Juhani Aho, 1994. Juha, 184 s. SKS, isbn 9789522222428

 Kun "Juhaa" käsiteltiin äidinkielen tunnilla koulussani yli viisikymmentä vuotta sitten, totesi rehtorimme, että kirja ei oikein ole menestynyt Keski-Euroopassa, eikä varsinkaan Ranskassa, koska siellä avionrikkojatarina ei koskaan voi olla  tragedia vaan se on aina komedia. Juuri muuta en kirjasta muistanutkaan tuolloisesta opetuksesta. Sentään muistin nähneeni jonkun elokuvaversion, jossa oli paljon teennäistä öyhkäämistä ja koskia ja vesistöjä.

Nyt luettuani, hämmästyin samaa asiaa, jota kirjaan liitetyt aikalaisarvostelutkin kiittävät: kirjan eheyttä ja tiiviyttä ja suurta intensiivisyyttä, jolla se on kerrottu. Kyllähän tämä kansakunnan kaanoniin kuuluu, vaikkei ihan Aleksis Kiveä ylitäkään.

Yksi havainto vielä: klassikoihin palaaminen maksaa aina vaivan. Viidenkymmenen vuoden takaiset näkemykset o hyvä päivittää kun elämänkokemusta on kertynyt vähän lisää.

Delia Owens, 2020. Suon villi laulu, 446 s. WSOY. isbn 9789510467152

 Tätä teosta on myyty todella paljon ja se on mitä ilmeisimmin hyvin suosittu, jopa pokkarilaitokseen on liitetty ylimääräisiä alkusivuja eri lehdistä poimittuja ylistyksiä varten.

Tarina on melko simppeli: kolme päähenkilöä, yksinäisyyteen pieneen rämemökkiin tullut tyttö ja kaksi poikaystävää, jotka ovat toistensa vastakohtia. Toinen on joka anopin toivevävy, kärsivällinen ja oikeudenmukainen uskomattomiin asti ja toinen taas misandrin toivekohde: rilluttelija, juopottelija, naisten perässä juoksija ja pettäjä.

Nyt paljastan juonta. Jos aiot lukea kirjan, älä lue tästä eteenpäin, vielä.

Rilluttelija poikaystävä tulee murhatuksi ja loppuosa kirjasta keskittyy oikeussalidraamaan, jossa rämetyttöä uhkaa kuolemantuomio murhasta. Tulee kuitenkin yllättäen, 70-luvun Etelä-Karoliinassa, poikkeuksena, vapauttava tuomio, syytön. Kyläyhteisö siis nielee ennakkoluulonsa räme-erakkoa kohtaan ja valamiehistö vapauttaa kiusatun ja hyljeksityn rämeen erakon.

Kirjan viimeinen luku kuitenkin kääntää syyllisyyden toisin päin, yllätykseksi lukijalle. Tähän asti kirja on kuin kuvaamansa ajan ja alueen amerikkalaisten arvojen peili, mutta tämä kääntää kaiken mullin mallin. Ihana erakkomme onkin murhaaja? Vaikka murhattu olisi ansainnut kohtalonsa, emme toki voi hyväksyä murhaa??

Kirjan luontokuvaus on paljossa velkaa amerikkalaiselle Aldo Leopoldille. Yksityiskohtaisen tarkkaa rämeluonnon ja eliöiden havainnointia ja havainnoinnin päälle rakentuvaa syvempää kokonaisuuden ymmärrystä ja filosofiaa ja etiikkaa. Luontokuvaus on kaunista, mutta ei, ainakaan tämän kirjoittajan, eläkkeellä olevan ammattibiologin mielestä, lainkaan vakuuttavaa leopoldilaisessa mielessä. Tekeekö kirja ehkä kaksi karhunpalvelusta? Ensin ihannoin äärimmäisyyksiin suoluontoa ja sen kauneutta, mutta hukkaa sen suojelun faktaperusteet ja oikeuttaa sitten vielä väkivallan ja murhan ratkaisuna. Jos tarkoituksena on soveltaa "julmaa luontoa" ja "biologista perimäämme" perustana tälle viime mainitulle, on tämä jäänyt puolitiehen. Desmond Morrisilta esimerkiksi olisi voinut ammentaa paljon enemmän ihmislajin pariutumiskäyttäytymisen biologiaa ja saada tarinaan paljon särmää mono- ja polygamian suhteesta seksuaaliseen käyttäytymiseemme ja tuohon 70-lukulaiseen kulttuuriin.

Toinen seikka, joka kirjassa vie silmissäni tarinalta sen uskottavuutta on päähenkilön uskomaton kehitys lukutaidottomasta tynnyrissä kasvaneesta tytöstä ympäristöasiantuntijaksi ja arvostetuksi kirjailijaksi ja taiteilijaksi. Viime mainittu olisi vielä uskottavaa, tiedämmehän, että taiteellisuus ja siihen tarvittava herkkyys, voi olla suuressa määrin periytyvää. Yliopistotasoisten ekologian perusoppikirjojen ja huipputason faunistisen nilviäis- ja lintutaksonomian omaksuminen edellyttää vuosien opintoja ja perehtymistä. Myönnän, että jatkuva kenttäharjoittelu ja näytteiden tutkiminen on tässä oleellinen osa, mutta tarvitaan paljon muutakin ja se muu on tässä unohtunut.

Ristiriitainen teos. Toivottavasti sen suuri suosio tekee enemmän hyvää kuin pahaa.

Claire Castillon, 2008. Pieni sydän jaksaa rakastaa, 126 s. Gummerus. isbn 9789512075935

 Sattumalta luin tämän kirjan juuri naistenpäivänä kahdeksas maaliskuuta. Kirjoittajan tyyli on terävää ironiaa, miesaiheissa suorastaan misandriaa. Kaikki teoksen mieshahmot, ovat joko toivottomia vätyksiä tai saavuttamattomia pettäjiä tai hirviöitä.

Naishahmoissa on samanlaista vaihtelua, joskin heidän joukkoonsa on mahtunut jokunen pieni sydän joka jaksaa ja jaksaa rakastaa...

Tarinat ovat lyhyitä sivun tai muutaman novelleja. Kepeää luettavaa, joka panee ajattelemaan, näin naistenpäivänä.

Katja Petrovskaja, Ehkä Esther, 277 s. Tammi. isbn 9789513181376

 Kirjan minäkertojan juutalainen sukuhaara on, niin monen muun juutalaissuvun tapaan, lähes hävinnyt Stalinin ja Hitlerin lihamyllyihin. Pala palalta tämä uuden sukupolven edustaja kokoaa sukunsa historiaa ja tarinoita arkistoista löytyvien ripeiden ja vihjeiden perustalle.

Uutta tässä on, että nyt tätä kokonaisuutta konstruoi paljon nuoremman sukupolven edustaja kuin ehkä on totuttu. Jo pelkästään tästä syystä tämä kirja on paikkansa ansainnut, mutta myös siitä syystä, että kerronta on taitavaa ja kuvaa juuri tämän sukupolven etsintää tuon kammottavan sukuhistorian edessä.

Hirmuista on, että tämä kirja on juuri näinä päivinä saanut uuden ajankohtaisuuden: Ukrainalais-puolalainen Petrovskaja kertoo paljon Kiovasta ja Ukrainasta, jotka ovat näinä päivinä jälleen yhden diktaattorin hävitysvimman, sorron ja sodan kohteena. Kirjan etuliepeessä kirjoitetaan: "Sukutarinan ohella se on kertomus koko Euroopan historiasta, maailmasta, joka ei tunnu millään oppivan virheistään."

Ukrainassa jälleen käynnissä oleva sota vahvistaa tämän karmealla tavalla.

Risto Oikarinen, 2021. Piispa, 191 s. Otava. isbn 9789511325208

 Koetan aina välttää arvosteluiden ja jopa kirjan liepeiden ja takakannen lukemista, ennen kuin ryhdyn lukemaan kirjaa. Niin tein nytkin tämän teoksen kanssa. Täytyy sanoa, että olin pettynyt, kun liepeessä sanotaan kirjoittajan olevan pastori ja kirjoittamisen opettaja.

Olin ajatellut, että onpa oiva juoni salakuljettaa uskontokritiikki kirjon sisään ateisti-piispa-hahmon avulla. Nyt jouduin ajattelemaan, että ehkä ironian piikki sojottaakin ihan toiseen suuntaan: lapsen uskosta viisasteleviin ateisteihin päin?

No, ei kai sentään. Minulle kirkko- tai uskontokiritiikki näyttäytyy vanhana soopana, jonka olen jo teininä jättänyt taakseni. Nämä asiat ratkesivat koulun kypäräpapin typeriin ja ristiriitaisiin oppeihin ja raamatulla opettajan pöydän paukutteluihin.

Olin jo tuolloin ihan omasata päästä päätynyt samaan kuin tämä piispatar sivulla 159: todellinen ihme on maailmanakaikkeus kaikkine piirteineen ja valtavine kokoineen. Ei siihen tarvita mitään jumalia sotkea.

Tuon lisäksi moraalin ongelma ratkesi vastuulausekkeella ja humanistin painotuksella: vastuu on ihmisen, eikä vastuutaan voi lykätä minkään jumalan syliin. Samalla pääsin eroon typerästä jumalan sallimasta pahasta ja turhasta kärsimyksestä ym. saivarteluista, joiden paisteessa luulevat ystäväni viettivät keskusteluiltojaan.

Eli taitaa olla hyvä kirja, kun sai lukijansa ajattelemaan näinkin paljon kirkkoa ja uskontoa. Ja seksuaalisuutta ja uskontoa. Ongelmaa, jota eri uskonnot ja kirkot ovat yrittäneet saada hallintaansa vaihtelevalla, enimmäkseen hyvin huonolla, menestyksellä. Piispan näyt ja hurmoshenkinen uskonnollinen taivasseksi on suorastaan herkullista luettavaa. Teksti lähestyy riemukasta parodiaa ja koukkailee välillä ironian puolelle.

Muutenkin kirjoittaja on tekstitaituri. Paikka paikoin ympäristön ja aistimisen kuvailut ovat parasta suomenkielistä kirjallisuutta, mitä olen pitkään aikaan lukenut. Kiitos ja ylistys siitä.