tiistai 28. tammikuuta 2020

Antti Heikkinen, 2017. Mummo, 303 s. isbn 9789510429365

Mummo kertoo kolme sukupolvea Kainuun naisista. Juoni on rakenneltu hauskasti vähän dekkarityyliin. Lasten isät ovat kovasti arvoituksia eikä miehet muutenkaan ole tässä sankareita, lähinnä roistomaisia juoppoja.
Ei naisetkaan pyhimyksiä ole mutta sitkeitä ja pirullisen pahaluonteisia, jota suomalaiseksi sisuksi sanotaan.
Ihan mukava luettava, mutta en kokenut tämän olevan kunnianosoitus suomalaiselle naiselle, kuten takakannen teksti väittää. Ennemminkin pätkä elävöitettyä Suomen historiaa syrjäkyliltä katsottuna. Ainoa kohta filosofisempaa tuumailua liittyy tähän kirjan loppupuolella:
"Mutta semmosta on historia, kaikenlainen historia. Se muuttuu sitä mukaa kun uutta paljastuu. Totuuden huomaa vasta aikojen päästä, vaikka miten itse olisi mukana elänyt ja vierestä katsonut. Se on samanlaista yhden ihmisen kuin isompien asioiden kanssa, Mummoskin on ihan kuin tämä Suomi. Tekemällä tehty ja sitten niin kuin vahingonlaukauksesta syntynyt. Isä saattaa olla oikealta tai vasemmalta eikä tämä maakaan ole oikein kenenkään äiti, vaikka sitä äidiksi sanotaan."

perjantai 24. tammikuuta 2020

Antti Rönkä ja Petri tamminen, 2020. Silloin tällöin onnellinen, 219 s. Gummerus, isbn 9789512416301

Sain tiedon tästä kirjasta kirjoituskurssilla. Ja todella, tässä on paljon hyvää kirjoittamisesta. Varsinkin kirjan alkupuolta voi lukea kuin kirjoitusopasta tai opasta niihin epäilyksiin ja vaikeuksiin, joita kaikki luovat kirjoittajat joutuvat kärsimään. Lisäksi kirja on pakahduttavan rehellinen isän ja pojan vuoropuhelu. 2000-luvun sukupolvien välinen dialogi, jollaista en muista ennen kokeneeni. Voiko kaiken todella sanoa ja kirjoittaa ja vielä isän ja pojan välillä. Loppupuolella homma menee välillä suorastaan elossasäilymiskamppailuksi, mutta kuitenkin lopulta päivä paistaa ja kirjoittaja on silloin tällöin onnellinen. Hieno kirja, joka taitaa saada minut hankkimaan myös sen varsinaisen, jonka kirjoittmisesta tässä käydään keskustelua ja kamppailua.

torstai 16. tammikuuta 2020

Raija Siekkinen, 1988. Saari, 127 s. Isbn9789511102960

Tämä pieni tarina on melkein maagisella tavalla intensiivinen. Tarina saaressa kesän viettävästä toisesta naisesta, jonka miesystävä jättää myrskyn mentyä. Tarinan aikatasojen limittyminen ja eteneminen ja tarinaan liittyvät allegoriat toimivat kiehtovasti. Haahtelan Katoamispiste tulee tästä esikuvastaan myös paljon paremmin ymmärretyksi. Ympäröivä todellisuus, luonto, saari, ihmissuhteet kuvaavat kaikki yhdessä ja lomittain samaa eron ja kirjoittamisen prosessia. Kokonaisuuden kompakti koko on tenhon takana. Hieno kirja.

tiistai 14. tammikuuta 2020

Joel Haahtela, 2010. Katoamispiste, 160 s. Otava, ISBN 9789511241188

Tämä kirja kertoo kirjailija Raija Siekkisestä ja ranskalaisesta avioparista, joiden ilmeisesti hajonnut liitto liittyy jotenkin Siekkiseen. Yllättäen mukana ja kertojana on kirjailijapsykiatri, jonka kirjoittaminen on takkuuntunut ja joka alkaa tutkia tapausta. Ensin ranskalaisen naisen kadonnutta aviomiestä ja sitten katoamiseen liittyvää Siekkistä.
Yllätyin että mukana oli ilmeisesti hiukkanen omaelämäkerrallisuutta, mikä ei Haahtelalla ole ollut tapana. Lopussa kuitenkin joku sivustakatsoja katsoo poistuvaa kertojaa yhdessä ranskalaisnaisen kanssa ja siirtyy sivuun aloittamaan tarinaa näistä kahdesta, tätä tarinaa. Tämä vihje ikään kuin korostaa, että kertojia on monia ja henkilöiden välillä on muutakin kuin mitä tarinasta on ilmennyt.

tiistai 7. tammikuuta 2020

Hannu Mäkelä, 2018. Valo, Kertomus rakkaudesta, 312 s. Kirjapaja. isbn 9789522889225

Kirjailija kertoo avioliitostaan Svetlana Aksjonovan kanssa ja tämän äkillisestä kuolemasta. Tarina todellakin kertoo rakkaudesta - ihan  oikeasta ja arkisesta, mutta todesta. Kuvaa ei ole liiemmälti siloiteltu, vaikka mukaan onkin mahtunut vain yksi kuvattu riita pariskunnan kesken. Tarina heijastelee myös venäläistä kulttuuria ja suomalaisen miehen sopeutumista siihen. Joskin on sanottava, että kirjoittajalla on lahjoja sopeutua enemmän kuin keskivertosuomalaismiehellä. Kirja kohtelee kaikkia henkilöitään ystävällisesti, tai ainakin melkein, vaikka anoppi ja hänen poikansa eivät ehkä olisi sellaista ansainneetkaan. Tämä oli kirjailijan viides avioliitto (, jotkut eivät koskaan opi), mutta aivan ilmeisesti hyvin onnellinen sellainen. Hän oppi omienkin sanojensa mukaan, että kun haluaa antaa toiselle enemmän kuin itselle, alkaa vähitellen voida aina vain paremmin. Rakkaus parantaa, sen tarkoituksena ei ole alistaa, vaan auttaa ja yhdistää.
Yksinkertainen, mutta syvä kokemusperäinen viisaus.