Osmo Soininvaara, 2021. 2020-luvun yhteiskuntapolitiikka, 406 s. Teos. isbn 9789523631885

 Soininvaara on ottanut vastaan jonkun hänelle, ehkä vähän leikkimielisesti, heittämän haasteen, että jonkun pitäisi kirjoittaa Pekka Kuusen 60-luvun sosiaalipolitiikkaa vastaava kirja uudelle vuosituhannelle ja -kymmenelle. Tentin tuon Kuusen opuksen aikanaan 70-luvulla. Muistikuvani ovat hatarat, mutta käsittääkseni tämä Soininvaaran kirja haastaa sen ja 2020-luvun yhteiskuntapolitiikan ja poliitikot aika väkevästi.

Kuusen kirjan sanoma oli, että sosiaalipolitiikan avulla voidaan pitää huolta yhteiskunnan vähäosaisista ja tämä on myös yhteiskunnan kokonaisedun, siis kaikkien kansalaisten kannalta hyväksi. Samaa ajatusta on Soinivaaralla: Pitämällä huolta vähävaraisten, työttömien ja syrjäytyneiden asiasta hyötyy koko yhteiskunta myös taloudellisilla mittareilla mitattuna. Kuuseen verrattuna erona tässä on, että ympäristöongelmat ja talouden ohjaus niin, että ilmaston muutos ja lajikato saadaan torjuttua, on myös mukana. Tähän tarvittavat talouden ohjauskeinot on valaisevasti käsitelty. Päätelmä, että näillä nykyisillä resursseilla meidän pitäisi pystyä paljon parempaan, niin sosiaaliturvan, työttömyyden kuin ympäristöasioidenkin suhteen, tuntuu erinomaisen oikealta.

Syyt siihen, miksi ei pystytä parempaan, näyttävät Soininvaaran mukaan olevan pirstaloitunut politiikkamme ja hallintomme, jossa liian monella ryhmällä ja puolueella on käytännössä veto-oikeus uudistuksiin, kun puolueiden määrä on pirstonut hallitsemisen kannalta tarvittavan enemmistön niin pieniksi paloiksi, että päätöksenteko on vaikeaa. Toinen syy on historia, kun on jo edettty johonkin suuntaan ja paikattu paikan päälle ja monet kerrat kompromisseja tehden esim. sosiaalipolitiikkaa, on kovin vaikeaa, ellei peräti mahdotonta, säätää kokonaisuutta osaoptimoinnin sijaan. Soininvaara käyttää tästä ongelmasta nimeä polkuriippuvuus. Hän ei halua puhua korporaatioista, mutta haastaa ammattiyhdistysliikettä muuttamaan politiikkaansa, joka nykyään puolustaa työntekijöiden, jos ei nyt eliittiä, niin ainakin kokopäivätyötä tekeviä taulukkopalkkalaisia, jotka nauttivat usein myös suurista liukumista. Soininvaaran mukaan alipalkatut, osa-aikaiset, pätkätyöläiset jäävät tässä edunvalvonnassa ulkopuolelle. Satojen tuhansien ihmisten pitäminen tukipolitiikalla, nykyisellä työttömyysturvajärjestelmällä, työvoiman ulkopuolella, koska riittävän hyvin palkattua työtä ei ole, näyttäytyy Soininvaaran katsannossa järjettömänä, koska sille olisi vaihtoehto. 

Tähän vaihtoehtoon Soinivaara haastaa ammattiyhdistyksiä ja vasemmistoa paneutumaan. Siinä palkkojen annettaisiin alittaa yleissitovat minimipalkat, mutta toimeentulosta huolehdittaisiin katkaistun negatiivisen tuloveron tai perustulon avulla. Markkinat huolehtisivat osa-aikaisten tai vähän tuottavien työpaikkojen syntymisestä ja valtio huolehtisi uuden ajanmukaisen tulorekisterin tietojen perusteella toimeentulon täydentämisestä kohtuulliselle tasolle. Tämä olisi halvempaa kuin maksaa työttömien täysi ylöspito. Myös julkinen talous saattaisi nykyiseen verrattuna kohentua. Soininvaara käy valaisevasti läpi useita tämän suuntaisia kokeiluja tai voimassa olevia säännöksiä muista maista.

Ympäristöekonomiasta ja sen työkaluista ilmastomuutoksen ja luontokadon torjuntaan on kirjassa mainio tiivistelmä. Vielä työelämässä ollessani kävin Markku Ollikaisen ympäristöekonomian täydennyskoulutuskurssin. Siinä vaiheessa EU:n päästökauppa oli vielä alussa, eikä käytännössä toiminut vielä lainkaan niin, kuin oli tarkoitus. Nythän se toimii ja monista muistakin tapauksista on hyviä esimerkkejä. Byrokraattisesta normiohjauksesta sen sijaan olen samaa mieltä Soininvaaran kanssa. Sillä saadaan harvoin mitään aikaan tehokkaasti ja pienillä kustannuksilla. Seurasin työurani aikana suomalaisen kalankasvatuselinkeinon kehittymistä. Aluksi se herätti toiveita ja optimismia, mutta tiukka ympäristösaantely, normiohjaus, sellutehtaille säädetyllä vesioikeusmenettelyllä,  käytännössä esti sen kehittymisen ja kilpailevat norjalaiset ajoivat pikavauhtia ohi. Suomen normiohjaus aiheutti ravinnekuormituksen siirtymisen muualle Itämeren alueella ja elinkeinon kilpailukyvyn menetyksen. Itämeri ei hyötynyt ja elinkeino jäi kehittymättä.

Soininvaaralla on erinomainen kyky esittää monimutkaisia asioita, kuten päästökauppa tai ympäristövero, niin selkeästi ja yksityiskohtiin takertumatta, että lukija pysyy helposti mukana. Parissa kohtaa tosin minulta lukijana ymmärrys jäi uupumaan. Itsevarma kun olen, päätin, että siinä on kirjoittajalla ajatus karannut tai jotain jäänyt uupumaan. Nämä olivat pieniä juttuja. Kokonaisuus on selkeä ja helppolukuinen ja erinomaisen valistava. Loppua kohti oikolukijan tarkkaavaisuus on lerpahtanut. Varsinaisia kirjotusvirheitä ei ole, tänä automaattisen it-tarkistuksen aikana, mutta loppua kohti on yhä enemmän lauseita, joista puuttuu predikaatti tai joiden muotoilu on jäänyt kesken. Pikkuasioita, mutta harmittavia muuten  niin erinomaisessa kirjassa. Tämä on jo toinen painos, olisihan ne voinut siihen jo korjata.

Hokkanen, Lauri, 2021. Kenen joukoissa seisoin, 498 s. Docendo, isbn 9789522919809

 Tällaista kirjaa olen kauan odottanut. Olen joitakin entisten taistolaisten kirjoja lukenut, mutta ne ovat väistelleet tärkeintä: mikä oli se hulluus, joka ajoi nuoret opiskelijat ja taiteilijat 70-luvulla taistolaisten syliin ja miten uskovaisten harhainen käytös kesti niinkin pitkään kuin kesti.

Hokkanen ei arkaile vaan käy suoraan päin tuota hulluutta ja etsii vilpittömästi sen syitä ja yrittää kaivaa niitä esiin. Stalinismi ja Neuvostoliiton terrorivaltio tulevat käydyksi läpi, kuten myös SKP:n ja sen vähemmistön historia ja vaiheet. Kaiken kaikkiaan erittäin valaiseva kirja, jossa on paljon uutta myös meille, jotka olimme toisella puolella tuota osapuolijakoa. Paikka paikoin puisevaa luettavaa, mutta kokonaisuus kantaa ja aina uudet näkökulmat tuovat koko ajan uutta valaistusta asiaan.

Syyt KTL:n ja muiden hulluuteen eivät tule täysin selitetyksi tai ymmärretyksi, mutta lähelle kuitenkin päästään. Yleisesityksenä ilman henkilöhistorioita, paitsi tekijän omaa elämää, tämä on vertaansa vailla. Lopun lähdeluettelo ja henkilöhakemisto tekee teoksesta myös oivallisen hakuteoksen niille, joilla on selvitettävää tuolta vaikealta ja vaaralliselta ajalta.

Anna Soudakova, 2020. Mitä männyt näkevät, 246 s. Atena. isbn 9789523008908

 Tämä tarina alkaa väkevällä stalinismin vainojen kuvauksella ja yhden suvun kohtaloilla. Loppuosassa päästään Suomeen ja maahanmuuttajien näkökulman kuvaamiseen. Juuri tämä loppu onkin yllättäen kaikkein mielenkiintoisinta antia.

Stalinismin ja neuvostoarjen lähes dokumentaarinen kuvaus kgb:n asiakirjoineen (lienevät autenttisia, vain suomeksi käännettyjä) on toki vaikuttavaa ja sydäntä särkevää, mutta sittenkin maahanmuuttajan ajatusten ja kokemusten tuominen kantasuomalaisille ymmärrettävässä muodossa on minusta tässä suurin ansio.

Kahden kulttuurin väliin putoaminen  on aina paitsi tragedia, myös mahdollisuus. Kahta kulttuuria eläneen on mahdollista välittää kulttuuria ja historian aitoa kokemista kulttuurista toiseen. Mamu-vastaisuuden ja xenofobian aikanamme tarvitaan juuri tällaista materiaalia - ja paljon, ennakkoluulojen ja väärien uskomusten murtamiseksi.

Välillä Suomeen päässeen venäläisen kuvausta Suomesta ja ylitsevuotavaa ylistystä oli jopa vaikea lukea, koska se tuntui jo epäuskottavalta ja kiusalliselta. Tämä kuitenkin korjaantuu loppua kohti. kun esiin otetaan myös suomalaisten ymmärtämättömyyttä, kahden kulttuurin törmäyskohtia.

Hieno kirja nuorelta kirjoittajalta ja Sandarmohin tapahtumien osalta myös hyvin ajankohtainen teos.

Leena Rantanen, Puolen tunnin loma, 111 s. Like, isbn 9789520100919

 Tässä on noin 55 sivun mittaista tekstiä aiheesta "mistä alkoi uusi ihmissuhde". On se kiistatta aika kiinnostava ja kutkuttava aihe, miten uusi pari/ihmissuhde alkaa/alkoi.

Mutta, mutta... Minulle tämä näyttäytyi kirjoituskurssin harjoitustehtävänä, joka on hirttänyt kiinni. Tekijä ei ole malttanut lopettaa harjoittelemista huomattuaan, että tämähän sujuu.

Kirjan liepeessä kehutaan jotain maagisuutta, jota teksteistä löytyy. No, minä olen kai liian yksinkertainen, kun en sellaista niistä löytänyt. 

Seija Ahava, 2011. Eksyneen muistikirja, 205 s. Gummerus. Isbn 9789512087396

 Tämä on lukemistani Ahavan kirjoista mielestäni paras. Tässä ei häiritse googlatun tuntu (Taivaalta putoavat asiat) eikä keltaisen lehdistön aihe (Ennen kuin mieheni katoaa). Ei tämä toki yllä Lisa genovan (Edelleeen Alice), niin ikään dementia/Alzheimer aiheiselle kirjalle, mutta ei tämä huono ole.

Ahavalla on noissa myöhemmissä teoksissa taipumusta fantasia-aiheisiin, jotka tekevät lukijalle kiusaantuneen olon. Tässä ne kuitenkin ovat luontevia kuvauksia muistisairaan sisäisestä maailmasta. Päähenkilö Annan elämästä ja dementiasta sisältyy kirjaan monta tarinaa: Miehen kuolema onnettomuudessa, asuminen Lontoossa ja suhde englantilaisen miehen kanssa ja ajautuminen Lontoon kaduille kassi-Almaksi.

Mielikuvituslapset esiintyvät pitkin teosta Annan lohtuina, mutta tässä tarinassa ne puolustavat luontevasti paikkaansa.

Jean Echenoz, 2005. Pianossa, 189 s. Tammi, isbn 9789513127947

 Tämä juttu voisi olla tv-sarjan, 1- tai 3-osaisen käsikirjoitus. Mielikuvitusta ei puutu ja teksti on sujuvaa ja helppolukuista. Kirjan naiskuva on perin miehinen, aika macho-kulttuurin mukainen, naiset ovat lähinnä objekteja.

Pidin eniten ensimmäisestä osasta, joka on varsin realistisen tuntuinen kuvaus huippupianistista ja tämän esiintymiskammosta ja alkoholismista. Toinen osa kuolemanjälkeinen jonkinlainen kiirastuli on yllättävä ja näyttää hetken jonkinlaiselta muunnetulta uskonnolliselta taivaan esikartanolta, mutta ei sentään.

Kolmas osa kuvaa, uutta elämää, johon pianistin on palattava uudella identiteetillä. Säännöt uuteen elämään ovat tiukat, mutta niihin löytyy löysää. Teoksen huipennus on entisen ihastuksen löytyminen ja katoaminen toiseen kuoleman jälkeiseen olotilaan maanpäällisen sijasta - ns. puistoon. Ja tämä tekee tästä maanpäällisestä pianistille helvetin. Kovin tv-draaman mieleen tuova loppu.

Humphrey Carpenter, 2001. Tolkien elämäkerta, 343 s. Nenonen, isbn9525180468

 Päinvastoin kuin Tolkien itse oli mieltä, on tästä kirjasta hyötyä Tolkienin lukemiseen ja tulkitsemiseen. Samalla se tarjoaa näkökulman brittiläisen yliopistotutkijan elämään ennen ja jälkeen maailmansotien sekä tutkijan ikuiseen ristiriitaan parhaiden tulosten ja aikaansaamisen aikataulupaineiden välillä. Olisin kaivannut enemmän myös Tolkienin tutkimustyön ja filologiaa valottamista, vaikkei näissä sivumäärissä liene mahdollista. Etymologia ja sanojen ja kielien kehitys ja suhteet ovat perustavan mielenkiintoisia asioita. Ehkä Tolkienia tulee luettua uudestaan näiden taustatietojen kanssa ja lopulta kunnolla myös se Silmarillion.

Jerome K. Jerome, 2013. Kolme miestä veneessä, 211 s. Basam Books. isbn 9789522601568

 Tämä kirja on julkaistu ensi kerran 1889. Kyseessä siis lienee melkoinen klassikko. Teksti tuntuu kestäneen aikaa melko hyvin. Huumorin keinot, toisto ja liioittelu ovat ahkerassa käytössä kolmen kaveruksen ja koiran yhteisen Thames-joen retken kuvailussa. Muutama kohta sai minut jopa nauramaan ääneen. Voi olla, että tästä kirjasta on lähtöisin joitain komediameemejä, joista kukaan ei enää tiedä mistä ne ovat alun perin.

Näin on ainakin laita toisen tuntemani huumorihuumorin klassikon, nimittäin puutarhahuumorin timantin Karel Capekin Puutarhurin vuoden. Sieltä löytyy monta juttua, jotka kaikki tuntevat, mutta ovat unohtaneet alkuperäisen lähteen.

Tässä jokimatkajutussa on aikalaiskuvausta, joka olisi ehkä avautunut minulle paremmin, jos tuntisin paremmin Etelä-Englannin maaseutua ja historiaa. Paljon tuttuja nimiä, jotka eivät kuitenkaan vajavaisella tietämyksellä puhuttele sen enempää.

Hienoa nähdä, että klassikkoteosta painetaan vielä yli sadan vuoden kuluttua ensimmäisestä painoksesta.

Jenny Erpenbeck, 2020. Päivien loppu, 314 s. Tammi, isbn 9789520412470

 Tämä kirja lopettaa päähenkilönsä tarinan monet kerrat kuolemaan, mutta jatkaa seuraavassa jaksossa, entä jos olisikin käynyt näin -tavalla.

Tässä se ei kuitenkaan häiritse, eikä tee lukemisesta ylettömän raskasta kuten Paul Austerin 4321 järkäleessä, jossa on neljä vaihtoehtoista tarinaa. Tässä kirjassa voisi olla vain yksi tarina ja vaihtoehtoiset ennenaikaiset loput ovat vain lyhyitä versoja.

Kirjan rakenne ja sen intensiivinen kerronta tekevät teoksesta elämän viimeisiin tosiasioihin keskittyvän. Mitä jää jäljelle, kun päivät ovat lopussa?

Tarinan kulkiessa käydään tunteiden ja tapahtuimen tasolla yksilönäkökulmasta läpi niin juutalaisvainoa kuin Stalinin hirmuvaltaa. Molemmat asioita, jotka määräävät meidän nykyihmisenkin elämää ja käsitystä ihmisyydestämme-

Ali Smith, 2013. Oli kerran kello nolla, 279 s. Otava. isbn 9789511264859

 Tämä on hauska tarina, jossa juoni on yksinkertainen: yksi mies päättää lukittautua päivällisvierailun päätteeksi talon vierashuoneeseen, josta ei poistu kuukuisiin.

Tämän absurdin asetelman ympärille kirjoittaja punoo useita sivupäähenkilöitä, joiden kautta tilanne ja ihmiset tulevat tutuiksi. Tekstin käänteet ovat uskomattoman kiemuraisia ja kieli on leikkisää ja oivaltavaa. Vaikka tällainen voisi olla vaikeaa ja raskasta luettavaa, ei tässä niin käy, vaan lukija pysyy kuin psysyykin matkassa, vaikka välillä joku pätkä pitääkin lukea kahteen kertaan ennen kuin valkenee.

Tarina on ennen kaikkea hauska, mutta sekaan on mahtunut yllättävän filosofisia pohdintoja elämästä, ihmisistä ja ajasta. Ei tämä ole mitään suurta eeppistä kerrontaa, vaan konstailevaa vaikkakin humoristista nykykirjallisuutta. Ja hyvä niin.

Liisa Genova, 2015. Edelleen Alice, 331 s. WSOY. isbn 9789510412503

 Todella hyvin, jopa asiantuntevasti, kirjoitettu Alzheimerin taudin kuvaus. Ainutkertaisen tästä tekee se, että tautia kuvataan myös sisältä päin päähenkilön psyykestä.

Tekijä ei ole mikään harrastelija asiassa, vaan neurotieteiden tohtori ja tutkija. Jostain jäin käsitykseen, että kirja olisi ensin julkaistu omakustanteena? Varmaankin väärinkäsitys, niin ammattimaista ja taitavaa on kerronta ja tarinan kuljetus.

Kirjaa voi suositella kaikille ikäisilleni. Sitä kun ei voit tietää, josko tauti jo on tuhonnut ja tuhoaa parhaillaan omia aivosoluja. Myös nuoremmat hyötyvät kirjasta. Ainakin jos elämän arpajaisissa sattuu lähiomaiselle tuo huonompi arpalippu.

Merete Mazzarella, 2019. Varovainen matkailija, 319 s. Tammi. isbn 9789520404710

 Olen aiemmin lukenut Mazzarellan teoksen "matkalla puoleen hintaan, eläkkeellä olemisen taidosta". Pidän kirjoittajan rauhallisesta, varovaisesta tyylistä. Tämä kirja ei ole matkakirja eikä autobiografiaa, vaan siinä on molempia. Nykyään niin tavallista autofiktiota tämä ei ole.

Kirjaan on tullut mukaan yllättävän ajankohtaistakin ainesta, esim. Australian osalta pohdintaa sen suhtautumisesta ilmastonmuutokseen ja pakolaisiin. Mitään yllätyksiä lukuelämys ei tarjoa, mutta ei sellaista varovaiselta kirjoittajalta tarvitse odottaakaan. Vaivattomasti soljuva kerronta käy hauskasti läpi risteilykulttuuria ja kirjoittajan ambivalenttia suhdetta siihen. Sinne tänne on myös siroteltu pohdintoja ja pieniä paljastuksia kirjoittajan elämänkäänteistä.

Carlo Rovelli, 2018. Ajan luonne, 238 s. URSA, isbn 9789525985603

 Mitä aika on? Kysymys, jota olen pohtinut koko ikäni, aina silloin tällöin , enkä koskaan päätynyt oikein mihinkään, muuhun kuin, että se on suuri arvoitus.

Hämmästyksekseni tämä opus jotenkin tukee tuota ajatusta. Aikaa ei oikeastaan ole. Ei ainakaan jonain ulkopuolisena kellona, joka meistä ja muusta todellisuudesta irrallaan raksuttaa kaikille samaa vääjäämätöntä aikaa.

Suhteellisuusteoriaa en ymmärrä, mutta ei siitä tässä ole mitään kovin uuttakaan. Sen sijaan lämpöopista, sen toisesta pääsäännöstä ja entropiasta, on tässä kovin erilainen esitys, kuin se, jonka olen ennen omaksunut. Jotain siinä on entropian suhteen kovin erilaista kuin aiempi käsitykseni. 

Kun tästä sitten vielä edetään kvanttigravitaatioon ja ajan ja avaruuden pienimpään mahdolliseen osaseen, olen jo aikaa pudonnut kolisten rattailta. Mutta mielenkiintoinen luettava kuitenkin. Sopii toistenkin yrittää selittää näitä asioita kansalle - lupaan lukea kyllä...

Petri Paavilainen, 2020. Kuinka ajatukset syntyvät. Aivotutkimuksen ajankohtaisia kysymyksiä, 388 s. Gaudeamus, isbn 9789523450899

 Tulin ostaneeksi tämän kirjan lähinnä kiinnostavan nimen vuoksi. En silti kadu, vaikka teksti oli paikka paikoin hieman pitkäpiimäistä luettavaa. Ilman tutkijataustaa olisi saattanut osa jäädä lukematta.

Parasta  on kokonaisuus. kokonaiskuva neurotieteestä, sen menetelmistä, saavutuksista ja ongelmista. Toiseksi parasta taas on monien meemien tai legendojen tai valeuutisten alasampuminen, esim. aivopuoliskomystiikan. Kannattaa lukea, vaikkei aivotutkijaksi aikoiskaan.

Richard Dawkins, 2007. Jumalharha, 418 s. Terra Cognita. isbn 9789525697001

 Olen lukenut joitakin muite biologi Dawkinsin kirjoja, mm. sokea kelloseppä .kirjan. Tämä ei aluksi innostamut minua. Minä kun olen jättänyt jumalharhat jo kymmeniä vuosia sitten, enkä ole koskaan tuntenut tarvetta palata murrosikäisen pohdintoihin asiasta. En koskaan sen koommin ole käsittänyt, miten kukaan voi uskoa sellaisiin  järjettömyyksiin ja ristiriitaisuuksiin, joita kaikissa uskonnoissa on.

Tässä kirjass on kuitenkin tarjolla muuta mielenkiintoista: siinä pohditaan hyvin suurelta osalta koko kirjaa uskontojen yleisyyttä ja selityksiä tälle, kummalliselle, ilmiölle. Tarjolla on myös darwiniaanista selitysmallia, jonka mukaan uskonnot olsivat jonkinlainen evoluution tarjoama sivutuote ja oikku.

Siinäkin tapauksessa ne kyllä ovat jo aikaa menettäneet tarjoamansa evoluutioedun. Myös moraalin lähteenä pelkkä evolutiivinen kehitys on uskottavampi ja myös empiirisesti jossain määrin todistettava lähde.

Tulipa luettua, eikä ollut hukkaan heitettyä aikaa.

Elisabeth Strout, 2008. Olive Kitteridge, 374 s. Tammi. isbn 9789520410735

 Samalla tavoin kuin aiemmin lukemani kaksi kirjaa, tämäkin on novellikokoelma, mutta tässäkin tarinat linkittyvät risteävästi toisiinsa samojen henkilöiden kautta. Tässä linkkinä toimii Olive Kitteridge, jonka persoona valottuu pikkuhiljaa tarina tarinalta. Kyseessä on erikoinen, ristiriitainen persoonallisuus, jota lukija välillä inhoaa ja välillä tuntee myötätuntoa.

Psykologian ja mielenliikkeiden kuvaaminen ja elämän arviointi on tässäkin teoksessa vertaansa vailla. Kukin yksittäinen novelli on yksinäänkin mestariteos. Ne vievät lukijan mielenkiinnon täysin, eikä niiden lukemista voi jättää kesken. Novellien välillä tekee kuitenkin mieli pitää taukoja, koska tuntee saaneensa jotakin pohdittavaa, jonkinlaisen palasen oikeasta elämästä. Kiinnostavuus ei synny tapahtumista, vaikka joukossa on murhia, aviorikkomista ja tuhopolttoja, vaan henkilöiden ja heidän suhtautumisensa tarkoista kuvauksista. Harvinaisen paljon lukemisen arvoinen kirja.

Tuuve Aro, 2020. Kalasatama, 296 s. WSOY, isbn 9789510450345

 Omaelämäkerrallinen mutta autofiktiivinen kertomus lesbon päähenkilön elämästä ja vaikeuksista mielenterveyden ja rakkauden kanssa. Hauskimmat ja hulvattomimmat jutut ovat kalasataman psykiatriselta.

Päähenkilö on sympaattinen kaikessa ongelmallisuudessaan ja politiikan mielipiteiltään kovasti osuvan tutuinen. Viime mainitut hiipuvat kyllä teoksen loppupuolella pitkästyttäväksi paasaamiseksi, vaikka samaa mieltä olenkin, niin Trumpista kuin metoosta.

Teoksen sanotaan olevan esseistinen. Kai se sitä onkin, mutta parahaiten se uppoaa alati kasvavaan autofiktiosuohon. Eipä puutu omaelämäfiktion kirjoittajilta ainakaan mallikappaleita. Hyviäkin, kuten tämä.

Minna Lindgren, 2011. Sivistyksen turha painolasti, 341 s. Teos. isbn 9789518511475

 Luin lukupiiriin saman tekijän Aina on toivoa, joka kritisoi koulumaailmaa. Tämä kirja tuli esiin keskustelussa ja tilasin sen lisälukemiseksi. Lindgren tuntuu kuuluvan niihin ihmisiin, jotka ovat päättymättömän tuotteliaita. Lienee sama persoona, joka tekee sanavalmiita ja hauskoja maisteri Lindgrenin musiikkiohjelmia.

Tämä kirja on tehty vanhan ja pahasti vanhentuneen tietosanakirjan pohjalta sen hakusanoja aakkosissa läpikäyden. Kussakin sanassa on kuitenkin sisältönä läheinnä tekijän oman elämän sattumuksia reippaan itseironisesti maalailtuina. Niistä hahmottuu, paitsi turhan nippelitiedon raskaus päissämme, myös tekijän elämästä kohtalainen pala. Autofiktiivinen sisältö ei kuitenkaan ole, eikä ehkä tällaisella rakenteella voikaan olla, erityisen kunnianhimoinen. Parodiointi toki tekee siitä hauskempaa luettavaa, mutta kovin yksiulotteiseksi päähenkilö jää.

Hauska kesäkirja kuitenkin. Ja huokaus, että meillä on Wikipedia, ettei tarvitse ainakaan kaikkea nippelitietoa yrittää omaksua. Mallia siitä, mikä ei ole turhaa, vaan sisvistävää sisältöä, kannattaa ehkä hakea tekijän muista teoksista, vaikka niistä musiikkipakinoista.

Henrik Jansson, 2009. Otteita kumouksellisista kokouksista, 256 s. Sammakko. isbn 9789524830980

 Verrattuna taistolaisliikkeen suureen suosioon 70-luvulla on tällaisten tuota aikaa ja sen osallisia luotaavien kirjojen määrä minimaalinen. Tässä mielessä tämä kirja on ansiokas. Kirjoittaja hakee omaelämäkerrallista ymmärrystä joutumisestaan stalinismin pauloihin ja selvittää myös tekemisiään. Syyllisyyden tai pahan omantunnon potemisesta ei ole kovin paljon merkkejä, mutta ehkä sentään katumuksesta. Itseään on niin helppo ymmärtää, tai ainakin antaa anteeksi - oltiin niin nuoriakin ja tyhmiä ja kokemattomia jne.

Mikään puhdistava omantunnon tilitys tämä ei siis ole. Tällä ei synny sellaista Vergangenhaeitsbewältigungia, menneisyyden hallintaa, joka voisi auttaa, ettei yhteiskunnassa enää toistuisi samaa. Kuvaus näistä nuorista on kuitenkin aito, paikoin jopa liikuttava.

Ihailtavaa kirjassa on se, kuinka taitavasti se on kirjoitettu ja koostettu. Tuntuu, että ollaan koko ajan kirjoittajan tuoreen assosiaation jäljillä. Hyppely nykyajan ja 70-luvun ja vällillä muidenkin aikatasojen välillä ei vaivaa lukijaa, eikä tarvitse mitään apumuuttujia, kuten vuosilukuja, tuekseen. Näinkin voi kirjoittaa ja saa lukijan tuntemaan, että on helppo lukea, helppo samastua hahmoihin. Luultavasti kirjoitusprosessi on ollut raskas ja työtä vaativa, että tarinat on saatu juoksemaan noin hienosti sisäkkäin. Hienoa työtä.

On hyvä, että taistolaisuutta aletaan käsitellä enemmän. Antti Hassin postuumit muistelmat ovat pöydän toiselta puolelta katsottuna TAIKin taistolaismellastuksen kuvaus (linkki). Seuraavaksi lukulistalla on Lauri Hokkasen Kenen joukoissa seisoin, joka vaikuttaa huomattavan påaljon lupaavammalta teokselta.

Minna Lindgren, 2020. Aina on toivoa, 234 s. Teos. isbn 9789523630369

 Tämä on aluksi vähän hassulta, kuin pitkitetyltä pakinalta, vaikuttava tarina koulumaailmasta. Jatkuessaan tarina kuitenkin syvenee ja, ollakseen raikasta satiiria, saa yllättävänkin monia ulottuvuuksia. Henkilöt tai hahmot toki jäävät hieman pinnallisiksi, mutta satiirille sellaisen voi suoda. Mitään psyyken toiminnan kuvausta ei ole tavoiteltukaan, vaan osuvaa satiirista kritiikkiä nykyajan koulumaaliman trendeistä.

Kirjassa yhteikunnassa ja peruskoulussa nähtävillä olevat kehityskulut yksityistämisestä ja luokattomista koulurakennuksista ja työhuoneettomista epätyöpaikoista on vedetty yli niin, että näistä kärsinyt voi kerrankin nauraa vapautuneesti koko hulluudelle.

Jos tykkäät tästä, voisin oheilukemistoksi suositella Into kustannuksen Ville Yliaskan Tehokkuuden toiveuni -kirjaa. Siinä käydään läpi erilaisia johtojärjestelmäoppeja ja niistä johdettua intoa soveltaa noita hullutuksia julkiseen hallintoon. Minulle tuo kirja oli vapauttava: kaikki työelämän hulluus oli jostain ylhäältä ulkomailta tullutta johtamishullutusta, eikä siinä missään vaiheessa järjellä tai tutkimuksella tai totuudella ole ollut juuri mitään painoa.

Niin taitaa olla osittain käymässä myös peruskoulun kehittämisessä. Terveen järjen kritiikki on unohtunut niin monella suunnalla yhteikunnasssamme ja globaalissa maailmassa. Joskus voi olla vapauttavaa nauraa sille, kuinka vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.

Albert Camus, 1990. Rutto, 391 s. Otava. isbn 9789511110460

 Pandemian erityisen ajankohtaiseksi tekemä kirja. Ei niin, eteikö tämä olisi aina ajankohtainen, sillä itse asiassa tässä käsitellään filosofian "ikuisuuskysymyksiä".

Covid-pandemiaan tämän tarinan liittävät monet uskomattoman tarkat yksityiskohdat. Kasvomaskien käytöstä ei ollut hyötyä käyttäjilleen, mutta ne loivat turvallisuuden tunnetta muille...

Mielialojen vaihtelu epätoivosta turhautumiseen ja taas viriävään toivoon sekä ensin oman edun ja sitten yhteisyyden korostuminen on kuvattu niin, että ne voisivat olla tästä ajasta.

Esimerkiksi kärsimyksen ja uskon ongelma tuodaan esiin lapsen kärsimyskuolemaa seuraamaan joutuvan papin hahmossa. Pappi haastaa itsensä uskomaan, vaikka järki sanoo toista. Lähiaikoina tätä teodikean ongelmaa on käsitellyt Sami Pihlström Negatiivisen ajattelijan  oppaassaan (linkki).

Kuolemanrangaistus ja sen vastustaminen tulee esille yhdessä henkilöhahmossa, joka on joutunut kokemaan isänsä tuomarin roolissa ja nähnyt teloituksia ja tullut tästä syystä pasifistiksi.

Kertoja, lääkäri Rieux, menettää kaiken: ystävänsä, vaimonsa ja ilon ruton päättymisestä. Ystävän kuollessa tämä arvelee "menettäneensä pelin". Rieux tulkitsee tämän tarkoittaneen, ettei hminen voi elämässään saavuttaa muuta kuin tietoa ja muistot. Vain ne ovat jäljellä kuolinvuoteella.

Hämmästyttävää, miten 70 vuotta sitten julkaistu kirja, joka alunperin lienee ollut allegoria Ranskan natsimiehitykselle, voi olla niin monella tavalla ajankohtainen vielä tänään ja uudestaan.

Maria Peura, 2008. Vedenaliset, 166 s. Teos. Isbn 9789518511192

 Tämä on kertomus Mirjasta, joka syntyy saareen kalastajapariskunnalle. Vanhemmat ovat linkolalalisia, jotka ovat syystä tai toisesta erakoittaneet itsensä pois yhteiskunnasta. Mirja kasvaa luonnon keskellä ja isänsä opetuksessa. Elämä muuttuu, kun Mirja lähtee kaupunkiin, jossa yrittää opiskella ja saada ystäviä. Seurustelua ja seksiä on monenlaista, mutta lopulta Mirja päätyy tummaihoisen muslimin vaimoksi ja burkhaan.

Kerronta on villiä ja aistivoimaista ja tuo mieleen Mukan syntisen laulun. Saarielämän kuvaukset voisivatkin kuulua arktisen hysterian genreen. Kaupunkielämä ehkä ei niinkään. Tekstissä on varmasti paljon allegorioita, symbolisia ja metaforisia tasoja, mutta niiden tavoittaminen vaatisi toisen lukukerran. Eka kerran jälkeen juttu jäi vielä aika sekavaksi.

Carlo Rovelli, 2019. Todellisuus ei ole sitä miltä se näyttää, kohti kvanttigravitaatiota, 252 s. Ursa. isbn 9789525985733

 Tekisi mieli täydentää kirjan otsikkoa: Todellisuus ei pohjimmiltaan ole sitä miltä se näyttää. Arkitodellisuutemme, joka koostuu kvantti- ja atomimaailman keskiarvoista on juuri sitä miltä se näyttääkin. Aika ja avaruus ovat meille itsenäisesti olevia, jossa maailma ja me tapahdumme.

Tähän palataan aivan kirjan lopussa ja se olikin minusta antoisinta: arkimaailman ja syvemmän olemisen ymmärtäminen yhtä aikaa.

Rovelli on aiemmin kirjoittanut kirjan seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta, joka sekin on antoisa ja hienosti maallikolle nykyfysiikkaa avaava, mutta tämä kirja on sekä parempi, koherentimpi, että menee pidemmälle. Se kun selittää kvanttigraitaation hahmotelmankin, eli yleisen suhteellisuusteorian ja kavanttimekaniikan yhdistämisen ja päätyy siihen, että maailma koostuu kvanttikentistä. Alkeishiukkaset ovat olemassa todennäköisyytenä ja konkretisoituvat vain vuorovaikutuksessa toisen kentän kanssa.

Kvanttikenttien tapahtumisen keskiarvot tuovat mukaan informaation ja lämpöopin! Tällöin myös aika tulee mukaan kuvaan. Sitä kun ei tarvita perustapahtumien kuvauksessa. Entropia, hukkalämpö tuottaa ajan. Ajan suhteellisuus, että se on vain suhteessa kahden tapahtumisen välillä, on vielä helpohko hyväksyä, mutta koko (aineellisen) todellisuuden näkeminen pelkästään kvanttikenttinä on vaativa harjoitus.

Lukukokemuksena ihan suositeltava. Emme tarvitse ilmoitettua, ihmeellistä, jumalallista totuutta, koska todellisuus itsessään on paljon ihmeellisempi.

Pirkko Saisio, 1998. Pienin yhteinen jaettava, 254 s. WSOY, isbn 9510230162

 Tämä olisi tietysti pitänyt lukea ensin, ennen punaista erokirjaa. Ehkä sillä olisi ollut vaikutusta siihen miten erokirja vaikutti minuun lukijana. Pidän tätä parempana, suorastaan nerokkaana. Kertojan otteen syntyninen kahdeksanvuotiaana, jonka jälkeen kerrotaan "hänestä", mutta silti vapaasti välillä otetaankin taas minäkertoja kommentoimaan.

Siirtymät, kappaleen lopun alla uudella rivillä oleva "Ja", jonka jälkeen väli ja uusi pienellä kirjaimella alkava kappale ovat se suola joka tekee kerronnasta maukasta ja saa lukijankin oivaltamaan asioita ja seuraamaan kirjoittajan assosiaatioketjuja ja tunneliikkeitä.

Jos erokirjassa ihailin opiskelijaelämän ja homoskenen kuvauksia, niin tässä hienointa on lapsuuden ja pienen tytön elämän ja ajattelun herkkä kuvaaminen. Mieleenpainuvia ovat myös vanhempien kuvaukset, erityisesti ristiriitainen isä, joka on vaativa ja haihatteleva SN-seuran aktiivi ja K-kaupan perustaja yhtä aikaa. Ajan kuvaa, mielen ja lapsen kehitystä ja psyyken kuvausta, kaikkea yhtä aikaa ja vuoron perään. Hieno kirja.

Anja Portin, 2020. Radio Popov, 289 s. S&S, isbn 9789515251688

 Nuorten finlandia-voittaja 2020 on hyvä kirja myös aikuisille. Se kertoo tarinan, joka on sellaisenaan lähes uskottava reaalimaailmaan, mutta sisältää klassisia satuaineksia, jotka tuovat mieleen Astrid Lindgrenin tai vastaavat lasten vapautusliikkeen tarinat.

Kirja käsittelee vakavaa asiaa: lasten laiminlyöntiä ja kaltoinkohtelua sekä empatiaan kyvyttömiä aikuisia ja vanhempia. Satumaista tässä on se, että lapset pärjaavät pitkälti keskenään parin yliempaattisen aikuisen avulla ja loppu vaikuttaa onnelliselta.

Vaikuttavinta kirjassa oli kuitenkin päähenkilön ja tämän isän, joka "osaa olla poissa kahdella tavalla", yksi lyhyt kohtaaminen ja pieni tuikahdus empatiaa isän puolelta. Tämä saa päähenkilön tuntemaan voimakkaasti kaikesta vuosien unohtamisesta ja kaltoin kohtelusta huolimatta. Näin vaikuttavaa tarinan kerrontaa ei syntyne ilman, että takana on myös omakohtaisia kokemuksia. Ajattelen, että ehkä koko motivaatio tämän tarinan luojalla on samalla tavalla omakohtainen ja on ollut takaamassa tarinaan tullutta intensiteettiä.

Pavel Sanajev, 2014. Haudatkaa minut jalkalistan taakse, 205 s. Into. isbn 9789522642899

 Koin tämän kovin slaavilaisena tarinana. Sasa Saveljev joutuu asumaan mumminsa ja vaarinsa kanssa, koska äiti ei uudessa avioliitossaan ole kyennyt hänestä huolehtimaan.

Mummi on huolehtivainen, omistushaluinen, suorastaan ylihuolehtiva ja uhrauksiaan kaiken aikaa korostava Matruuna. Tämän lisäksi hän on slaavilaisen vuoristorata-tunne-elämän omaava hurjapää, joka kiroilee enemmän kuin siili.

Sasa joutuu alistumaan tilanteeseen ja tarkkailee isovanhempiaan ja äitinsä elämää parhaansa mukaan. Mummin huolehtiminen yltyy yhä hurjemmaksi samoin kuin hänen kielenkäyttönsä sekä miehensä ja tyttärensä panettelu ja halveksunta. Varsinainen kliimax on teoksen loppu, jossa on sivukaupalla mummin epätoivoista monologia ja tyttärensä kovistelua, tämän haettua lopulta poikansa takaisin omaan hoitoonsa.

Kamala tarina, mutta omalla irvokkaalla tavallaan hauskakin.

Ljudmila Ulitskaja, 2021. Sielun ruumis, 146 s. Siltala. isbn 9789522348371

 Muutamaa tietokirjaa lukuunottamatta Hesarin digitilaajalleen tarjoamat viikon kirjat ovat olleet joko niin vanhoja, että olen ne jo lukenut tai sitten sellaisia, jotka eivät ole herättäneet kiinnostusta.

Tämä Ulitskajan kirja on poikkeus tästä. Kirja on sekä mielenkiintoinen, että hauska. Pieni kirja, vain 146 sivua, sopii yhden illan välilukemiseksi. Kirjassa on kaksi osaa: Ystavättäriä ja Sielun ruumiista.

Ensimmäsiessä osassa on herkullisia tarinoita neuvostomaan naisten arjesta. Erityisesti jäi mieleeni tarina äidistä, joka naittaa tyttärensä kommunalkasta puistossa tapaamalleen ulkomaalaiselle, joka sattuu olemaan irakilainen matemaatikko. Monen mutkan jälkeen siinä käy hyvin ja tulee samalla tutuksi kommunalkan neuvostoarki ja vähän irakinkin tilanne.

Toisessa osassa on pikkutarinoita, joita yhdistää kuolema ja sen läheisyys. Niissä pohditaan myös kuoleman jälkeistä aikaa ja monessa kohtaa pohdinta johtaa surrealistisiin, tai kuten nykyään usein todetaan, maagisen realistisiin, käänteisiin.

Petina Gappah, 2019. Pimeydestä loistaa valo, 377 s. Tammi. isbn 9789520406271

 Saman tekijän aiempi kirja oli juonen rakenteeltaan paljon monimutkaisempi kuin tämä teos. Tässä kerrotaan David Livingstonen viimeisistä päivistä ja ruumiin kuljetuksesta kotimaahan.

Näkökulmahenkilöitä on kaksi: nuori nainen Halima, tohtorin kokki, ja nuorukainen Jacob Wainwright, joka myös oli vapautettu orja, joka oli käynyt Intiassa lähetyssaarnaajien koulua ja innokkaasti omaksunut kristinuskon ja halausi itsekin lähetyssarrnaajaksi.

Tarina etenee melko suoraviivaisesti ajassa ja paikassa kuljettaen Livingstonen ruumiin sisämaasta rannikolle Englantiin laivattavaksi. Seurueeseen kuuluu kymmeniä paikallisisa, eikä lainkaan valkoisia, muzunguja. Seurueen suhteet toisiinsa ja eri kulttuureihin ja uskontoihin tulevat käsitellyiksi perusteellisesti, mutta ikään kuin sivulauseissa. Jacob Wainwrightillä on keskeinen ja suurempi osuus, kun taas tämän osuuden molemmin puolinj on Haliman kertomaa, kevyemmin omaksuttavaa juttua.

Minua Jacobin tolkuton jumalisuus ja into äklötti, mutta ymmärsin sen kertovan jotain olenneista kolonialismista ja kulttuuri-imperialismista. Asiaa alleviivataan vielä Chirango nimisellä nuorella miehellä, joka on oikeastaan ainoa kapinallinen ja salajuonittelija, joka käy kaikkien alistajiensa kimppuun ja murhaa heidät. Näin kolonialismi ja kulttuurien ristiriidat tulevat näkyviksi ja saavat lukijan paitsi kauhistelemaan, ehkä myös pohtimaan.

Teemu Keskisarja, 2019. Murhanenkeli, Suuren Pohjan sodan ihmisten historia, 278 s. Siltala. isbn 9789522346384

 Keskisarja on ammattihistorioitsija, joka päätyi alalle vasta tavallista hieman myöhemmällä iällä. Sitä kovempi on ollut vauhti. Hän on julkaissut koko joukon populaariesityksiä Suomen ja lähialueiden historiasta. Aluksi esitykset painottuivat populaariin päähän väkivallantekoihin, eläimiin sekaantujiin, sodomiitteihin ja teloituksiin. Sitten mukaan tulivat myös myöhemmät, viime vuosidadan, tapahtumat. Tämä teos on Ruotsin vallan ajalta ja kertoo Ruotsin suurvalta-ajan lopun suomalaisten ja tavallisten rivimiesten, "Heikkien", kuten Keskisarja heitä nimittää, näkökulmasta.

Hankalasti lähestyttävä aihe, jonka lähteet ovat rajatummat kuin viime vuosisadan sotien, on saatu kuvattua sujuvasti ja lukijaystävällisesti. Keskisarja lienee saanut jonkin verran polemiikkia otteestaan historian tutkimukseen ja sen popularisointiin. Yhden teoksen esipuheessaan hän sanoo, että yleistajuisuuden, jota hänen kirjansa etupäässä edustavat, vastakohta ei ole tieteellinen esitys, vaan yleistajuttomuus. Piikki lienee suunnattu historioitsijakollegoille, jotka ovat erehtyneet kritisoimaan populaariteoksia epätieteellisiksi. Minusta tuntuu, että teokset täyttävät kyllä tieteellisen historian tutkimuksen mentelmävaatimukset. Ainakin lähdeviittaukset näyttävät olevan riittävästi ojennuksessa, eikä työmäärää näytä säästellyn niiden läpikäynnissä. Keskisarja tekee kirjojaan eräänlaisena sarjatyönä: hänellä on yritys, johon on palkattu avustajakuntaa, ilmeisesti etupäässä historian opiskelijoita, jotka kahlaavat arkistoja läpi ja koostavat niistä tarvittavaa aineistoa. Keskisarja sitten kokoaa ja kirjoittaa omaan tyyliinsä kokonaisuuden uudeksi kirjaksi.

Keskisarjan kirjoitustyyli on omanlaisensa. Sitä leimaa karkeahko huumori ja suorasanaisuus, joka ei kuuluisi herrasmieshistorioitsijan sanavarastoon lainkaan. Uskoisin, että Keskisarja haluaa tietoisesti erottautua sellaisista kollegoista, kuten vaikkapa Matti Kligestä, joille ulkoiset tavat ja herrasmiesmäisyys näyttävät olevan äärimmäisen tärkeitä.

Keskisarja näyttää korostavan ennemmin tietynlaista rahvaanomaisuutta ja samaistumista "tavallisiin Heikkeihin". Sinänsä ehkä viisasta populismia kirjojen menekkiä ajatellen.

Toinen juttu on sitten taiteilu populaarisuduen ja tarkkuuden tai tieteellisyyden välillä. Yleistajuttomuudesta olen samaa mieltä, mutta uskollisuudesta lähteille ja aikaudelle ehkä en. Voi olla lukijalle rasitukseksi, että esim nimiä ei ole käytetty niiden nykyisissä muodoissa vaan 1700 -luvun alun asussa, esim. Petterbosrg/Pietari, Rääveli/Tallinna.

Keskisarja on esiintyjänä samantapainen kuin tekstinsä: vähän suorapuheinen, jopa hyökkäävä ja vähän röyhkeäkin. Tätä täydentää vielä kovin kasuaalinen pukeutuminen: Esitellessään Kivi-elämäkertaa Vuotalossa Keskisarja saapui paikalle tuhruisesssa t-paidassa ja lököttävissä verkkarihousuissa, joissa oli takiaisen siemeniä tms. rikkaruohon merkkejä. Puheessaan hän teilasi armotta Veijo Meren Kivi-teoksen huonoksi ja lähdekritiikittömäksi. Myös televiesiosarjassaan (Pimeä historia) hän käyttäytyi esiintyjäkaveriaan (luokanopettaja Marko Kämäräinen) kohtaan törkeän röyhkeästi. Että sellainen mies.

Kaikesta röyhkeilystä huolimatta on sanottava, että Keskisarjan teokset täyttävät tarpeellista paikkaa historian ja Suomen tapahtumien popularisoinnissa. Parhaimmillaan tämäkin teos voi paikata monen epäonnistuneen hissanmaikan kouluopetuksia.

Alice Munro, 2012. Kallis elämä, 319 s. Tammi, isbn 9789513172718

 Alice Munron novellit ovat lähes parasta lukemista, mitä tiedän. Olen aiemmin lukenut "Kerjäläistyttö, tarinoita Fiosta ja Rosesta" sekä Hyvän naisen rakkaus. kertomuksia" ja joka kerran kirjan suljettuani tunne on sanonut, että tätä voisi lisääkin lukea.

Novellit ovat taitavasti rakennettuja ja tarina soljuu kuin vilkas puro ja vie lukijan mennessään. Tämän lisäksi niihin on sijoitettu tarkkoja psykologisia huomiota ja kannanottoja nykymaailmaan. Esimerkiksi tässä kokoelmassa kannustavan tarinansa saavat niin invalidit/vammaiset kuin rumat ja impotentit jne. Aina yhtä myötätuntoisella ja ymmärtävällä otteella: Miltä tuntuu, kun...

Tämä kokoelma on sillä tavalla erilainen, että vaikka varmasti kaikissa Munron novelleissa on autofiktiivistä ainesta (kuten oikeastaan kaikessa kirjallisuudessa taitaa olla), on tässä kokoelmassa neljä viimeistä, jotka kirjailijan oman niihin liitetyn esipuheen mukaan muodostavat "oman erillisen kokonaisuuden, joka on omaelämäkerrallinen tunteiden, joskaan ei aina kokonaan tosiasioiden suhteen. Uskoakseni ne ovat ensimmäiset ja viimeiset - ja kaikkein tärkeimmät - asiat, joita minulla on elämästäni sanottavana."

Olen itse omassa pienessä ja harmittomassa autofiktioharjoittelussani päätynyt täsmälleen samaan lopputulokseen: tärkeää ovat vain tunteet, se miten olemme asiat kokeneet. Ulkoinen tapahtuminen ei ole tärkeää, eikä useimmiten edes mielenkiintoista. Tai korkeintaan vain siinä määrin, kuin niillä tosiasioilla voidaan selittää heränneitä tunteita, jotka voivat kestää koko eliniän ja määrätä koko elämän kulkua ratkaisevalla tavalla.

Yhteistä minulla näihin tarinoihin on myös lapsuuden selkäsaunat, jotka mainitaan viimeisillä sivuilla useasti, sen ihmeemmin niiden kuvailussa viipymättä, mutta käy selväksi, että ne ovat olleet ratkaisevan traumaattisia kirjailijan lapsuuden kokemuksissa.

Onko sitten niin, että ilman traumaattista lapsuutta ei olisi kirjailijaa, koska ei olisi tarvetta kirjoittaa traumaa pois?

Kuten Claes Andersson totesi: "kirjoittaminen on kuin terapiaa ilman terapeuttia, ja siksi se on halvempaa!"

Myös tuollaisen terapian tuotteiden lukeminen voi olla hyvin terapeuttista. Ainakin jos kirjoittaminen on ollut yhtä taitavaa kuin Alice Munrolla.

Orhan Pamuk, 2019. Punatukkainen nainen, 322 s. Tammi. isbn 9789520401177

 Tämä on Pamukin kirjoista mielestäni paras. Aiemmin lukemistani "Kummallinen mieleni" ja erityisesti "Istanbul. Muistot ja kaupunki" olivat paikka paikoin kuolettavan tylsää luettavaa.

Tässä kirjassa on selkeä, ja jopa jännittävä, melkein dekkarimaisen taitava juoni eikä lainkaan loputtomia sivupolkuja ja kaaria ja mutkia, jotka noissa aiemmissa teoksissa eksyttävät lukijaa.

Selkeyttä tuo myös suoraviivainen kronologia ja jako osiin kunkin tapahtumien taitoksen kohdalla. Lisäksi turkkilaisen yhteiskunnan jaot ja jännitteet ovat tässä esillä suoraan ja selkeästi toisin kuin aiemmissa kirjoissa. Ehkä nobelistin ei tarvitse enää pelätä sensuuria?

Oidipaalinen tai persialaiseen taruun perustuva myyttisyys ja symboliikka ovat läsnä voimakkaina ja erityisen alleviivattuina, mutta niin taitavasti juoneen punottuna uskottavana lisänä, että sekään ei haittaa tai tee lukemisesta liian puisevaa.

Selja Ahava, 2015. Taivaalta tippuvat asiat, 222 s. Gummerus. isbn 9789512098774

 Luin aiemmin saman tekijän "Ennen kuin mieheni katoaa", joka on hyvin elämäkerrallinen ja vähän kiusallinen tarina naiseksi muuttuvasta aviomiehestä. Kirjaan oli otettu kehystarinaksi Columbuksen matka, mikä häiritsi minua kovin, koska se ei mielestäni toiminut.

Vähän huono tulokulma siis tähän kirjaan, Tässä on "kehystarinaksi" otettu taivaalta putoavat esineet, joista yksi on laitettu lentokoneesta putoavaksi jääkimpaleeksi, joka surmaa kirjan päähenkilön äidin. Tämä tapahtuu kirjan alussa ja on epäuskottavaa luettavaa. Sama koskee vähemmässä määrin välitarinaa lottovoittajasta, joka harmikseen voittaa kaksi kertaa päävoiton ja on siksi kirjeenvaihdossa miehen kanssa, johon salama on lyönyt seitsemän kertaa.

Parasta kirjassa on kouluikäinen Saara, jonka silmin ja korvin tarinaa suurelta osin kuljetetaan. Saaran tuumiskelut ovat osuvia ja humoristisiakin. Pidin niistä ehkä siksi, että niisssä ei ollut mitään googlatun makuista, vaan ne tuntuivat eletyltä elämältä - lapsuudelta.

Han Kang, 2018. Vegetaristi, 215 s. Gummerus. isbn 9789512409754

 Tämä on pienoisromaani, joka on suorastaan hypnoottisen intensiivinen. Se kertoo etelä-Korealaisesta naisesta, joka näkee pahoja unia ja niitä välttääkseen ryhtyy vegetaariksi.

Tämä päätös osoittautuu kohtalokkaaksi, paitsi hänelle itselleen, myös aviomiehelle ja avioliitolle, sisaren aviomiehelle ja sisarelle.

Samalla tämä on kuvaus seksuaalisuuden erilaisesta ilmentymästä, naisen asemasta, mielenterveyden häiriöistä sekä niiden vaikutuksesta ihmissuhteisiin korealaisessa yhteiskunnassa.

Suosittelen. Hyvä lukukokemus.

Anni Kytömäki, 2020. Margarita, 582 s. Gummerus. isbn 9789512418954

 Tämä Finlandia-voittaja 2020 saa minut vähän ymmälleni. Tarina Sennistä, joka on isänsä opissa opiksellut hierojaksi ja hoitaa kylpylävieraita kesäkartanossa on sinänsä hyvin ja tarkasti rakennettu. Sennin päätös lopulta ottaa askel seksin kokeiluun johtaa raskauteen, mutta väärälle miehelle, toiselle kuin Senni luuli ja toiselle kuin lukija kuvittelee puolen kirjaa. Raskaus johtaa patologiseen pahoinvointin ja melkein tappaa äidin. Synnytys tehdään keisarinleikkauksella, mutta synnyttäjän äiti kertoo vauvan kuolleen. Vauva sukeltaa takaisin tarinaan Sennin rakastajan ottolapsena ja poliopotilaana, joka kuolee noin nelivuotiaana. 

Senni on introvertti, joka pakenisi mielellään joen pohjalle raakkujen seuraksi. Lopuksi seurataan muutaman kymmenen raakun pelastusmatkaa puolen Suomen halki parissa avoimessa ämpärissä.

Hieno tarina ja paljon yllättäviä käänteitä. Miksi sitten olen ymmälläni? En oikein osaa selittää. Tarinassa on tavattoman paljon yksityikohtia, mikä tekee kuvauksesta välillä jopa väsyttävän tarkkaa. Jotkut jutut saavat minut kovin epäileväksi - olikohan silloin todella noin, käytettiinkö tuollaista sanaa ja ilmaisua jo tuolloin, voiko kahta vesiämpäriä ajeluttaa satoja kilometrejä niiden tyhjentymättä. Pieniä juttuja, jotka saavat minut epäröimään, mutta eivät vaikuta tarinan juoksuun mitään. 

Toinen asia on, että koko tarina on niin moneen kertaan käännetty ja kaulittu, että lukija välillä putoilee kyydistä. Sotasäikyn karkurin päätyminen yllätysrakastajaksi ja lapsen siittäjäksi, mutta kuolema saman tien ja siitoksen saaneen nautinto kosken kuohuissa on dramatisointia, johon en oikein pääse mukaan.

Kehystarina raakusta ja sen omista meietteistä toimii ihan hyvin, sitä en tässä moiti. Introvertin sielun maisemaa, mutta riittävän yksinkertaista ollakseen raakun ajatusta.

Kirjoittaja on opiskellut hierojaksi ja on ilmaissut olevansa introvertti. Tämä panee minut pohtimaan, onko tarinassa muitakin autofiktiivisiä aineksia. Mikään tunnustusromaani tämä ei kuitenkaan taatusti ole.

Jo Kultarinnassa saatiin oivia näytteitä Kytömäen lahjoista eeppisenä kertojana, vanhanaikaisen draaman ja kaikkitietävän kertojan taitajana. Samaa on tässäkin teoksessa paikka paikoin lukija suorastaan syöksyy kerronnan mukana kuin lastu koskessa. Väliin tulee sitten kuitenkin muunlaisia jaksoja ja lukeminen muuttuu kokemuksena aivan toiseksi. Minun on tunnustettava, että tämä teki minulle lukemisen välillä sietämättömän vaikeaksi. Siitä hämmennys ja ymmällään olo.