Minna Lindgren, 2020. Aina on toivoa, 234 s. Teos. isbn 9789523630369

 Tämä on aluksi vähän hassulta, kuin pitkitetyltä pakinalta, vaikuttava tarina koulumaailmasta. Jatkuessaan tarina kuitenkin syvenee ja, ollakseen raikasta satiiria, saa yllättävänkin monia ulottuvuuksia. Henkilöt tai hahmot toki jäävät hieman pinnallisiksi, mutta satiirille sellaisen voi suoda. Mitään psyyken toiminnan kuvausta ei ole tavoiteltukaan, vaan osuvaa satiirista kritiikkiä nykyajan koulumaaliman trendeistä.

Kirjassa yhteikunnassa ja peruskoulussa nähtävillä olevat kehityskulut yksityistämisestä ja luokattomista koulurakennuksista ja työhuoneettomista epätyöpaikoista on vedetty yli niin, että näistä kärsinyt voi kerrankin nauraa vapautuneesti koko hulluudelle.

Jos tykkäät tästä, voisin oheilukemistoksi suositella Into kustannuksen Ville Yliaskan Tehokkuuden toiveuni -kirjaa. Siinä käydään läpi erilaisia johtojärjestelmäoppeja ja niistä johdettua intoa soveltaa noita hullutuksia julkiseen hallintoon. Minulle tuo kirja oli vapauttava: kaikki työelämän hulluus oli jostain ylhäältä ulkomailta tullutta johtamishullutusta, eikä siinä missään vaiheessa järjellä tai tutkimuksella tai totuudella ole ollut juuri mitään painoa.

Niin taitaa olla osittain käymässä myös peruskoulun kehittämisessä. Terveen järjen kritiikki on unohtunut niin monella suunnalla yhteikunnasssamme ja globaalissa maailmassa. Joskus voi olla vapauttavaa nauraa sille, kuinka vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan.

Albert Camus, 1990. Rutto, 391 s. Otava. isbn 9789511110460

 Pandemian erityisen ajankohtaiseksi tekemä kirja. Ei niin, eteikö tämä olisi aina ajankohtainen, sillä itse asiassa tässä käsitellään filosofian "ikuisuuskysymyksiä".

Covid-pandemiaan tämän tarinan liittävät monet uskomattoman tarkat yksityiskohdat. Kasvomaskien käytöstä ei ollut hyötyä käyttäjilleen, mutta ne loivat turvallisuuden tunnetta muille...

Mielialojen vaihtelu epätoivosta turhautumiseen ja taas viriävään toivoon sekä ensin oman edun ja sitten yhteisyyden korostuminen on kuvattu niin, että ne voisivat olla tästä ajasta.

Esimerkiksi kärsimyksen ja uskon ongelma tuodaan esiin lapsen kärsimyskuolemaa seuraamaan joutuvan papin hahmossa. Pappi haastaa itsensä uskomaan, vaikka järki sanoo toista. Lähiaikoina tätä teodikean ongelmaa on käsitellyt Sami Pihlström Negatiivisen ajattelijan  oppaassaan (linkki).

Kuolemanrangaistus ja sen vastustaminen tulee esille yhdessä henkilöhahmossa, joka on joutunut kokemaan isänsä tuomarin roolissa ja nähnyt teloituksia ja tullut tästä syystä pasifistiksi.

Kertoja, lääkäri Rieux, menettää kaiken: ystävänsä, vaimonsa ja ilon ruton päättymisestä. Ystävän kuollessa tämä arvelee "menettäneensä pelin". Rieux tulkitsee tämän tarkoittaneen, ettei hminen voi elämässään saavuttaa muuta kuin tietoa ja muistot. Vain ne ovat jäljellä kuolinvuoteella.

Hämmästyttävää, miten 70 vuotta sitten julkaistu kirja, joka alunperin lienee ollut allegoria Ranskan natsimiehitykselle, voi olla niin monella tavalla ajankohtainen vielä tänään ja uudestaan.

Maria Peura, 2008. Vedenaliset, 166 s. Teos. Isbn 9789518511192

 Tämä on kertomus Mirjasta, joka syntyy saareen kalastajapariskunnalle. Vanhemmat ovat linkolalalisia, jotka ovat syystä tai toisesta erakoittaneet itsensä pois yhteiskunnasta. Mirja kasvaa luonnon keskellä ja isänsä opetuksessa. Elämä muuttuu, kun Mirja lähtee kaupunkiin, jossa yrittää opiskella ja saada ystäviä. Seurustelua ja seksiä on monenlaista, mutta lopulta Mirja päätyy tummaihoisen muslimin vaimoksi ja burkhaan.

Kerronta on villiä ja aistivoimaista ja tuo mieleen Mukan syntisen laulun. Saarielämän kuvaukset voisivatkin kuulua arktisen hysterian genreen. Kaupunkielämä ehkä ei niinkään. Tekstissä on varmasti paljon allegorioita, symbolisia ja metaforisia tasoja, mutta niiden tavoittaminen vaatisi toisen lukukerran. Eka kerran jälkeen juttu jäi vielä aika sekavaksi.