Ian McEwan, 2019. Torakka, 127 s. Otava. isbn 9789511360469

Yhdistyneen kuningaskunnan pääministerin hahmoon inkarnoituu torakka, joka alkaa tehokkaasti ja taitavasti junailla läpi suurhanketta: reversalismin eli talouden nurinpäin kääntämisen suurhanketta. Pääministerin mallina on mitä ilmeisimmin Boris Johnson ja reversalismin aate on tietenkin Brexit. Molempia ajetaan läpi kuin käärmettä pyssyyn huolimatta siitä, että haitat koituvat ihmiskunnalle UK:ssa ja hyödyt torakkakunnalle. Vastustajien, myötäpäiväilijöiden, (=EU-myönteisten) vastarinta murretaan ovelilla poliittisilla tempuilla ja tukea haetaan myös USA:n populistipresidentti Truppenin taholta, josta sitä löytyykin. kun osataan sopivasti vedota hänen ahneuteensa ja turhamaisuuteensa.

Tämä pienoisromaani on aivan mainio ja viihdyttävä satiirinen tarina itseään jalkaan ampuvasta brittiläisestä demokratiasta.

Jukka Viikilä, 2021. Taivaallinen vastaanotto, himmeli, 379 s. Otava. isbn 9789511325642

 Kirjan puoleenväliin mennessä en vielä osannut päättää, onko tämä pelkkää paskaa vai mestariteos. Loppuun mennessä olin vielä epätietoisempi. Ollakseen pelkkää sontaa, harvinaisen lukukelpoinen. vaikka tekijä on tehnyt parhaansa sotkeakseen lukijan jäljiltään: sivunumeroviittauksia, jotka eivät viittaa mihinkään olemassa olevaan teokseen, "postauksia" henkilöiltä, joita on epälukuisa määrä, osa toistuvia osa ainutkertaisia, joukossa mm. Sauli Niinistö ja kirjailija itse. 

Kaksi hahmoa, Minttu ja Rauno, esiintyvät useammin äänessä. Ja tietysti kirjailijan alter ego Jan Holm, kirjailija, joka on julkaissut teoksen, johon viitataan sivunumeroilla ja joka lienee saanut "taivaallisen vastaanoton". 

Minttu on epätoivoinen kirjailijanalku, joka kadehtii menestyvää ystäväänsä ja päätyy yhä epätoivoisemmaksi. Mintun seksielämä ja asenne on niin miehinen, että ehkä nimi alun perin oli Mikko. Rauno on taksinkuljettaja, joka kyytii ympäri kaupunkia nukkuvaa asiakasta tämän pyynnöstä ja pohtii leskenelämäänsä ja suhdettaan taivaallisen vastaanoton saaneeseen kirjaan.

Muitakin tarinanpoikasia kirjasta ehkä löytäisi, jos jaksaisi nähdä vaivaa. Kirjan lienee tarkoitus olla satunnaisen fragmentaarinen niin kuin elämä itse. Kirjallisuuden ja todellisuuden ja yhteiskunnan suhteista on kirjassa useita teräviä pohdintoja, mutta ne hukkuvat erilaisiin satunnaisiin tekstin pätkiin, siihen sontaan.

Luin kirjan, koska se on Finlandia-voittaja ja lukupiirin listalla, mutta en kaipaa kirjan maailmaa tai koe saaneeni lukijana nauttia mestariteoksesta. Ehkä en vain ymmärrä.

Sirpa Kähkönen, 2014. Graniittimies, 334 s. Otava. isbn 9789511280972

 En ole lukenut Kähkösen Kuopio-sarjaa, joka ainakin tämän kirjan liepeen mukaan on sekä yleisön, että arvostelijoiden kiittämä (mikä harvinaisuus!?). Kuopiosta tämä kirja on eräänlainen sivupolku. Oletan, että kirjan päähenkilöt, Suomesta paenneet punaiset, ovat jollain tavalla Kuopion suunnalta peräisin, joten tämäkin voisi olla osa Kuopio-sarjaa?

Taustatyöt näyttävät hyvin tehdyiltä. En minä ainakaan havainnut virheitä historiallisissa faktoissa, vaikka mieleni aluksi protestoikin hyvinvointia ja idylliä, joka näytti alun kurjuuden jälkeen henkiklöiden elämään kehittyvän. Mutta se olikin vain NEP-kauden tilapäinen poikkeama ja lopusssa stalinistinen valtioterrori näyttää rikinkeltaiset raateluhampaansa kaikessa kauheudessaan, eikä kirjan henkilöistä monikaan tuolta terrroirikoneelta säästy. Ne, jotka näyttävät säästyvän, osoittautuvat salaisen poliisin riveihin hakeutuneiksi tai aina siellä olleiksi.

Karmea kirja, jonka pääkuvio on tuttu, mutta johon on kudottu uskottavat hahmot, jotka eivät ole liian yksiulotteisia.

Anneli Kanto, 2021. Rottien pyhimys, 406 s. Gummerus. isbn 9789512422630

 Kirjaan tarttuessani olin epäileväinen, voiko kirkon keskiaikaisista maalauksista kertomalla saada mielenkiintoista luettavaa. Väärä luulo. Tämähän on oivallinen lukuromaani, joka vie lukijan mennessään. Samalla tulee tutustuneeksi Suomen keskiaikaan, katolisen ajan loppuun Suomessa ja vaikka tuon aikaiseen kiroilusanastoon.

Ihmisen kova osa keskiajalla ja mm. korkea lapsikuolleisuus ovat osa kuvattua aikaa. Samoin kuin hallinnon ja linnanherrojen ja rälssien kovaotteisuus ja väkivalta.

Kirjan lopussa on luettelo lähdeaineistosta ja lisälukemisesta, joka antaa hyvän kuvan mistä tämä, sinänsä vauhdikas tarina, on sisältöään ja ympäristöään ammentanut. Samassa yhteydessä on myös linkki tekijän videoon, jossa tämä esittelee Hattulan kivikirkon keskiaikaisia seinämaalauksia. Pitihän se käydä, kirjan luettuani, katsomassa. Tuskin olisin sitä katsonut ilman tätä kirjaa. Kirja on siis tehtävänsä sivistäjänä täyttänyt, ainakin minun kohdallani.

Bo Carpelan, 2011. Lehtiä syksyn arkistosta, 206 s. Otava. isbn 9789511252016

 Odradek, diplopia, täpeheinä. Nämä minun piti googlata tätä lukiessa. On siis myös faktaa ja tietoa tässä melkein runoelman kaltaisessa vanhan miehen ja vanhuuden ja luopumisen kuvauksessa.

Meillä on nykyään hengästymiseen asti tiiliskivinarratiiveja, jotka kuitenkin unohtavat kirjallisuuden ja kielen erityisen kohteen ja mahdollisuuden: Doderak. Wittgensteinin sanoin siitä, josta ei voi puhua, täytyy vaieta. Kieltä ja filosofiaa, taidetta, joka pyrkii kohti olennaista, voi kuitenkin käyttää kuin siltana kohti tuota, josta ei voi puhua. Tässä ei puhuta mystiikasta, vaan todellisuudesta sellaisena kuin se on ja niiltä osiltaan kuin kielemme ja kokemuksemme ei yltä sitä näyttämään, kuvaamaan.

Tässä on 101 lehteä arkistosta, useimmat vähän toista sivua, monet vain muutaman lauseen. Kaikki ovat tarkkaan hiottuja ja karsittuja. Vain olennainen on mukana. Tosi helmiä tai timantteja. Monet toimisivat yksinäänkin, mutta osana tätä kokonaisuutta ne muodostavat kauniin kuvan elämän syksystä.