Alex Schulman, 2018. Polta nämä kirjeet, 177 s. Nemo. Isbn 9789511359623

 Sven Stolpen vaimo, Karin Stolpe rakastui Olof Lagercrantziin. Henkilöt ovat tosielämässä olleet olemassa. Molemmat miehet olivat kirjailijoita. Sven Stolpe vihasi Lagercrantzia kirjallisesti vuosikymmenien ajan. Alex Schulman on Stolpen lapsenlapsi äidin puolelta. Hän löytää sisältään selittämätöntä vihaa ja alkaa selvittää sukunsa vaiheita. Paljastuu, että isoisä Sven on koko suvun paha henki ja käytökseltään arvaamaton ja uskomattoman aggressiivinen.

Vaimon uskottomuus selittää osan isoisän vihasta, mutta Svenin käytös on niin totaalisen pahaa ja paranoidista, että taustalla on täytynyt olla muutakin.

Kirja on siis faktisen sukuhistorian ja autofiktion sekoitus. Tapahtumien kulku perustuu tosiasioihin ja tukeviin dokumentteihin, kuten rakastavien löytyneisiin, piilossa pidettyihin kirjeisiin. Kolmiodraaman keskinäisiä dialogeja kirjailija on vapaasti kuvitellut lähteidensä pohjalta.

Kirjan tosipohjaisuus tekee tarinasta vaikuttavamman, mutta kertojan taidot ovat oleelliset. Tarina pysyy koossa ja saa lukijan ahnehtimaan kirjan nopeasti loppuun. Kirjasta on tehty myös elokuva.

Christer Kihlman, 1971. Ihminen joka järkkyi, 217 s. Tammi, ISBN 9513119777

 En tullut aikanaan lukeneeksi tätä teoksen ilmestyttyä. Muistan kirjaan ja kirjoittajan liittyneen epämääräistä kohua.

Kirja on yllättävällä tavalla ajankuvaa 70-luvusta. Noinko silloin siis ajateltiin, analysoitiin ja kirjoitettiin. Tutun oloista piehtarointia, mutta aika ajoin todella puuduttavaa luettavaa.

Kirjoittaja pystyy sankarillisesti täyttämään itselleen esipuheessa asettamassa tavoitteet rehellisestä ja kulisseja pitelemättömästä tilityksestä alkoholismista, homoseksuaalisuudesta ja avioliitosta.

Voin kuvitella kuinka ahtaalla 70-luvulla kirjan pikkuskandaalit ovat peittäneet kirjoittajan paikka paikoin todella taitavan psykologisen analyysin. Tästä syystä palaaminen tähän teokseen kannatti.

Sami Tissari, 2022, Krysa, 381 s. Aula & Co. isbn 9789523642225

 Aluksi en osannut päättää onko tämä Scifiä, dystopiaa, historian what-if pyöritystä vai neuvostomaailman nostalgiaa tai räyhäkästä machohuumoria, jota paukuttelee päähenkilön äiti ja erityisesti isoäiti.

Lopulta tajusin, että tämä on kaikkea tätä. Dystopia, jossa keinoäly on ottanut vallan neukkulan suunnittelemilla ja valmistamilla laitteilla, jotka ovat levinneet kaikkialle ja johtavat kaikkea: tuotantoa, päätöksentekoa ja ihmisiä. Asiaan dystopiajuonessa tietysti kuuluu katastrofi, jossa koneet yhtäkkiä hajoavat kaikki ja samassa menee käytännössä koko tekninen yhteiskunta ja hyvinvointi.

Ehkä SciFi on otettu mukaan, jotta teos saa myös nuorempia lukijoita. Edelleen pystyssä oleva neukkula, joka käytännössä hallitsee maailmaa on sitten vanhemman lukijapoolven takia mukana, vai?

Filosofiaakin ja kosmologiaa on mukana sen verran, että kirjailijan perehtyneisyys aiheeseen tulee selväksi, vaikka nämä herkkupalat on sijoitettu sivujuonteiksi niin, että mennevät suurelta osalta lukijoita ohi.

Kerronta on kuitenkin hauskaa ja vetävää - niin, että Finlandia-ehdokkuus on hyvinkin ansaittu. Ehkä seuraavalla kirjalla tulee jo pääpalkintokin.