Tämä on pienoisromaani yksinhuoltaja englanninopettajasta, joka kirjoittaa pienelle pojalleen palkattuaan jonkun ampumaan itsensä kuoliaaksi, koska sairastaa syöpää ja kuolisi joka tapauksessa.
Kirjoittamalla tämä määrittää poikansa tulevasuuden kuvittelemalla. Koko teksti on kuin pitkitetty anekdootti, joka ei ole huvittava.
En yleensä lue runoja. Ne ovat kovin lyhyitä luettavaksi, mutta aika ei tunnu riittävän niiden pohtimiseen. Se olisi kuitenkin tarpeen, että niistä saisi jotain irti.
Tällaisen pikkukirjan lukee hetkessä, mutta sitten se pitää lukea vielä muutamaan kertaan hitaasti uudelleen, että sisältöön saa otetta.
Vaikka tällainen kansien väliin, ja vain sinne, laitettu runous on marginaalista, on runous kuitenkin elämässä vahvasti läsnä. Lauluissa, musiikissa, klassisissa vanhoissa runoissa jne. Itse olen jäänyt koukkuun Juicea lyriikkaan.
Oman tankarunon sommittelu on hauskaa puuhaa ja siihen liittyy sekin ilo, että siinä sitä ymmärryksen ansaa ja kiusaa onkin itse asettamassa toisille, eikä päinvastoin.
Että kai ne kannetkin sopii runoille...
Tässäpä mainio kirja 70-luvun opiskelijaelämästä ja opiskelijapolitiikan stalinismista käytännössä. Kuvaukset ylioppilasteatterin toverituomioistuimesta tuovat elävästi mieleen puhdasoppisten sarvikuonojen armottoman hölmöyden. Mutta ei sisältö siihen lopu. Kuvaukset homoseksuaalien elämästä ajalta, jolloin kyseessä oli rikollinen toiminta ja rakkaussuhteiden kipeyden kuvaukset ovat hengästyttävän intensiivisiä. Kerrassaan hieno kirja.
Olen kovasti yllättynyt tästä kirjasta ja kirjailijasta. Että Suomesta löytyy näin taitava ja anarkistinen ateisti muslimi, joka kirjoittaa hulvattomasti kaikista niistä asioista, joista arabiankielellä ei yleensä kirjoiteta tähän tyyliin: seksistä, juopottelusta ja jumalasta.
Teos koostuu kirjoittajansa alter-egon, eläinlääkärikirjailijan, tekemistä haatatteluista ja vastaanottamista sähköpostiviesteistä, joiden lähettäjän suhde eläinlääkärikirjoittajaan paljastuu vasta kirjan lopussa. Lisäksi kirjan lopussa paljastuu, että viestit ovat aitoja ja niiden lähettäjän oikea henkilöllisyys kerrotaan ja viesteissä paljon käsitelty kirjailija Cioran, jota lähettäjä on tuskallisesti kääntämässä, onkin oikea kirjailija, jonka tekstejä ei tosin juurikaan ole saatavilla suomeksi. Viestit ovat pieniä suvantoja hulvattomien tarinoiden koskessa ja samalla reflektoivat kirjoittamista ja kirjallisuutta samalla kun motivoivat vastaanottajaa jatkamaan kirjoittamista.
Haastattelut hyppivät paikasta ja ajasta toiseen ja lukijaa pudotellaan kärryiltä oikein urakalla, mutta hauskaa on kuin linnanmäen vuoristoradalla, menoa eikä meininkiä. Tämä pitäisi kaikkien mamu-myönteisten ja ennen kaikkea -vastaisten lukea.
Tämä kirja poikkeaa kahdesta aiemmin suomennetusta Tokarczukin kirjasta. Ne olivat kertomuksia pienestä puolalaisesta kylästä ennen ja jälkeen maailmansotien. Tämä kirja taas on nykyajassa, tai ajaton, eikä tästä löydä sellaisia maagisen realismin jaksoja kuin noista aiemmista.
Kirjan sitoo yhdeksi vaeltaminen, matkustaminen, muuttuminen. Lähimmät luvut ovat muutaman rivin, pisimmät tarinat kymmeniä sivuja, tosin useisiin osiin jaettuna ja eri kohtiin sijoitettuina. Yksi tarina kertoo anatomisten preparaattien historiaa ja nykytilaa, ketäpä eivät olisi kiehtoneet niin anatominen teatteri kuin modernit plastinoidut näyttelyesineet. Toinen tarina on aviomiehestä, joka kadottaa vaimonsa ja poikansa muutamaksi päiväksi Kroatian lomallaan, eikä pysty hyväksymään hallinnan tunteensa menetystä. Yksi tarina kertoo moskovalaisessa perheen äidistä, joka musertuu talouden ja sairaan poikansa hoitotaaakan alle ja pakenee Moskovan metroon päiväkausiksi. Yksi tarina kertoo biologista joka palaa kotimaahansa Puolaan vakavasti sairaan nuoruuden rakkautensa pyynnöstä toteuttamaan tämän eutanasian. Koko ajan ollaan matkalla, paljon asemia, lentoasemia ja matkalla olevia ihmisiä.
Tämä kirja on erilainen ja tuo mieleeni Rachel Cuskin trilogian viimeisen osan. Tässäkin satunnaiset kohtaamiset pilkkovat ja vievät tarinaa ja päähenkilöstä kerrotaan vain vähän tai ei ollenkaan.
Tämä on autobiografia. Kirjailijan lapsuus, nuoruus ja myöhempi elämä, suku isän ja äidin puolelta kolme-neljä sukupolvea varhemmin ja Israelin valtiota edeltävät ja sen synnyn ajat sekä elämä kibbutzissa tulevat perusteellisesti käsitellyiksi. Kirjailija kuvaa kyltymättömän yksityiskohtaisesti tapahtumien ympäristöjä. Tuntuu kuin hän olisi päättänyt, että tämä on tärkeämpää kuin tarinan eteneminen, kuten hän sivulla 382 toteaakin: ...miksi kertomus tarvitsisi... etenemistä.
Kirja kertoo kirjailijasta ja elämästä, josta syntyi kirjailija, jonka sisällä on mielikuvituksen maailma, joka ei tunne rajoja eikä tulleja, ja siellä voi matkata esteittä kaukaisimpiin tähtiin asti. Kirja saa lukijan tunteet heräämään, niin naurun kuin itkunkin ja kaikkea siltä väliltä.
Tämä viidenkymmenen vuoden takainen ahdistava arktisen mielettömyyden kuvaus on edelleen luettava. Keskeiseltä sisällöltään se ei ole vanhentunut ellei sellaiseksi lueta tarinan ylenmääräistä traagisuutta suhteessa vähään tapahtumiseen. Eri asia on menisikö tällainen tarina enää tänä päivänä, metoo-liikkeen ja (poliiisi)väkivallan vastaisuuksineen, enää läpi kustantajan seulasta. Tässähän keski-ikää lähestyvä alkoholisti pedofiilierakko raiskaa ja tappaa raskaanaolevan lähes alaikäisen tytön.
Pieneen tilaan on sullottu paljon mielen tapahtumista ja vähän ulkoista. Etelässä epäonnistuneen opettajaopiskelijan ja alaikäisen tytön epätoivoinen rakkaus ja toisen miehen raskauden ja tytön elämän lopettaminen on kuvattu etupäässä toisessa todellisuudessa ja varsinainen verityö jää lähes kuvaamatta.
Teos on kuulemma klassikko ja varmaan sellaisena puolustaa paikkaansa menestyksellä, mutta ei sen lukeminen sisällön karmeuden vuoksi mikään nautinto tai auvoisa kokemus ole.
Tässä tulee hyvin kuvatuksi lestanttiyhteisön molemmat puolet: yhteenkuuluvuuden tunne ja turva ja suurperheen arjen onnen hetket ja toisaalta valaryhmön suvaitsemattomuus ja ulkopuolisten torjunta ja kaiken poikkeavan ajattelun tuomitseminen ja ulkopuolelle tuomitseminen.
Kirja on myös taitavasti ja kauniilla kielellä kirjoitettu ja rinnastukset uupuneen sarjasynnyttäjän ja pää pystyssä jumalaa ylistävän voimakkaan ihanne naishahmon välillä ovat hienoja ja valaisevia.
Lestadiolaisuuden jatkuminen yhä nykyajassa hämmästyttää minua, mutta tällainen sisältäpäin kuvattu kertomus voi valaista tuota kummallista elinvoimaa.
