Mara Zalite, 2018. Viisi sormea, 348 s. Arktinen banaani. isbn 9789522704047

 Tämä autofiktiivinen lapsuuden kuvaus kertoo Lauran paluusta vanhempiensa kanssa Siperian karkotuksesta, jossa hän on syntynyt viisi vuotta aiemmin. Vanhemmat on rehabilitoitu Stalinin kuolemaa seuranneessa suojasäässä. mutta elämä Latviassa neuvostovallan alla on silti kovaa ja syrjittyä.

Kerronnan näkökulma pysyy koko ajan viisivuotiaan Laura-tytön tasolla. Aluksi lukija odottaa, että kertojaksi siirtyisi välillä joku aikuisista, mutta tarinan edetessä se syvenee tavalla, jota ei voi aavistaa Lauran lapsenomaisista tarinoista.

Stalinin ja NKP:n hirmuhallinnon kauheudet tulevat lukijaa vastaan Lauran läheisten kohtaloiden kautta ja myös Lauran omien Siperian muistojen muistumina, joista vaikuttavin on Lauran mieleen palaava italiankielinen ooppera-aaria, jota samassa Siperian parakissa ollut laulaja on laulanut, ja jonka Laura puumajassa ollessaan alkaa muistaa.

Kirjan luettuaan on saanut tuntea annoksen latvialaisten kovista kokemuksista, mutta herkästi ja taitavasti lapsen näkökulmasta kerrottuna. Vaikuttava lukukokemus, eikä vähiten siksi, että kyseessä on tekijän autofiktio.

Johanna Sinisalo, 2012. Salattuja voimia - opas valoisille ja pimeillle poluille, 361 s. Teos. isbn 9789518514841

 Tämä kirja pitää sisällään aikauslehtimäisiä tarinoita, mikä häiritsi lukemista aloittaessa melkoisesti. Kävikin ilmi, että alkupään tarinat on aiemmin julkaistu Anna-lehdessä. Tarinoissa on vilkasta mielikuvitusta, jopa melkein scifi-henkistä, mikä sekin häiritsi lukemistani. Välipalajutut, jotka on merkitty leimalla "tositarina", taas tuntuvat edelläolevan tarinan turhalta selittelyltä Välillä ja lopussa taas on selvä patikkaharrastelijan opaskirja.

Teos ei siis oikein osaa päättää onko kyseessä fantasianovellien kokoelma, matkaopas patikoinnista kiinnostuneelle tai jotain muuta. Tavaraa on liikaa ja lukijan kiinnostus herpaantuu väistämättä. Kirjaan tarttuessa arvelin saavani lukea syvällistä pohdintaa kävelyn merkityksestä ihmismielelle ja luovuudelle, tyyliin Thoreau tai sitten vaikka kävelemällä tehtyyn taiteeseen tutustuminen.

En kuitenkaan aio vielä antaa periksi. Tilasin saman tekijän aiemman "Ennen päivännousua ei voi", joka kuulemma on suorastaan kulttiteos...

Fernando Pessoa, 2016. Minä, aina vieras, 153 s. Suomentaneet Janne Löppönen ja Harry Salmenniemi. Osuuskunta Poesia. isbn 9789523050518

 Tässä kokoelmassa on Fernando Pessoan runoja kaksikielisenä valikoimana. Suomentajana on Janne Löppönen, jonka oppilaana olin yhden talven portugalin syventävässä opintopiirissä työväenopistossa. Harry Salmenniemen osuus suomennostyössä ei käy ykstyikohdittain selville, mutta oletan, että se ei ole huomattava. Ainakin esipuheesta vastaa yksin Löppönen.

Suomennoksista olen monissa kohdissa kovin eri mieltä. Se todennäköisesti indikoi vain sitä, etten osaa tarpeeksi portugalia tai tunne Pessoan runoutta. Pessoalla on lukuisia heteronyymejä, joilla hän on myös julkaissut ja laatinut näille elämäkertoja. Tässä valikoimassa on omalla ja kahdella heteronyymillä julkaistuja runoja.

Monet runot, niin omalla kuin heteronyymeillä julkaistut menivät minuun kuin kuuma veitsi voihin. Jotkut niistä saivat minut myös tunteilemaan voimakkaasti. Siis hyviä runoja? Tunteet iskivät vain portugalin kielisillä versioilla. Ehkä siksi, että tuohon kieleen liittyy elämässäni suuria tunteita ja onnen ja pettymyksen tapahtumia. Erityisesti omalla nimellä julkaistut runot pohtivat syvällisesti olemista ja minää, mitä olemme ja mitä se merkitsee.

En siis moiti suomennoksia, vaan kiitän, että sivulla oli koko ajan apuväline, johon saatoin turvautua, jos se ei heti selvinnyt portuguêsiksi.

Cidália Fernandes, Jorge Miguel, 2009. Chamo me Fernando Pessoa, 64 s. Didáctica Editora. isbn 9789726508274

 Kun tytär ilmoitti aikovansa gradua Fernando Pessoasta, ajattelin, että täytyy perehtyä lopulta edes vähän tähän nimeen, joka on niin tunnettu ja josta en tiedä mitään.

Satuin löytämään helmet-haulla aivan juuri sopivan kirjan, joka kertoo lyhyesti mutta vaikuttavasti kuvituksella täydentäen runoilijan elämän tarinan ja näyttää muutamia runoja.

Helpo omaksua ja lukea, koska - kirja on tarkoitettu yli 9-vuotiaille. Suosittelen lämpimästi. 

Olin ollut juuri viikonloppuna tapaamassa pojanpoikia ja lopun suppeassa antologiassa oli runo "O avô e o neto" (isoisä ja lapsenlapsi). Joka sai minut itkemään. Ei huono, runo, eikä runoilija, eikä kirja.

Golnaz Hashemzadeh, 2018. Olimme kerran, 218 s. Otava. isbn 9789511320104

 Tämä on kertomus iranilaisista pakolaisista Ruotsissa. Päähenkilö Nahid on paennut miehensä Masoodin kanssa ja elää Ruotsissa. Hän saa syöpädiagnoosin, joka saa hänet katkeraksi ja ajattelemaan, onko kaikki ollut turhaa. Katkeruus purkautuu tytärtä kohtaan, mutta tämän raskaus muuttaa Nahidin suhtautumisen toiseksi ja saa hänet ponnistellen elämään lapsenlapsen syntymään saakka.

Pakolaisten kokema vaino ja Nahidin elämä Masoodin väkivallan allan on ollut kovaa, mutta aika ajoin hän vakuuttuu tehnnensä oikean ratkaisun paetessaan.

Kirjan lauseet ja kappaleet ovat lyhyitä ja iskeviä, välillä suorastaan tyrmääviä. Tarina kuitenkin kulkee ja tulee kerrotuksi intensiivisesti ja vie lukijan täysin mukaansa.

Tarina saa ajattelemaan, kuinka tärkeää olisi tuntea maahanmuuttajiemme tarinoita ja ajatuksia. Voisimme saada heistä liittolaisia fundamentalistien ja terroristien vastustamiseen sen sijaan, että pitäisimme kaikkia maahanmuuttajia vihollisinamme. 

Elisabeth Strout, 2019. Kaikki on mahdollista, 260 s. Tammi, isbn 9789520427702

 Luin aiemmin saman tekijän ”Nimeni on Lucy Barton”. Jo se oli hyvä, mutta tämä kirja on erinomainen. Se selventää tuon teoksen henkilöhahmoja, äitiä ja tytärtä, mutta kertoo laajemmin heidän elämänpiiristään, pienestä amerikkalaisesta kylästä. 

Ulkoinen tapahtuminen on pientä, mutta henkilöiden psyykkinen myllerrys välillä hurjaa. Juuri nämä kohdat ovat vaikuttavimmat osuvuudessaan ja aitoudessaan. Lukija saa niistä tunteen, että osallistuu ja ymmärtää näiden tavallisten ja kovia kokeneiden ihmisten elämään. Kirjan nimi kuvaa amerikkalaista unelmaa, loppulauseena siihen on vielä lisätty sana kaikille. Ihan tavallista amerikkalaisen unelman tarinaa tämä ei ole. Kaikki hahmot ovat kokeneet kovia ja selviytyneet juuri ja juuri. 

Luvut eivät muodosta yhtenäistä juonellista tarinaa, vaan ovat kuin itsenäisiä pieniä novelleja. Kuitenkin niiden henkilöt lomittuvat ja ovat toisiinsa suhteissa saman elämänpiirin kautta ja siis myös tuon aiemman kirjan elämänpiireihin.

Päähenkilöä ei tässä kirjassa ole, eikä merkittävämpiä tapahtumia. Pääasiana on juuri tuo psyykkinen tapahtuminen ja selviäminen ja tuon kokonaisuuden näkeminen.

Niin suositeltava opus, että päätin lukea myös muut Stroutilta suomennetut.

Yaa Gyasi, 2020. Maa ja taivas, 274 s. Otava. Isbn 9789511366386

 Tarina kertoo Ghanalaisesta maahanmuuttajaperheestä Yhdysvalloissa. Perheen isä on lähtenyt takaisin Ghanaan, äiti kärsii mielenterveysongelmista ja poika sortuu opioidiriippuvaiseksi ja kuolee yliannostukseen. Tytär, varsinainen päähenkilö tukee äitiään, horjuu uskon ja ateismiin välillä ja purkaa paineita suuntaamalla kaiken tarmonsa opiskeluun ja uraan neurotieteilijänä. Tarkoituksena on selvittää onko mahdollista ja miten, välttää riippuvuutta ja riskinottoa.

Kerronta on tässä yhtä laadukasta, kuin tekijän edellisessä teoksessa, luku luvulta lukijaa pidetään tehokkaasti juonessa mukana ja poikkeamat ajan juoksussa esitetään selvästi erilaisella typografialla, päähenkilön suorina muistoina, tms. Jännite uskonnon ja tieteen välillä päähenkilön elämässä nousee lopulta pääaiheeksi, mutta jää jotenkin vaillinaisesti käsitellyksi. Ristiriita kovien faktojen ja uskonnollisten myyttien välillä yhden ihmisen korvien välissä on ollut ehkä hiukan liian kova pala uskottavammin käsiteltäväksi.

Kirja on tästä huolimatta lukemisen arvoinen, vaikkei nousekaan tekijän edellisen kirjan veroiseksi.

Riitta Kylänpää, 2020. Utelias mieli, Claes Anderssonin elämä, 352 s. Siltala, isbn 9789522346476

 Minulla oli onni oppia tuntemaan Claes Anderrssonia, kun asuin kolme vuotta hänen naapurinaan. Hän ei osallistunut kovinkaan paljoa yhteisötalon asioihin, eikä sitä kukaan paljoa odottanutkaan, koska hän oli jo kahdeksankymmentä.

Mutta lukupiiriin hän tuli ja olikin oikea suola siihen  ryhmään. Keskustelut muuttuivat välistä todella mielenkiintoisiksi, sillä Claes tunsi paljon kirjailijoita ja kertoi heistä ja omasta kirjoittamisestaan ja kirjoistaan.

Monet tämän kirjan jutuista ja anekdooteista olivat minulle näin ollen jo tuttuja, mutta toki hänen perhe-elämänsä tuli tässä esille hamasta alusta asti, mikä oli uutta minulle. Tätä on verrattu saman tekijän Linkola-elämäkertaan ja väitetty huonommaksi. Minusta tämä antaa kuitenkin kohteestaan hyvän ja monipuolisen kuvan.

Minulle tämän lukeminen oli kuin osa surutyötä, sillä Claesin poismeno aiheutti minussa yllättävän suuren tunteen, vaikka olin tuntenut hänet vain vähän aikaa ja pinnallisesti. Sain hänestä hyvän, ystävällisen ja kannustavan vaikutelman ja sama kuva välittyy myös tästä elämäkerrasta. Tältä pohjalta voin siis suositella sitä kaikille.

Antti Tuuri, 2019. Levoton mieli, 446 s. Otava, isbn 9789511336860

 Tämä taiteilija Arvid Bromsin loppuelämästä kertova teos on kiusallista luettavaa, koska sen päähenkilö on niin vaivaannuttava: epäluotettava juoppo huijari. Siitä huolimatta kirjan saa luettua, vaikkei se mikään nautinto olekaan sujuvasta ja ammattitaitoisesta kerronnasta huolimatta. Koko tarina on kirjoitettu epäsuorana kerrontana jossa on vain päähenkilön näkökulma eikä lainkaan suoraa dialogia.

Tässä ei pääosassa ole taiteen tekeminen ja luomisen tuska, vaan ennemminkin päähenkilön tuskainen elämä. Hänen mielensä ei näytä olevan hetkeäkään aloillaan (jonkinlainen adhd kenties?) ja alkoholismi vielä pahentaa tätä. Vain sairaanhoitajavaimon hätätiloissa piikittämä rauhoittava aine suo ajoittain levon. Ikävä kirja, mutta lukemisen arvoinen.

Maija Muinonen, 2013. Mustat paperit, 167 s.Teos, isbn 9789518515008

 Tämä on pienoisromaani yksinhuoltaja englanninopettajasta, joka kirjoittaa pienelle pojalleen palkattuaan jonkun ampumaan itsensä kuoliaaksi, koska sairastaa syöpää ja kuolisi joka tapauksessa.

Kirjoittamalla tämä määrittää poikansa tulevasuuden kuvittelemalla. Koko teksti on kuin pitkitetty anekdootti, joka ei ole huvittava.

Reetta Pekkanen, 2014. Pieniä kovia nuppuja, 50 s. Poesia, isbn 9789523050983

 En yleensä lue runoja. Ne ovat kovin lyhyitä luettavaksi, mutta aika ei tunnu riittävän niiden pohtimiseen. Se olisi kuitenkin tarpeen, että niistä saisi jotain irti.

Tällaisen pikkukirjan lukee hetkessä, mutta sitten se pitää lukea vielä muutamaan kertaan hitaasti uudelleen, että sisältöön saa otetta.

Vaikka tällainen kansien väliin, ja vain sinne, laitettu runous on marginaalista, on runous kuitenkin elämässä vahvasti läsnä. Lauluissa, musiikissa, klassisissa vanhoissa runoissa jne. Itse olen jäänyt koukkuun Juicea lyriikkaan.

Oman tankarunon sommittelu on hauskaa puuhaa ja siihen liittyy sekin ilo, että siinä sitä ymmärryksen ansaa ja kiusaa onkin itse asettamassa toisille, eikä päinvastoin.

Että kai ne kannetkin sopii runoille...

Pirkko Saisio, 2003. Punainen erokirja, 298 s. WSOY, isbn 9510282375

 Tässäpä mainio kirja 70-luvun opiskelijaelämästä ja opiskelijapolitiikan stalinismista käytännössä. Kuvaukset ylioppilasteatterin toverituomioistuimesta tuovat elävästi mieleen puhdasoppisten sarvikuonojen armottoman hölmöyden. Mutta ei sisältö siihen lopu. Kuvaukset homoseksuaalien elämästä ajalta, jolloin kyseessä oli rikollinen toiminta ja rakkaussuhteiden kipeyden kuvaukset ovat hengästyttävän intensiivisiä. Kerrassaan hieno kirja.

Hassan Blasim, 2019. Allah 99, 328 s. WSOY, isbn 9789510434086

 Olen kovasti yllättynyt tästä kirjasta ja kirjailijasta. Että Suomesta löytyy näin taitava ja anarkistinen ateisti muslimi, joka kirjoittaa hulvattomasti kaikista niistä asioista, joista arabiankielellä ei yleensä kirjoiteta tähän tyyliin: seksistä, juopottelusta ja jumalasta.

Teos koostuu kirjoittajansa alter-egon, eläinlääkärikirjailijan, tekemistä haatatteluista ja vastaanottamista sähköpostiviesteistä, joiden lähettäjän suhde  eläinlääkärikirjoittajaan paljastuu vasta kirjan lopussa. Lisäksi kirjan lopussa paljastuu, että viestit ovat aitoja ja niiden lähettäjän oikea henkilöllisyys kerrotaan ja viesteissä paljon käsitelty kirjailija Cioran, jota lähettäjä on tuskallisesti kääntämässä, onkin oikea kirjailija, jonka tekstejä ei tosin juurikaan ole saatavilla suomeksi. Viestit ovat pieniä suvantoja hulvattomien tarinoiden koskessa ja samalla reflektoivat kirjoittamista ja kirjallisuutta samalla kun motivoivat vastaanottajaa jatkamaan kirjoittamista.

Haastattelut hyppivät paikasta ja ajasta toiseen ja lukijaa pudotellaan kärryiltä oikein urakalla, mutta hauskaa on kuin linnanmäen vuoristoradalla, menoa eikä meininkiä. Tämä pitäisi kaikkien mamu-myönteisten ja ennen kaikkea -vastaisten lukea.

Olga Tokarczuk, 2012. Vaeltajat, 426 s. Otava, ISBN 9789511233749

 Tämä kirja poikkeaa kahdesta aiemmin suomennetusta Tokarczukin kirjasta. Ne olivat kertomuksia pienestä puolalaisesta kylästä ennen ja jälkeen maailmansotien. Tämä kirja taas on nykyajassa, tai ajaton, eikä tästä löydä sellaisia maagisen realismin jaksoja kuin noista aiemmista.

Kirjan sitoo yhdeksi vaeltaminen, matkustaminen, muuttuminen. Lähimmät luvut ovat muutaman rivin, pisimmät tarinat kymmeniä sivuja, tosin useisiin osiin jaettuna ja eri kohtiin sijoitettuina. Yksi tarina kertoo anatomisten preparaattien historiaa ja nykytilaa, ketäpä eivät olisi kiehtoneet niin anatominen teatteri kuin modernit plastinoidut näyttelyesineet. Toinen tarina on aviomiehestä, joka kadottaa vaimonsa ja poikansa muutamaksi päiväksi Kroatian lomallaan, eikä pysty hyväksymään hallinnan tunteensa menetystä. Yksi tarina kertoo moskovalaisessa perheen äidistä, joka musertuu talouden ja sairaan poikansa hoitotaaakan alle ja pakenee Moskovan metroon päiväkausiksi. Yksi tarina kertoo biologista joka palaa kotimaahansa Puolaan vakavasti sairaan nuoruuden rakkautensa pyynnöstä toteuttamaan tämän eutanasian. Koko ajan ollaan matkalla, paljon asemia, lentoasemia ja matkalla olevia ihmisiä.

Tämä kirja on erilainen ja tuo mieleeni Rachel Cuskin trilogian viimeisen osan. Tässäkin satunnaiset kohtaamiset pilkkovat ja vievät tarinaa ja päähenkilöstä kerrotaan vain vähän tai ei ollenkaan.

Amos Oz, 2007: Tarina rakkaudesta ja pimeydestä, 649 s., Tammi, isbn 9789513138035

 Tämä on autobiografia. Kirjailijan lapsuus, nuoruus ja myöhempi elämä, suku isän ja äidin puolelta kolme-neljä sukupolvea varhemmin ja Israelin valtiota edeltävät ja sen synnyn ajat sekä elämä kibbutzissa tulevat perusteellisesti käsitellyiksi. Kirjailija kuvaa kyltymättömän yksityiskohtaisesti tapahtumien ympäristöjä. Tuntuu kuin hän olisi päättänyt, että tämä on tärkeämpää kuin tarinan eteneminen, kuten hän sivulla 382 toteaakin: ...miksi kertomus tarvitsisi... etenemistä.

Kirja kertoo kirjailijasta ja elämästä, josta syntyi kirjailija, jonka sisällä on mielikuvituksen maailma, joka ei tunne rajoja eikä tulleja, ja siellä voi matkata esteittä kaukaisimpiin tähtiin asti. Kirja saa lukijan tunteet heräämään, niin naurun kuin itkunkin ja kaikkea siltä väliltä.

Timo K. Mukka, 1970: Kyyhky ja unikko, 112 s. WSOY.

 Tämä viidenkymmenen vuoden takainen ahdistava arktisen mielettömyyden kuvaus on edelleen luettava. Keskeiseltä sisällöltään se ei ole vanhentunut ellei sellaiseksi lueta tarinan ylenmääräistä traagisuutta suhteessa vähään tapahtumiseen. Eri asia on menisikö tällainen tarina enää tänä päivänä, metoo-liikkeen ja (poliiisi)väkivallan vastaisuuksineen, enää läpi kustantajan seulasta. Tässähän keski-ikää lähestyvä alkoholisti pedofiilierakko raiskaa ja tappaa raskaanaolevan lähes alaikäisen tytön.

Pieneen tilaan on sullottu paljon mielen tapahtumista ja vähän ulkoista. Etelässä epäonnistuneen opettajaopiskelijan ja alaikäisen tytön epätoivoinen rakkaus ja toisen miehen raskauden ja tytön elämän lopettaminen on kuvattu etupäässä toisessa todellisuudessa ja varsinainen verityö jää lähes kuvaamatta.

Teos on kuulemma klassikko ja varmaan sellaisena puolustaa paikkaansa menestyksellä, mutta ei sen lukeminen sisällön karmeuden vuoksi mikään nautinto tai auvoisa kokemus ole.

Pauliina Rauhala, 2015. Taivaslaulu, 284 s. Gummerus, ISBN 9789512099221

 Tässä tulee hyvin kuvatuksi lestanttiyhteisön molemmat puolet: yhteenkuuluvuuden tunne ja turva ja suurperheen arjen onnen hetket ja toisaalta valaryhmön suvaitsemattomuus ja ulkopuolisten torjunta ja kaiken poikkeavan ajattelun tuomitseminen ja ulkopuolelle tuomitseminen.

Kirja on myös taitavasti ja kauniilla kielellä kirjoitettu ja rinnastukset uupuneen sarjasynnyttäjän ja pää pystyssä jumalaa ylistävän voimakkaan ihanne naishahmon välillä ovat hienoja ja valaisevia.

Lestadiolaisuuden jatkuminen yhä nykyajassa hämmästyttää minua, mutta tällainen sisältäpäin kuvattu kertomus voi valaista tuota kummallista elinvoimaa. 

Karjalainen, Tuula, 2013. Tove Jansson, tee työtä ja rakasta, 304 s. Tammi, ISBN 9789513169633

 Lineaarisen kerronnan haitta ei tässä tule vallitsevaksi vaan Janssonin elämän ja taiteen käsittely ristiin tukee taiteilijan sisäisen elämän kuvausta. Lukijalle syntyy elävä kuva elämän eri vaiheista. Ristiriita taidemaalaripyrinnön ja sarjakuvatehtailijan välillä tulee myös hyvin valotetuksi. Sama koskee seksuaalista suuntautumista. Elämän ja taiteen intohimo ja työtätekevä rakastava elämä saa tässä tarkan ja oivaltavan kuvauksen. Päähenkilö tulee tutuksi ja lähelle ja hänen ajattelustaan ja pyrinnöistään syntyy elävä kuva. Lukemisen arvoinen kirja.

Hanna-Riikka Kuisma, 2019. Kerrostalo, 300 s. Like, ISBN : 9789520118679

 Tähän asti lukemistani Finlândia-ehdokkaista viime vuodelta paras. Kertoo kerrostalon asujista ja ympärilläpyörijöistä, tai oikeastaan pienen taantuneen lähiön kaikkien turvaverkkojen läpi pudonneista. Kerronta muuttaa luku luvulta näkökulmaa kulloinkin kerrottavana olevaan henkilöön, mutta tarina pysyy jäntevänä ja etenee koukuttavasti loppuun saakka. Henkilöt ovat uskottavia, vaikka ovatkin lähes karikatyyrimäisen äärimmilleen kehiteltyjä. Kerrassaan mainio syrjäytyneiden yhteisön kuvaus.

Monika Fagerholm, 2012. Lola ylösalaisin, 498 s. Teos, isbn 989518514803

 Jo sadan ensimmäisen sivun jälkeen olin luovuttaa. Mitä ihmeen Nyyrikkiä tämä on, kuin jonkun halpis- teini- TV-sarjan käsikirjoitusta... Jatkoin kuitenkin sisulla vain todetakseni, että nyt sen käsikirjoituksen liuskat ovat pudonneet tuuleen lattialle ja kännissä oleva käsikirjotustiimi on koonnut ne vain miten kuten. Kaikki tuntuu olevan sekoilevan kertojan, jonka näkökulma, tai kenties koko kertoja, vaihtuu koko ajan, harhaisia tai kenties huumeisia ajatuksia, joissa koko ajan kierretään samoja tapahtumia ja toisteaan niitä aivan loputtomasti.

Googlasin tekijää ja ihmettelin, voiko olla kysymys samasta palkintoja saaneesta kirjoittajsta? En tosin  ole lukenut niitä muita. Yritin vielä jatkaa, mutta kolme ja puolisataa sivua kahlattuani oli palkko lopettaa kesken - tämä ei parane, vain pahenee, eikä mitään tolkkkua ole. Teksti ei anna lukemisen vaivaan nähden vähääkään lukijalle. En todellakaan suosittele kenellekään.

Johan Bargum, 2017. Lyhykäisiä, 114 s. Teos, isbn 9789518517781

 Enpä ole Bargumia ennen lukenut, en lyhyitä enkä pitkiä. Tämä oli kuitenkin positiivinen lukukokemus. viimeistään sivulla 108 olevaan vanhuuden alkamiseen liittyvään sivun lyhykäiseen mennessä olin myyty: niin osuvaa, niin totta. Lyhyimmät ovat vain muutaman rivin, pisimmätkin vain muutamia sivuja. Näinkin voi tehdä täysipainoista sanataidetta, kun on varma, että tekstiin ei enää tarvitse mitään lisätä. Ihailtavaa tänä aikana, kun yhä enemmän saamme luettavaksi teoksia, joista olisi pitänyt karsia vähintään kolme neljäsosaa. Tästä ei.

Tove Jansson, 2012. Kesäkirja, 164 s. WSOY, isbn 9789510434383

 Tämä Tove Janssonin aikuisille kirjoitettu kirja kertoo kesästä saaressa tytön, isän ja isoäidin kesken. Saarta ja ihmisiä kuvataan tarkasti ja lämmöllä, mutta jollain tapaa kuitenkin rehellisesti. Elämä vaikuttaa todelta ja realistiselta, vaikka kavala maailma on kaukana saaresta. Eri ikäkaudet ja tapa elää niitä tulevat kuvatuiksi kuten myös sukupolvien suhteet. Luonnon ja meren kuvaus on yhtä empaattista, myötäelävää. Kirjasta tekee mieli sanoa, että se on täynnä rakastavaa viisautta.

Fjodor Dostojevski, 2013. Vanhan ruhtinaan rakkaus, 175 s. Gummerus, isbn 9789512091508

 Tämä alunperin 1859 julkaistu humoristinen kuvaelma on tarkkapiirteinen kuvaus venäläisen aristokratian raadollisesta vallan ja omaisuuden tavoittelusta edullisen naimakaupan avulla. Juonen rakentelu ja kerronnan vaihtelu on suorastaan hengästyttävä ja kirja on luettava yhdeltä istumalta. Erikoisuuksistaan huolimatta, ruhtinaat ja maaorjat, tämä teos kuvaa myös ihmisen ajattomia paheita ja hyveitä tavalla, joka saa lukijan näkemään ne myös omassa ajassamme ympärillään. 

Maria Jotuni, 1956. Suhteita, Rakkautta, novelleja, Otava.

 Maria Jotuni muistetaan tänä vuonna syntymän 140 vuotisen muiston vuoksi. 

Nämä harjoitelmiksi nimetyt novellit ovat kaikki melko lyhyitä, mutta taidokkaita ajan kuvia. Erityisesti Jotuni tuo esiin naisen turvatonta elämää. Jonkinlainen metoo-liikkeen etiäinen siis. 

Seppo Turunen, 2019. Luonto ihmisen aikakaudella, 316 s. Into, isbn 9789523510821

 Tämä opus on saanut mainetta lähiluonnon monipuolisuuden korostamisesta, mutta otsikko kertoo enemmän. Teos on antroposeenin melkoisen kattava tarkastelu. Se ottaa kantaa ekologian ja mallinnuksen asioihin rohkeasti, (tyhjäksi jääneen ekolokeron täyttyminen ei tapahdukaan teorian mukaan, vaan ennemminkin sattumavaraisesti monessa tapauksessa, yms. ). Ihminen ei näyttäydy tässä luonnon vastakkaisena pahiksena, vaan pikemminkin yhtenä lajina, jonka vaikutukset ovat molemman suuntaisia. Vieraslajit saavat käsittelynsä ja käy ilmi, että tiedotusvälineiden ylläpitämä kauhuskenaario on harvoin totta. Sienien biologiaankin kirjoittaja on kiitettävästi perehtynyt ja saamme lukea monta mielenkiintoista yksityiskohtaa näiden hajottajien elämästä. Muutenkin kirjoittaja hyppää ennakkoluulottomasti oman erikoisalansa ja mukavuusalueensa ulkopuolelle. Lopputuloksena on hieno kokonaisesitys, joka olisi ansainnut markkinointia juuri tässä suhteessa. Kokonaisuuden täydentää lopun tarkastelu itse ihmisestä ja lajin historiasta, hiukan kuin pikalukuna, Yuval Hararin tapaan, alusta harmaan nykyaikaan. 

René Nyberg, 2015. Viimeinen juna Moskovaan, 224 s. Siltala. Isbn 9789522342607

 Tämä entisen Moskovan suurlähettiläämme tarina äidistään ja tämän serkusta sekä muista sukulaisista maailmansotien ja juutalaisvainojen pyörteissä on elämäkertamuistelukseksi oikein onnistunutta luettavaa. Lukija oppii paitsi juutalaisuuden jättämisen seurauksista ja juutalaisuudesta, myös paljon lähimaittemme historiasta ja tapahtumista, jotka ovat tuttuja, mutta tässä ne nähdään osana henkilöhistoriaa ja yksilöiden kohtaloita. Nybergillä ei ollut alun perin kosketusta juutalaisuuteen, vain hänen äitinsä oli juutalainen, mutta jätti uskontonsa avioiduttauaan suomalaisen kristityn kanssa. Seurauksena oli raju ulossulkeminen, jonka en luullut kuuluvan juutalaisuuteen, edes ortodoksiseen. Nyberg on tehnyt valtavan työn sukunsa tarinaa selvittäessään. Arvokas pala historiaa ja kulttuuria tuli tallennetuksi.

Rosling, H., Rosling, O. & Rosling Rönnlund A. 2018. Faktojen maailma, 348 s. Otava. isbn 9789511303718

 Tätä kirjaa voi suositella oikeastaan aivan kaikille. Ennen muuta päättäjille tai päätöksentekoon vaikutushaluislle. Sillä niin tärkeä on faktapohjainen maailmankuva tänä hulluna aikana, jolloin populismin ja valeuutisten ja propagandan tehoja koetellaan joka puolella maailmaa. Kirjaa voi suositella myös oman mielenrauhan kannalta hyödyllisenä. Moni turha ahdistus helpottaa, kun tajuaa asioiden todellisen tilan ja sen, että vastakkain asettelusta huolimatta asiat eivät ole mustavalkoisia. Sisällöstä ei tässä sen enempää. Lukekaa itse ja testatkaa tietojenne ja ennakkoluulojenne taso. 

Järvinen, K., Kolbe, L., 20o7. Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa. Nykysukupolven kokemuksia tasa-arvosta, 221 s. Kirjapaja. Isbn 9789516078055

 Tämä reilusti suurten ikäluokkien jälkeisen ikäluokan kahden edustajan tekemä tarkastelu luokkayhteiskunnasta on erilainen, kuin olisi, jos olisivat hiukan vanhempia. Itse kuulun juuri ja juuri suurten ikäluokkien ulkopuolelle. Ne ikäluokat veivät parhaat paikat, mutta elämä sujui meilläkin samaan malliin, töitä riitti ja inflaatio maksoi velat. Meille, niin kuin suurille ikäluokillekin, yhteiskunnallinen ja poliittinen kamppailu tasa-arvosta ja hyvinvoinnista on tuttu, kuten myös 70-luvun poliittinen kamppailu luokkataisteluna ja poliittisina ääriliikkeinä. Me saatamme tästä syystä hiljentyä pohtimaan nyky-yhteiskunnan luokkaluonnetta tai jopa hymähdellä puhujalle, joka pitää esillä luokkajakoa tämän päivän puheessa. tämä johtuu siitä, että stalinistiset ylilyönnit, demagogia ja puhdasoppisuus, on meille tuttua. Kirjassa kuvataan outona ilmiötä, että luokkanäkökannan esiin ottaminen hiljentää keskustelun. Meistä se ei ole outoa. 

Ilmiö on vähän sama kuin se, että emme voi oikein epämukavuutta tuntematta kuunnella Ultra Brata ja Kerkko Koskisen sävellyksiä. Tyyli ja soundi kun ovat niin ilmettyä Agit Proppia poliittisen etunojalaulun ajoilta. Tulee epämiellyttäviä värityksiä. 

Muutoin tämä kirjanen sosiologisena tarkasteluna on hauska ja lukemisen arvoinen ja olisi kyllä hyötynyt hiukan perusteellisemmastakin luokkayhteiskunnan tarkastelusta. Marxilla on edelleen paljon annettavaa kapitalismin ja yhteiskuntaluokkien tarkasteluun. Kirjassa on paljon hauskoja ja teräviä huomioita haastateltujen ja kirjoittajien omasta elämästä. 

Parhaimmillaan opus panee lukijansa oivaltamaan hyvinvointiyhteiskunnan suuret saavutukset ja akuutin vaaran oikeisto- ja populismihyökyjen keskellä sen peruuntumisesta ja luokkaerojen kasvusta. 

E. L. Doctorow, 2013. Homer ja Langley, 210 s. Tammi. Isbn 9789513167844

Tämä tarina kahdesta veljeksestä, jotka elävät talossaan vanhempien kuoltua ja palvelijoiden kaikotessa vähitellen ja romujen kertyessä taloon tukkien lopulta kulkutiet, on ahdistava allegoria ihmisen osasta tietoisena ja ajattelevana kuolemansa tietävänä olentona. 

Kartesiolainen ajatus ihmisestä ainoana tietoisena ja ajattelevana oliona luomakunnassa eläinten ollessa vain tiedottomia automaatteja on tässä kääntynyt ihmisen ylväydestä ja ainutlaatuisuudesta ahdistukseen ja kurjuuteen, joka hakee vertaistaan luomakunnassa. 

Molempien, niin Descartesin kuin Doctorowin johtopäätökset ovat kuitenkin samat juuri siinä, että vain tietoisuus ja ajattelu on varmaa ja sitäkin vain kullekin ajattelevalle subjektille. Cogito ergo sum. 

Elisabeth Strout, 2018. Nimeni on Lucy Barton, 164 s. Tammi. isbn 9789513199623

Ilmeisesti osittain auto fiktiivinen teos pieni, viehättävä, tarkka ja hienovireinen kuvaus äiidn ja tyttären suhteesta ja rutiköyhästä ja hyväksikäytetystä lapsuudesta. Luvut lyhyitä, kuin aforismeja, mutta muodostavat kuvan fiktiivisestä Lucy Bartonista, josta kauheasta lapsuudesta huolimatta on tullut menestynyt kirjailija. Kuten liepeessäkin sanotaan, havainnoinnin tarkkuus ja osuvuus tuovat mieleen nobelisti Alice Munron. Kerronnan kirkkaus ja viivyttelevyys on kuitenkin aivan omanlaistaan. Loppua kohden kirjoittaja tulee lähemmäksi ja lähemmäksi lukijaa, kuten nykyään autofiktiivisissä teoksissa usein on tapana. Päähenkilön ja lukijan väliin ikään kuin tulee kertoja, joka onkin kirjailija itse, ehkä. 

Rutger Bregman, 2018. Ilmaista rahaa kaikille ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman, 321 s. Atena. Isbn 9789523004412

Tämä saattaa olla, Thomas Pikettyn Pääoma 2000-luvulla, ohella yksi tärkeimmistä yhteiskunta- ja taloustieteen piirin kirjoista. Niin vakuuttavasti kuin tässä, en ole nähnyt käsiteltävän perustuloa, taloudellista tasa-arvoa ja maahanmuuttoa. Ollaan realisteja ja vaaditaan mahdottomia!
Kuten Pikettyllä tässäkin luvut ja tosiasiat ja vankat perustelut saavat lukijan puolelleen. Neljäkymmensivuinen lähdeluettelo vakuuttanee osan viimeisistäkin epäilijöistä.
Tämä pitäisi kaikkien lukea ja ryhtyä sitten aktivisteiksi perustulon ja paremman yhteiskunnan ja huomisen puolesta.

Harry Salmenniemi, 2019. Delfiinimeditaatio ja muita novelleja, 224 s. Siltala. ISBN 9789522345585

Novelleja ei kuulemma lue kukaan, mutta tulipa luettua. Osa näistä on novelleja ja osa hauskoja. Osassa kirjoittaja on hypännyt ministerin tai psykiatrin housuihin ja kirjoittaa siitä näkökulmasta oivalluksia. Osa taas on kuin poliittisia julistuksia tai omakohtaisia esseitä maailmasta, osa taas välihuutona tehtyjä lällänlällänlieru tyyppisiä juttuja. En tiedä kirjoittajasta enempää, mutta ainakin nämä novellit olivat lukemiseen käytetyn ajan arvoisia, vaikka välillä ihmettelinkin joitain purkauksia, niin toisia ihailin.

Salla Salminen, 2018. Katrina, 448 s. Teos. ISBN 9789518518542

Tämä 1936 julkaistu teos on uudelleen suomennettu Juha Hurmeelta. Ihastuttavan vanhanaikaista kerrontaa yli sadan vuoden takaisista tapahtumista Ahvenanmaalla. Tarina kertoo pohjalaistärpit tarinan tämän avioliitosta Ahvenanmaalle ja perheen ja yhteisön tapahtumat hienolla kertojanotteella. Tulee mieleen kirjallisuuden suuret kertojat ja uudemmissa ehkä Linna. Nykyaiakana ei enää alistuta kertomustaiteen säännöille ja lineaarisesti juoksevalla ajalla vaan tarinat ovat rikkinäisiä ja reikäisiä kuin nykyihmisen mieli. Uskonnollisuus ja kapinamieli, köyhyys ja vaurastuminen, yksinäisyys ja kylän yhteinen elämä, kaikki tulevat kuvatuksi. Luin tämän riippumatossa, se oli sen ansainnut.

Olga Tokarczuk, 2007. Alku ja muut ajat, 266 s. Otava. ISBN 9789511210672

Tässä kirjassa on osittain samoja hahmoja kuin ”Päivän talo, yön talo” teoksessa, mutta he ovat myyttisempiä ja traagisempia, eikä kerronnassa ole autofiktiivisen tuntua lainkaan. Tapahtumat ovat myös traagisempia sota ja miehitykset ja kommunistivalta ovat hirmutöineen läsnä, vaikka eivät päähenkilöiden elämässä keskeisiä. Elämä kulkee kulkuaan ja luonto ja aika menevät omaa tietään ja henkilöt jäävät elämänsä kanssa alle.

Kerronta on kiehtovaa ja filosofisen tyyliset pohdinnat on toteutettu niin taitavasti, että niitäkin on ilo lukea.

Olga Tokarczuk, 2004. Päivän talo, yön talo, 377 s. Otava. ISBN 9789511362470

Tässä teoksessa lomittuvat keskiaikaiset pyhimystarut, Sleesian vanha ja uusi historia Puolan, Saksan, Itävalta-Unkarin ajoilta, kaupungin, kylän ja naapureiden tarinat ja autofiktiomainen kerronta ja läheisten liittyminen siihen. Välillä kerronta ottaa siivet alleen Marc Chagallin mieleen tuovalla tavalla välillä taas joku osatarina lähtee maagisen realismin poluille. Ruokaohjeet, myrkkysienineen, tuovat mieleen Günther Grassin, toisen Sleesian kuvaajan. Koko ajan kerronta on yksityiskohtaista ja tarkkaa. Tuoksuilla ja hajuilla on suuri osa kuvauksissa. Lähipiirin ihmiset ja suuri osa muistakin jäävät luonnosmaisiksi, jopa ilman nimeä, kuten se-ja-se tai vain R. Tämä ei haittaa, sillä oikeastaan kaikki on omistettu päämäärälle löytää ja kuvata sitä, mikä on ihmisyyden ydintä.

Tämän luettuaan on mieli melankolinen ja tyytyväinen. Noinkin voi elää ja kirjoittaa. Miten hienoa!

Aarne Kinnunen, 2011. Päätoiminen elämä, xxx s.Otava, ISBN 978-951-1-25509-3

Estetiikan professorin ja uudistajan fragmentaarinen muistelmateos. Hyvä. Olen aina vierastanut elämäkertoja, joissa ihmisen elämästä on väännetty johdonmukainen narratiivi. Elämä ei ole sellaista, eikä ihminen muista elämäänsä sellaisena. Pikemmin juuri näin: pätkiä sieltä täältä, sekavassa järjestyksessä ja etupäässä niitä, jotka aikanaan ovat tunteita eniten kuohuttaneet. Yliopistomaailman arki ja paskamaisuus, jossa kilpailijaa lyödään surutta vyön alle, on antoisaa, mutta myös oman alan ja sen kehittämisen kuvaus. Myös muutamat kirjailijakuva ovat herkullisen raadollisia. Mitä niitä peittelemään, jos kerran on tätä mieltä. Monia tavallisia ihmisiä kyllä suojellaan toteamalla, että jääkööt tässsä mainitsematta. Jos ei kirjoita autofikitiota, vaan haluaa pysyttäytyä ”tosiasioissa”, tässä oiva malli, miten saada elämän makuinen teksti aikaan.

Vikram Seth, 1999. Rakkauden musiikki, 436 s. Wsoy. ISBN 9510238201

Saman tekijän iso järkäle sopiva nuori mies romaani Intiasta oli myös kiehtovan taitavasti kirjoitettu, mutta siihen verrattuna tämä on melkein vain pienoisromaani. Todella taitavasti yhteenpunottu tarina muusikoista, musiikista (klassisesta) ja rakkaudesta. Englanninkielinen nimi equal music tekee enemmän oikeutta rakenteelle, jossa Bachin Kunst der Fuge tulee lopussa vastaan kuin ympyrän sulkeakseen. Melankolinen ja mielenkiintoinen tarina, joka kiehtoo kielensä  ja taitavan kerrontaansa takia. Tunsin myös suurta sympatiaa päähenkilöä, avutonta viulistia kohtaan.

Jonas Jonasson, 2020. 101-vuotias, jolla mielestään oli liikaa mielessään, 447 s. WSOY, ISBN 9789510436974

Parasta lukemista Juhannuksen puutarhakeinuun. Jonassonin tarinointi kaiken nähneestä sata täyttäneestä on kelpo huumoria ja samalla pohdiskelua maailman tilasta. Pohdiskelua, ei ruotsalaistyylistä paremmin tietämistä. Hyvän mielen kirja, jota voi suositella.

Katriina Järvinen ja Laura Kolbe, 2019. Sopivia ja sopimattomia, 223 s. Kirjapaja, ISBN 9789523540729

Tämä luokkaretkikirjan sisarteos käsittelee suomalaisia parisuhteita alaotsikkonaan ” : Lempi, luokka ja suomalainen parisuhde”. Lukiessa vaihtelee tunne, että lukee naistenlehden feature-artikkelia, kirjoittajien omaelämäkertaa parisuhteissa tai sosiologista maalailevaa raporttia. Kaipa se onnistuu olemaan kaikkea tätä.
Antoisimmillaan opus kuitenkin on kuvatessaan luokka-aseman vaikutusta parisuhteisiin ja niiden mahdollisuuksiin. Marxin kosto....

Rachel Cusk, 2020. Kunnia, 203 s. Kustantamo SS, ISBN 9789515248862

Tämä trilogian kolmas osa ei ole niin haltioittava kuin kaksi edellistä. Ehkä siksi, että nyt jo tiesi odottaa jotain poikkeavan älyllistä ja erilaista. Kerronnan rakenne paljastuu tässä paremmin, myös siksi, että jo tiesi mitä odottaa: erilaista. Systeeminä on vähän sama kuin ”seitsemän miehen saappaat”, joina tässä toimii päähenkilö, kirjailijahahmo, joka osallistuu kirjailijakonfrenssiin jossain Etelä-Euroopassa, ja törmää milloin kehenkin kerrottavaan henkilöön.
Trilogia ansaitsee uudelleen lukemisen. Olen tyytyväinen, että tulin hankkineesi nämä kirjat hyllyyni. Jotenkin ne eivät halveksi lukijaansa.

Sita Salminen, 2019. Lupa, eroottisia novelleja, 208 s. Kosmos, isbn 9789523520080

Nuoren tubettajan aluevaltaus on pornografisella kentällä. Naisten vapautuneesta seksuaalisuudesta tulee nykyään yhä lisää tekstejä, mutta ei niitä liene liikaa vieläkään. Pitkä matka on vielä siihen, että sukupuolet voisivat tuntea kaikki seksuaaliset tarpeensa hyväksytyiksi ja luonnollisiksi. Tässä kokoelmassa nuori nainen tulee pitkälle vastaan miesten hallitsemalle pornografian alueelle. Hän osoittaa hallitsenvansa, paitsi kaikki pornon tavalliset kliseet, myös taidon osoittaa muutamia tavallisen pornon kohtia, joissa tarvitaan suostumusta toiselta osapuolelta. Muutoin nämä eivät eroa tavan pornosta. Kaikki naiset ovat halukkaita ja kiihkeitä ja valmiita heit kiihkeään seksuaaliseen toimintaan, miehistä puhumatakaan.
Matkan pituutta luonnolliseen, vapaaseen seksiin ja seksuaalisuuden ilmaisemiseen, kuvaa se, että jos joku miesoletettu olisi tämän julkaissut (onnistunut saamaan julkaistavaksi?), olisi tuomio varmaan ollut välitön - pervo mikä pervo. En väitä, ettei tätäkin paheksuttaisi, mutta naista suojelee oletettu altavastaajan asema. Jos joku nuori miesoletettu kirjoittaisi julkaistakseen pornoa, vastaantulo pitäisi tehdä toiseen suuntaan: novelleissa pitäisi perusteellisesti pohjustaa tunteita ja niiden vastavuoroisuutta ja vasta sitten voisi, ehkä, kuvata suoraan seksiä.

Johan Hari, 2019. Mielen yhteydet, masennuksen todelliset syyt, 383 s. Bazar, isbn 9789522798749

En ole lukenut kovin montaa masennusta käsittelevää kirjaa, mutta tämä on ihan oikeasti paras niistä. Masennuslääkehuiputus, jonka lääkefirmat ovat masinoineet, on kyllä tuttu, mutta harvemmin on käsitelty näin perusteellisesti vaihtoehtoisen hoidon mahdollisuuksia.
Hienointa tässä on se, että kriittinen käsitys masennuksesta johtaa kriittiseen käsitykseen ja toimintahaluun yhteiskuntiemme parantamaiseksi ja maailman saamiseksi paremmaksi paikaksi elää meille kaikille. Kannessa olevaan mainoslauseeseen voi vilpittämästi yhtyä: "Mitä useampi ihminen tämän lukee, sitä parempi maailmasta tulee." Naomi Klein

Lucia Berlin, 2019. Ilta paratiisissa, ja muita kertomuksia, 304 s. Aula & Co. isbn 9789527269879

Aikaisempaan kahteen novellikokoelmaan verrattuna tämä kokoelma on jotenkin tyynempi, ehkä vähän kesympikin, mutta lukemisen edetessä tuttu lucia Berlin tyyli kyllä tulee vastaan. Jotkut novellit ovat aiempia pidempiä, eikä tapahtuminen ole niin vilkasta. Monet novellit niveltyvät toisiinsa jonkun tai joidenkin henkilöiden kautta, vaikka heidät esitettäisiin erilaisilla nimillä. Samalla käy ilmi, että toisiinsa liittyvät novellit ja tapahtumat ovat toisiinsa nähden kymmenien vuosien päässä. Paitsi pisimmät, myös lyhin novelli on tässä kokoelmassa, puoli sivua.

Andersson Claes, 2019. Seuraavaksi Jätkäsaari, Oton elämää 3, 224 s. WSOY, isbn 9789510444948

Entisen naapurini Claesin viimeiseksi jäänyt romaani on todella antoisaa luettavaa. Eikä pelkästään siksi, että tapahtumat ja paikat ovat naapuruuden ja yhteisen lukupiirin takia osittain tuttuja. Aikaisempien Otto-sarjan teosten tapaan tässä on huumoria ja hauskoja käänteitä sekä pohdintaa maailmasta ja sen tilasta.
Tämän lisäksi koin erityisen vaikuttavana kohdat, joissa käsitellään kirjoittamista ja sen terapeuttista vaikutusta. Vaikka Oton kannanotot on puettu eläkeläisryhmän tapaamisessa esitettyjen muistiinpanojen muotoon, koin ne hyvin tärkeäksi kirjailijan testamentiksi kaikille elämäkertureille, muistelijoille ja harrastajakirjoittajille. Tämä johtuu tietysti omasta kirjoitusharrrastamisesta ja siitä, että Claes oli minulle jo aiemmin, ikään kuin kannustukseksi, sanonut, että kirjoittaminen on terapiaa ilman terapeuttia (kirjassa hän lisää vielä: "... ja siksi halvempaa!").
Kirjassa käsitellään parasta ystävää, joka on yllättäen ja selityksittä hylännyt Oton vuosiksi. Useassa eri luvussa pahoitellaan tätä, kunnes kahdessa viimeisessä ystävä palaa ja kaikki on taas hvyin ja he voivat yhdessä taas keskustella ja mennä vaikka elokuviin aivan kuten ennenkin.
Kiusaannuin aluksi siitä, että tätä hylkääjäystävää käsitellään vähän hyökkäävässä sävyssä, joka ei koskaan ole kuulunut Oton tyyliin. Vasta kirja luettuani tajusin, että Otto, tai ainakin Claes, huijaa taas: tuota ystävää ei ole olemassakaan vaan sehän on Claes itse, joka kokee kovia vanhentumisen ja luopumisen tuskia. Tästä vakuuttumisessa auttoi vielä, kun muistin Claesin viimeisen runokirjan, jossa on hauska runo parhaasta ystävästä, joka on mitä ilmeisimmin Claes itse.

Koskinen, J.P., 2019. Tulisiipi, 352 s. Like. isbn 9789520118334

Tämä finlandiaehdokas on ihan hyvä ja uskottava tarina. En tiedä johtuuko koronasta vai mistä, mutta minulla oli yllättäviä vaikeuksia saada koko kirja luetuksi. Yleensä ahmaisen tällaisen parissa päivässä, mutta nyt meni monta viikkoa. Siihen kyllä saattoi vaikuttaa sekin, ettei kirjan palautuksella ole kiirettä, koska kirjastot ovat koronan takia suljetut.
En osaa sanoa, mistä johtuu, ettei tarina oikein imaissut mukaansa. Sinänsä päähenkilö, jokasäilyy pikkupoikana lähes koko kuvatun elämänsä on mielenkiintoinen vaikkei kovin syvällinen henkilö, muut jäävät ehkä vähemmälle kuvauksessa.
Kyllä tämä kuitenkin finlandia-ehdokkuutensa oli ansainnut, vaikkei ehkä voittoa.

Angelika Klüssendorf, 2011. Tyttö, 211 s. Lurra Editions. isbn 9789525850840

Tarina lapsuudesta ja nuoruudesta DDR:ssä alkoholisti-sadisti-äidin lapsena. Tytön elämä on sanalla sanoen hirveää. Jollain tavalla hän kuitenkin selviää elämässä ja ajoittain puhkeava aggrressiivisuus on varma seuraus olosuhteista, joita hän on joutunut kärsimään. Pahan lapsuuden kuvauksia kirjallisuudessa riittää. On vaikea arvioida missä määrin tässä on kyse katkerasta liioittelusta ja missä määrin faktatarkasta reaalitodellisuuden kuvauksesta. Kuvaus on ajallisesti lineaarinen kuvaus tytön elämästä, mutta pitäisin sitä kuitenkin sisäisen elämän ja tunteiden ohjaamana kuvauksena aikuistumisesta hirveissä olosuhteissa. Faktat lienevät kohdallaan, en niitä epäile, enkä tarinaa muutenkaan, vaikkei tämä mitään maailmankirjallisuutta tältä tekijältä (vielä) olekaan.

Björn Weckström, 2018. Myyttien muotoilija, taiteilijan omaelämäkerta, 256 s. Bazar. isbn 9789522796066

Tartuin tähän vain katsoakseni kuinka taiteilija on muotoillut omaelämäkertansa, mitä ottanut, mitä jättänyt. Tässää suhteessa antoisa ja valaiseva teos. Kyllähän kirjoittaja on myös elänyt mielenkiintoisen elämän yhtenä kapainallisena suurista ikäluokista. Kiintoisinta on, paitsi yksityisleämän juoruaines, taiteilijan työ, luomisen käytännöt elämäntapana. Eipä ole kaikki kadehdittavaa. Nostan hatttua niille, jotka jaksavat.

Pipsa Lonka, 2014. Pimeän nimi, 12 transetydiä, 143 s. Books North. isbn 9789526798066

Kaksitoista proosarunoa, kertomusta, jotka kertovat arkipäivästä, mutta myös pelosta ja vihasta. En osaa lukea runoja, en jaksa keskittyä. Nämä ovat siinä rajalla, ovatko kertomuksia, vai runoja. Kokonaisuudella ei ole juonta, vaikka aiheet toistuvat runosta toiseen. Aiheissa vilahtaa myös maailmankaikkeus ja fysiikka, mutta aiheen valtavuus jää hyödyntämättä. Kaipasin myös yhteiskuntaa laajemmin. Ihmissuhteita tässä kyllä käsitellään, mutta aina jossain taitekohdassa. Kyllä tämän lukea voi, mutta hieman ymmälleni jäin.

Laura Lindsted, 2019. Ystäväni Natalia, 219 s. Teos. isbn 9789518518016

Tämä on kuvaus psykoterapiasta seksuaaliterapeutin vastaanotolla ja potilaasta nimeltä Natalia. Hänellä on voimakas seksuaalielämä ja ilmeisiä ongelmia sen kanssa. Terapia tapahtuu potilaan kirjoittamien tekstien perusteella, joten samalla tämä on myös luovan kirjoittamisen kuvausta. Terapia ja terapeutti vaikuttavat uskottavilta ja kirjoittaja lienee perehtynyt syvällisesti terapian menetelmiin. Kokonaisuuden kruunaa kaksi sukuelimen kuvaa. Naisen seksuaalisuudesta ei liene kirjoitettu liikaa kaunokirjhallisuutta. Tässä käydään suoraan asiaan ja lukukokemus on tyydyttävä.

Maria Matinmikko, 2019. Kolkka, 141 s. Siltala. ISBN 9789522345646

Tästä kirjasta on vaikea sanoa, millainen se on, hulvaton? Sen lukeminen on hauska? kokemus, ainakin minulla oli hauskaa. En oikeastaan ymmärrä, enkä harrasta runoutta. Koen sen liian vaativaksi. Onko tämä runoromaani tapa luiskauttaa minun kaltaisiani runon lukijoiksi. Saa nähdä, en tiedä. Teksti tuntuu sekavalta, mutta jollain merkillisellä tavalla järjestyy kuitenkin tarinaksi, jonka seassa on aforismien ja vitsien kaltaisia heittoja. Hitto, miten hauska kirja!

Juuli Niemi, 2016. Et kävele yksin, WSOY 362 s. isbn 9789510414606

Tämä vaikuttaa ensin tavanomaiselta nuorisoromaanilta kantasuomalaisen tytön ja kosovolaisen pojan välillä, mutta kääntyykin sitten vaikuttavaksi tarinaksi kahden nuoren herkkyydestä ja hapuilusta. Tarina vältttää taitavasti melodramaattisuuden ja onnistuu olemaan hyvin uskottava ja on kaiken lisäksi loppupuolella todella liikuttavaa luettavaa. Onnistunut kirja nuorelta tekijältä, jolta on lupa siksi odottaa paljon lisää yhtä hyvää.

Peter Handke, 2011. Suuri putous, 192 s.Lurra Editions. isbn 9789525850925

Suuri Putous on kirjoitettu Greater Fallsissa, mutta ei nimi ehkä pelkästään siitä tule. Lukija ainakin putoaa. Odottaa ehkä hiukan tavanomaisempaa lukukokemusta, mutta tämä ei ole mikään juoniromaani, vaan koko ajan selkeästi jotain muuta, joka ei pysy otteessa. Ei juonta, ei tarinaa, ei henkilöitä, vain vaikutelmia ja asssosiaatioita ja löysä juttu kulkemisesta päivän ajan kaupungissa ja sen liepeillä. Kulkijana toimeton näyttelijä. Hankala tapaus, enkä olisi lukenut loppuun, ellei olisi lukupiirikirja.

Jaan Kross, 2010. Pietarin tiellä, 390 s. WSOY isbn 9789510362983

Tämä 1700-luvun historiallinen kertomus Vironmaan Rakveren asukkaiden ja Kartanon väen kamppailusta oikeuksistaan on elävää ja hauskaa luettavaa. Paitsi tuo yhteiskunnallinen ulottuvuus on tämä myös rakkaustarina, joka on välillä vähällä luiskahtaa imelän puolelle, mutta pysyy kuitenkin lopulta uskottavana 1700-lukulaisen rakkauden ja avioliittojen kuvauksena.
Saman tekijän Uppiniskaisuduen kronikka on ehdolla kesälukemiseksi. Sain tästä kovasti pontta päätyä sitä lukemaan. Myös aiempi lukemiseni Tammsaaren Totuus ja oikeus on luonut pohjaa kiinnostukselle Viron historiaan ja kehitykseen. Hyvä oli kirja.

Raija Siekkinen, 2003. Kalliisti ostetut päivät, 159 s. Otava, ISBN 9511188836

Nämä novellit ovat oikeita herkkupaloja. Nykyajan ähkyromaanit ovat usein kuin seitsemän ruokalajin illallisia. Nämä ovat kuin jälkiruokamaistiaispaloja. Todella maukkaita. Kirjoittajan taitoja voi vain ihailla. Usein tarinoissa on kysymys luopumisesta, suhteen päättymisestä, melankolisesta menneen tarkastelusta. Hieno kirja.

Antti Heikkinen, 2017. Mummo, 303 s. isbn 9789510429365

Mummo kertoo kolme sukupolvea Kainuun naisista. Juoni on rakenneltu hauskasti vähän dekkarityyliin. Lasten isät ovat kovasti arvoituksia eikä miehet muutenkaan ole tässä sankareita, lähinnä roistomaisia juoppoja.
Ei naisetkaan pyhimyksiä ole mutta sitkeitä ja pirullisen pahaluonteisia, jota suomalaiseksi sisuksi sanotaan.
Ihan mukava luettava, mutta en kokenut tämän olevan kunnianosoitus suomalaiselle naiselle, kuten takakannen teksti väittää. Ennemminkin pätkä elävöitettyä Suomen historiaa syrjäkyliltä katsottuna. Ainoa kohta filosofisempaa tuumailua liittyy tähän kirjan loppupuolella:
"Mutta semmosta on historia, kaikenlainen historia. Se muuttuu sitä mukaa kun uutta paljastuu. Totuuden huomaa vasta aikojen päästä, vaikka miten itse olisi mukana elänyt ja vierestä katsonut. Se on samanlaista yhden ihmisen kuin isompien asioiden kanssa, Mummoskin on ihan kuin tämä Suomi. Tekemällä tehty ja sitten niin kuin vahingonlaukauksesta syntynyt. Isä saattaa olla oikealta tai vasemmalta eikä tämä maakaan ole oikein kenenkään äiti, vaikka sitä äidiksi sanotaan."

Antti Rönkä ja Petri tamminen, 2020. Silloin tällöin onnellinen, 219 s. Gummerus, isbn 9789512416301

Sain tiedon tästä kirjasta kirjoituskurssilla. Ja todella, tässä on paljon hyvää kirjoittamisesta. Varsinkin kirjan alkupuolta voi lukea kuin kirjoitusopasta tai opasta niihin epäilyksiin ja vaikeuksiin, joita kaikki luovat kirjoittajat joutuvat kärsimään. Lisäksi kirja on pakahduttavan rehellinen isän ja pojan vuoropuhelu. 2000-luvun sukupolvien välinen dialogi, jollaista en muista ennen kokeneeni. Voiko kaiken todella sanoa ja kirjoittaa ja vielä isän ja pojan välillä. Loppupuolella homma menee välillä suorastaan elossasäilymiskamppailuksi, mutta kuitenkin lopulta päivä paistaa ja kirjoittaja on silloin tällöin onnellinen. Hieno kirja, joka taitaa saada minut hankkimaan myös sen varsinaisen, jonka kirjoittmisesta tässä käydään keskustelua ja kamppailua.

Raija Siekkinen, 1988. Saari, 127 s. Isbn9789511102960

Tämä pieni tarina on melkein maagisella tavalla intensiivinen. Tarina saaressa kesän viettävästä toisesta naisesta, jonka miesystävä jättää myrskyn mentyä. Tarinan aikatasojen limittyminen ja eteneminen ja tarinaan liittyvät allegoriat toimivat kiehtovasti. Haahtelan Katoamispiste tulee tästä esikuvastaan myös paljon paremmin ymmärretyksi. Ympäröivä todellisuus, luonto, saari, ihmissuhteet kuvaavat kaikki yhdessä ja lomittain samaa eron ja kirjoittamisen prosessia. Kokonaisuuden kompakti koko on tenhon takana. Hieno kirja.

Joel Haahtela, 2010. Katoamispiste, 160 s. Otava, ISBN 9789511241188

Tämä kirja kertoo kirjailija Raija Siekkisestä ja ranskalaisesta avioparista, joiden ilmeisesti hajonnut liitto liittyy jotenkin Siekkiseen. Yllättäen mukana ja kertojana on kirjailijapsykiatri, jonka kirjoittaminen on takkuuntunut ja joka alkaa tutkia tapausta. Ensin ranskalaisen naisen kadonnutta aviomiestä ja sitten katoamiseen liittyvää Siekkistä.
Yllätyin että mukana oli ilmeisesti hiukkanen omaelämäkerrallisuutta, mikä ei Haahtelalla ole ollut tapana. Lopussa kuitenkin joku sivustakatsoja katsoo poistuvaa kertojaa yhdessä ranskalaisnaisen kanssa ja siirtyy sivuun aloittamaan tarinaa näistä kahdesta, tätä tarinaa. Tämä vihje ikään kuin korostaa, että kertojia on monia ja henkilöiden välillä on muutakin kuin mitä tarinasta on ilmennyt.

Hannu Mäkelä, 2018. Valo, Kertomus rakkaudesta, 312 s. Kirjapaja. isbn 9789522889225

Kirjailija kertoo avioliitostaan Svetlana Aksjonovan kanssa ja tämän äkillisestä kuolemasta. Tarina todellakin kertoo rakkaudesta - ihan  oikeasta ja arkisesta, mutta todesta. Kuvaa ei ole liiemmälti siloiteltu, vaikka mukaan onkin mahtunut vain yksi kuvattu riita pariskunnan kesken. Tarina heijastelee myös venäläistä kulttuuria ja suomalaisen miehen sopeutumista siihen. Joskin on sanottava, että kirjoittajalla on lahjoja sopeutua enemmän kuin keskivertosuomalaismiehellä. Kirja kohtelee kaikkia henkilöitään ystävällisesti, tai ainakin melkein, vaikka anoppi ja hänen poikansa eivät ehkä olisi sellaista ansainneetkaan. Tämä oli kirjailijan viides avioliitto (, jotkut eivät koskaan opi), mutta aivan ilmeisesti hyvin onnellinen sellainen. Hän oppi omienkin sanojensa mukaan, että kun haluaa antaa toiselle enemmän kuin itselle, alkaa vähitellen voida aina vain paremmin. Rakkaus parantaa, sen tarkoituksena ei ole alistaa, vaan auttaa ja yhdistää.
Yksinkertainen, mutta syvä kokemusperäinen viisaus.