ja muita luontokappaleita, 224 s. Atena, isbn 9789523005334

Nuorena keskikoululaisena harrastin ajattelua. Tein maailmantarkastelukokeita ja seurasin ajatuksiani, minne menivätkin. Yksi koe johti päätelmään: jos maailmassa on kaikki päinvastoin kuin nyt on kaikki samanlailla. Kerroin johtopäätöksestäni koulutoverille, joka ei jaksanut seurata ajatuksenjuoksuani, vaan väitti minun olevan väärässä. Logiikka meni jotenkin niin, että jos kaikki on päinvastoin on valkoinen mustaa, mutta koska kaikki on päinvastoin näyttää musta meistä valkoiselta...
Vähän samanlaisessa tilanteessa olen ollut usein biologiaan liittyvissä aiheissa, ennen muuta evoluutioteorian selittävässä roolissa. On todella tavallista langeta teleologisiin selityksiin Aristoteleen tapaan. Evoluutiolla ei kuitenkaan ole tarkoitusta tai päämäärää. Se, tai siis geenit, vain reagoivat ympäristöön, jättäen siihen parhaiten sopeutuneet henkiin. Sopeutumiseen kuuluu myös tarpeellinen variaatio. Ilman vaihtelua sopeutuminen pysähtyisi ja muuttuvassa ympäristössä seuraa perikato ja sukupuutto. Evoluutioon liittyviä keskusteluja yritin usein käydä kollegoiden kanssa ollessani vielä työelämässä. Useimmat lopulta kieltäytyivät keskustelemasta aiheesta ja palasivat kulloinkin käsillä olevaan biologian osa-ongelmaan välittämättä suuremmasta kehyksestä. Annoin periksi, koska en halunnut pilata kaikkia kahvitunteja viisastelullani. Oli kollegoissa toki joku poikkeuskin, joiden kanssa keskustelu lähti nopeasti aivan sfääreihin, vaikka instituutioihin emme kyenneetkään vaikuttamaan. Yhtä kaikki, kokemus oli yhtä turhauttava kuin kouluajan keskustelu "kaikki-päinvastoin paradoksista".
Oivalluksen, että ihminen on osa luontoa, sain myös jo hyvin nuorena. Hämmästyin, että silloinhan järki ja ideat ovat luontoa ja kulttuurikin on luontoa. Etiikka, hyvä ja paha, ovat myös luontoa. Tämä romahduttaa kaikenlaiset pohdinnat luonnosta, joka on jotain enemmän tai parempaa tai arvokkaampaa, kuin ihmisen aikaansaama ympäristö. Kirjoittaja Kaihovaara pohtii ansiokkaasti joutomaiden arvokkuutta luontona (esim. ruderaatit ovat usein parhaita lintupaikkoja ja voivat sijaita yllättävästi keskellä rakennettua tai teollista ympäristöä) sekä luonnon ja ei-luonnon häilyvää rajaa kuten myös ennallistamisen ristiriitoja. Ennallistetaanko esim, suomalaista metsää sadan vuoden takaisiksi kaskimaiksi vai jääkauden jälkeen kehittyneen taigan sakean kuusimetsän asteelle...
Aineen ja hengen dikotomia jätti minut myös nuorena kylmäksi, en ymmärtänyt, miten jumalan meille antama sielu voisi toimia yhdessä materian kanssa? Tuntui selvältä, että henkisyys ilmaantui evoluution myötä osaksi psykofyysistä kokonaisuuttamme, eikä suinkaan ollut yhteydessä meihin käpyrauhasen kautta, kuten kartesiolainen maailmankuva ansiokkaasti selitti, vaikka Descartes olikin jo hylännyt jumala-hypoteesin tarpeettomana.
Näin minulla oli koossa joukko pirullisia teesejä kahvipöydän keskusteluihin luonnosta ja ympäristönsuojelusta. Kun vielä otin mukaan Humen giljotiinin eli Humen lain, jonka  mukaan tosiasioista ei voi johtaa moraalisia sääntöjä eikä päätellä miten asioiden tulisi olla, tulin vetäneeksi maton melkein jokaisen kanssakeskustelijan alta.
Nyt käsillä oleva teos kirjoittajansa luontosuhteesta ja ihmisen ja luonnon suhteesta yleensä on hämmästyttävän terävää pohdintaa. Pohdiskelu tapahtuu turvautumatta juuri lainkaan evoluutioteoriaan, mikä saa minut kunnioittamaan humanismia hieman enemmän. (Kirjan kirjoittaja on toimittaja, siis mahdollisesti humanisti.) Tällainen humanismi, joka paneutuu ihmiseen osana luontoa ja hyväksyy ihmisen (ja luonnon) pimeän ja villin puolen ansaitsee hatunnoston, sillä se voi päästää meidät monesta pahasta umpikujasta. Hyväksymällä ihmisen kokonaisempana, voimme päästä eteenpäin myös suhteessamme luontoon. Kohti faktakeskeisempää ympäristöajattelua. Ympäristön ja luonnonsuojelu on raskautettu väkevillä tunteilla ja romantiikalla, ja intuitio lähtee siksi helposti viemään suuntaan, jossa faktat karisevat ja ehdottomuus valtaa. Ympäristöala on täynnä näitä pahoja, pirullisia ongelmia (wicked problems), joista keskustelu ei yleensä johda mihinkään muuhun kuin entistä lukkiintuneempiin asenteisiin. On myös hyvä huomata, että vihreät ja ympäristöliike olivat ensimmäiset populistit, uudet populistiset liikkeet ovat vain kaataneet samaan muottiin kansallisuusaatetta ja mamuvastaisuutta.
Kirja kuitenkin tuotti minulle loppuosastaan pienen pettymyksen. Se ikään kuin lässähtää ja lyö korvalle aikaisempia pohdintoja. Kirjoittaja perääntyy johtopäätöksistään ja perääntyy jonkinlaiseen romanttiseen luddiitti-luontopakolaisuuteen. Tämä voisi olla sukua Linkolalaisuudelle, vaikka lähteenä ovatkin monet uudemmat "intiaaniliikkeet" tai takaisin luontoon ajattelut sekä ns. syväekologia, josta en ole koskaan saanut oikein selvää.
Oikea johtopäätös siitä, että ihminen on osa luontoa ja siis myös teknologiamme ja ajattelumme on sitä, olisi se, että ei ole mitään "luontoa", johon voisimme paeta, koska jo elämme keskellä sitä. On vain paneuduttava biologian, evoluutioselitysten ja psykologian ja aivotutkimuksen faktoin siihen, mikä toimii ja on kestävää tässä "kokonaisluonnossa". Näin on mahdollista myös ottaa vastuuta kokonaisuudesta, eikä paeta sitä "luontoon", jonka erillisyyttä teoksen alkuosa kritisoi niin ansiokkaasti. Villi luonto on meissä jokaisessa, mielemme toimii edelleen kuin kivikautisella esi-isällämme ja biologiamme on seuraus sopeutumisesta ihmisapinalajimme olosuhteisiin tuhansia vuosia sitten. Sopeutuminen, villiintyminen, tähän ja toisaalta teknosysteemiimme edellyttää näiden faktojen tarkkaa punnintaa ja tutkimista ja tuomista päätöksentekoon. Sama koskee teknosysteemimme sopeuttamista, tekemistä kestäväksi, pitää palata totuuteen ja tieteellisiin faktoihin, joita muutetaan ja kehitetään sitä mukaa kuin uutta tietoa kertyy. Luontoa pitää suojella ihmiselle ja ihmiseltä, mutta luontoa ei tarvitse suojella luonnolle itselleen. Tässä ei auta metsiin pakeneminen aitoa elämää elämään, vaan tosiasioiden kunnioittaminen ja populismin vastustaminen. Tunnuslauseena voisi olla, ei "takaisin luontoon", vaan takaisin totuuteen ja kokonaiseen ihmiskuvaan. Palataan siis valistukseen.

lauantai 16. marraskuuta 2019

Teemu Keskisarja, 2018. Saapasnahka-torni, Aleksis Kiven Elämän-kertomus, 272 s. Siltala. isbn 9789522344977

Keskisarja pysyttelee tässäkin kirjassa melko tiukasti historioitsijan roolissaan vaikka aihe on monella tavalla kaunokirjallisuuteen liittyvä. Keskisarja on esiintyjänä monenlaisia tunteita herättävä: Hän osaa painottaa asiantuntemusta ja saa sanottavansa puetuksi jotenkin ehdottoman asiantuntijan lausunnoiksi. Esiintymis- ja pukeutumistyyli ja ulosanti, joka aika ajoin muistuttaa esipuberteettisen nuoren äksyilyä, lyö kuitenkin korvalle tätä ensin syntyvää vaikutusta.
Tässä kirjassa tuollainen uhittelu ja näyttämisenhalu kuitenkin jää vähemmälle ja enimmäkseen jälki on vakuuttavaa ja myös hyvää luettavaa. En ole lukenut muita Kivi-elämäkertoja, joten en niiltä osin pysty arvioimaan tätä, mutta vaikuttaa aivan luotettavalta ja kokonaisuus on hyvin rakennettu. Tekijä nostaa itseään esiin vain aivan lopussa ja se sallittakoon.

sunnuntai 10. marraskuuta 2019

J. Pekka Mäkelä, 2018. Hunan, 552 s. Like, isbn 9789520117528

Tämä tarina suomalaisesta lähetyssaarnaajasta ja sveitsiläisestä lehtimiehestä Kiinan neljäkymmentäluvulta on puolidokumentaarinen, se ei ole kokonaan fiktiota, vaikka isolta osaltaan. Kirja alkaa Kiinaan matkaavalta laivalta ja päättyy paluuseen ja sen jälkeiseen epilogiin. Tarina piirtää tarkan ja monipuolisen kuvan tuon ajan tapahtumista ja ristiriidoista, niin Japanista miehittäjänä, kuin Kuomingtangin ja kommunistien sotajoukkojen väkivaltaisuuksista. Henkilöiden tarinat ovat hyvin erilaisia. On aina hyveellisen kristillisenä pysyvä kirjailijan kummi- ja isotäti, näin ainakin aitojen päiväkirjamerkintöjen mukaan, joita kirjoittaja arvasi muiden lukevan. On uskossaan horjuva lähetysaseman työntekijä, on sveitsiläispariskunta, joka avioituu Kiinassa ja kokeeaviolitton epäonnistumisen ja kariutumisen, on Kiinalainen pikkutyttö, joka joutuu väkivallan kohteeksi ja selviytyy kaikesta huolimatta ja elää lopulta pitkän elämän. Kirja tuo vanhan Kiinanmaakunnan lukijan lähelle ja ilmeisen aidosti ja elvävästi, vaikka lukija ei tätä tietysti pysty luotettavasti arvioimaan.

lauantai 2. marraskuuta 2019

Kazuo Ishiguro, 2017. Pitkän päivän ilta, 283 s. Tammi. isbn 9789520400688

Tämä kirja on täysin erilainen kuin aiemmin lukemani Haudattu jättiläinen. Jopa kieli on aivan toisenlaista. Päähenkilö, hovimestari 50-luvun aateliskartanosta, puhuu yläluokkaista ja hyvin muodollista kieltä. Hänen elämänsä on kulunut arvokkuuden ja ammattitaidon tavoittelussa, joka on jäykistänyt hänet emotionaaliseen haarniskaan, joka estää kaikki riskinotot ja tunneilmaisut ihmissuhteissa. Ei edes isän kuolema tai tarjolla oleva naissuhde saa tätä panssaria lohkeamaan, vaan se pysyy ja pitää kantajansa elämän tiukasti urallaan: aina etäisen ja kohteliaan muodollisen hovimestarin roolissa. Siinä vain on jäänyt oma elämä kokonaan elämättä ja ammattiurakin on uhrattu hänen ylhäisyydelleen, joka on joutunut naurunalaiseksi väärien poliittisten pyrkimystensä ja natsiyhteyksiensä takia.
Tarina punoutuu auki muutaman matkapäivän kuvauksena niin kiinteästi ja intensiivisesti, että lukija kokee melkein olevansa päähenkilö itse kaikissa käänteissä. Vain aivan loppuriveillä päähenkilö alkaa yhtäkkiä suoraan puhutella lukijaa ja samastaa lukijan itseensä ja muihin, joille on käynyt samoin: elämän ilta on tullut, eikä kelloa voi kääntää takaisin korjatakseen väärät ratkaisunsa. Nyt ei enää auta, vaan on elettävä loppuelämä niin kuin parhaiten taitaa ja kenties opeteltava leikinlaskua, jotta saisi ympärilleen hieman enemmän viihtyisyyttä ja inhimillistä lämpöä ja kanssakäymistä. Viisas vanhuus.