Tove Ditlevsen, 2021. Lapsuus, 142 s. S&S, isbn 9789515254511

 Tämä Kööpenhamina-trilogian ensimmäinen osa olisi toki pitänyt lukea ennen seuraavaa Nuoruutta, mutta niin suosittuja nämä kolme kirjaa ovat, että niiden saaminen kirjastoista ottaa aikaa, eikä järjestystä voi päättää.

Tämän kirjan kieli on samanlaista kuin seuravassa, Nuoruus, osassa. Lauseet oat lyhyitä, toteavia. Ankeita kuten kuvaamansa 30-luvun lapsuuskin. Yhteiskunta on jakautunut työläisiin ja hyväosaisempiin. Köyhien elämä on kovaa ja sitä rasittavat vielä lisää työttömyys, miesten juopottelu ja nuorten naisten enneaikaiset raskaudet.

Nuoren tytön palava halu tulla runoilijaksi ja sitkeys koettaa kirjoittaa välittämättä ympäristön vinoista asenteista kirjoittmista kohtaan on hämmästyttävää.

Odotan innolla hetkeä, jolloin saan käsiini kolmannen, tärkeimmän, osan, Aikuisuus.

Elizabeth Strout, 2022. Voi William!, 226 s. Tammi. Isbn 9789520434984

 Samalta tekijältä olen aiemmin lukenut "Kaikki on mahdollista", "Nimeni on Lucy Barton" ja "Olive Kitteridge". 

Kaksi ensimmäistä kertovat henkilöstä Lucy Barton, jolla on paljon yhtäläisyyksiä kirjoittajaansa. Jälkimmäinen taas on kokoelma, jonka tarinoita linkittää Olive Kitteridge niminen päähenkilö.

Tämä "Voi William" kertoo Lucy Bartonin entisestä miehestä Williamista ja parista muustakin exästä. Sata ensimmäistä sivua olin kahden vaiheilla, onko tämä mielenkiintoista, vai ei. Se johtui siitä, että tässä ikäänkuin kaikki on jo tapahtunut ja esillä. Aiemmissa teoksissa jotain on aina ollut piilossa, vähintään rivien välissä, josta sitten purkautuu tekstiin ahdistusta, pelkoa tai muita hyvin voimakkaita tunteita. Tässä kirjassa taas kaikki tuntui olevan jo tapahtunut ja kerrottu - kaikki esillä.

Alun jälkeen kirja kuitenkin pääsee käsittelemään pääasiaa: psyykkistä tapahtumista ihmisten välisissä suhteissa ja kuvaaamme itsestä ja muista. Kuinka vähän tiedämme jopa aviopuolisosta, emmekä tunne kovin hyvin edes itseämme. Strout onnistuu kuvaamaan niitä lyhyitä hetkiä kun kirkkaasti oivallamme näitä totuuksia. Taito jäädyttää tuollainen kirkastuksen hetki kirjan sivuille on hänen kirjailijan taitonsa timantti, joka loistaa kirja kirjalta kirkkaammin.

Tove Ditlevsen, Nuoruus, 2021. S&S. isbn 9789515255037

 Sain käsiini vain tämän trilogian keskimmäisen osan. Lapsuus ja aikuisuus jäävät myöhemmän lukemisen varaan. Arviointi ilman niitä on vaikeaa, vaikken koskaan kirjoitakaan kirja-arvioita, vaan siitä mitä koin kirjan lukiessani, siis kirjamielipiteitä.

Tämä on aitoa autofiktiota, joka on julkaistu alunperin jo kuuskytluvun loppupuolella, kun nykyisesta autofiktiobuumista ei ollut vielä tietoa.

Tarina kertoo maailmansotaa edeltävän ja sota-ajan nuoruusvuosista. Kieli on yksinkertaista ja lauseet lyhyitä. Ehkä kuten teini-ikäisen kirjoittaminen voisi olla. Liekä sitten Lapsuus lapsellista ja Aikuisuus kypsempää kielta.

Hyvää ajan ja (luokka)yhteikunnan kuvausta.

Jari Järvelä, 2021. Aino A., 395 s. Tammi. isbn 9789520431402

 Järvelän kertojankyvyt puhkeavat tässä teoksessa mainiosti kukkaan. Koko kirjan päätarkoitus näyttää olleen "hunsvotti Aallon" suistaminen jalustaltaan ja sen osoittaminen, että ensimmäinen vaimo, Aino Aalto, vastasi suuresta osasta Alvarin nimiin pantuja ansioita.

Sen lisäksi tuo hunsvotti oli myös ihmisenä aivan kelvoton ja kohteli vaimoaan jopa tuon ajan normien mukaan ala-arvoisesti. Nykyajan normien mukaan lukija saattaa näiden paljastusten edessä joutua jopa moraaliseen paniikkiin.

Olen aiemmin lukenut Järvelän "Veden painon" joka oli vetävä ja taitavasti kerrottu tarina sekin.

Tässä kirjassa viehättää se, että Aaltojen suunnittelemat rakennukset ovat niin tuttuja. Myös alkuteoksen Jyväskylä on minulle kotoisen tuttu ja teki lukemisesta mukavaa.

Peter Handke, 2013. Intohimoisesta Sienestäjästä, Kertomus sinänsä, 178 s. Lurra Editions ISBN 9789525850901

 Tämä on kummallinen kirja. Tarina on mitätön ja huonosti kerrottu. Sen kertoja kertoo ystävästään, joka hullaantuu sieniin, katoaa ja ilmestyy takaisin, mutta sienimaniansa kadottaneena.

Varsinainen teos ja sen sisältö lienee piilotettu rivien väliin ja allegorioihin. Sienihulluus voisi olla vaikka addiktion vertauskuva. Ehkä kirjailijan tavoitteena on ollut kuvata addiktin mielenliikkeitä tällä vertauskuvalla. En osaa arvioida onko tässä onnistuttu. Minut tämä kirja jätti hämmästyneeksi ja pettyneeksi.

Kirjassa on ikävän paljon painovirheitä, esim. sivulla 115 on puu nimeltään "vaaleakaasia", p.o. valeakaasia.

Kirjan sienihullun vaeltelu rinnastuu (sivu 151) Walt Whitmanin ja Henri David Thoreaun luontokävelyyn ja luontokäsityksiin. En kuitenkaan löydä kirjasta heidän ajatteluaan enempää. Monenlaisia puolipeiteltyjä viittauksia filosofiaan on siroteltu tarinan lomaan, mutta eivät ne johdata, ainakaan minua, sen syvällisempään pohdintaan.

Jonkinlainen vihje paluusta maailmaan, ehkä addiktion parantumisesta(?), on se, että kirjan lopussa ollaan yhtäkkiä Ranskassa lukuisine paikannimineen. Paikka jossa Handkekin on viettänyt viime aikojaan.

Ei tämä kirja todellakaan minua vakuuttanut. On kuitenkin sanottava, että ennakkoluuloni olivat vahvat tätä Milosevicin kaveria kohtaan.

Jorge Amado, 1982. Ihmeiden markkinat, 379 s. Otava, isbn 9511067338

 Amadoa olen lukenut jo kolme-neljäkymmentä vuotta sitten suurella mielenkiinnolla. Tuolloin huomiotani kiinnitti suuri elämänilo ja värikäs tropiikin elämä. Myös luokkakamppailu ja roturistiriidat olivat kirjoissa esillä. Tämä Tenda dos milagres oli suosikkini jo tuolloin.

Myöhemmin elämä kuljetti minut lukuisia kertoja Brasiliaan ja myös Salvadoriin. Ensimmäisellä käynnilläni sattui olemaan uudenvuodenaatto. Olin ollut siinä käsityksessä, että Amado kertoo sadan vuoden takaisesta menneisyydestä. Nyt kuitenkin jouduin rantakävelyllä yhtäkkiä keskelle Amadon ja yoruba-uskonnon maailmaa: rannalla oli siellä täällä valkeita telttakatoksia, joissa rummutettiin ja tanssittiin. Valkeapukuiset baianat pyörivät arvokkaasti ja capoeiristat hitaan balettimaisesti. Rummut soivat svengaaavan hypnoottista rytmiä ja joissain paikoissa näkyi kuinka yoruba jumala oli tullut tanssijaan, oli langettu loveen. Amadon maailma on tätä päivää - edelleen.

Tämä kuvitteellisen Pedro Archanjo mulatin elämäkerta kertoo Salvadorin elämästä ja arjesta ja juhlista ja roturistiriidoista. Archanjon "tieteellinen panos" rotukeskusteluun oli, että kaikissa suvuissa, niissä kaikkein ylhäimmissä ja kaikkein valkoisimmissakin, on Brasiliassa aina löydettävissä joku esivanhempi, joka on tummaihoinen. Rotupuhdasta eliittiä ei Brasiliassa ole.

Nikolai Gogol, 2009. Kuolleet sielut, 298 s. WSOY, isbn 9789510350065

 Tämäpä harvinaisen elävä klassikko. Ukrainalainen Mykolai Hoholin näkemys suuresta Venäjän maasta ja sen yhteiskunnasta ja asukkaista. Ikiaikainen Venäjä, aatelisineen, virkakuntineen, rahvaineen ja maaorjineen on näinä Venäjän aloittaman sodan aikoina hämmästyttävän ajankohtainen.

Maalaileva kerronta pysyttelee kaikkitietävän kertojan käsissä yhden luvun alkua lukuunottamatta, jossa hetkeksi päästään päähenkilön pään sisään, kun tämä tyytyväisenä pohdiskelee elämäänsä. Kertojan tyyli on todella maalaileva ja koukeroinen, jossa lukijaa puhutellaan usein suoraan ja vedotaan eri tavoin lukijaan ja tämän oletettuihin käsityksiin. Vanhanaikaista mutta toimivaa.

Kirjailijan käsitys, että ihminen on, mikä on, ja sellaisena pysyy ja valtavaa on suuri Venäjän maa ja sen arkirealistiset maisemat, tulee kirjan lopussa komeasti esiin.

Hyvä, että tuli tämäkin klassikko luetuksi. Kuuluu ehdottomasti luettavien joukkoon.

Karl Ove Knausgård, 2021. Aamutähti, 666 s. Like. isbn 9789511355144

Taisteluni, kuusiosaisen läkähdyttävän ja maanisen kirjasarjan jälkeen en ollut Knausgårdia lukenut. Tässä kirjassa hänen kertojanlahjansa on hioutunut ja tullut varmaotteiseksi ja pysynyt yhtä intensiivisenä ja vahvan läsnäolon tunnun tuottavana.

Kirja kertoo useiden henkilöiden kautta tarinaa, joka on maustettu scifi-henkisellä uhkaavan tuntuisella tarinalla uudesta tähdestä ja murhaajahirviöistä. Lisäksi loppuun on sijoitettu yhden päähenkilön pohtiva "essee" kuolemasta ja uskonnosta. Viime mainittu muistuttaa Taisteluni hurjan maanista kuvausta Hitleristä.

Kertojan kyvyt ovat entisellään tai jopa paremmat, mutta scifi- ym. yliluonnollinen löpinä pilaa hyvän kirjan. Knausgårdin kyky on kuvata arkielämää, esim. erilaisia ammatteja tai perhekohtaloita uskomattoman toden tuntuisesti ja niin, että lukija todella elää mukana. Tähän hänen tulisi keskittyä ja unohtaa kaupalliset scifi- ym. metkut pilaamasta loistavaa taiteellista työtä.

Édouard Louis, 2019. Ei enää Eddy, 184 s. Tammi. isbn 9789520408053

Tämä kirja herätti Ranskassa ilmestyessään kohua, koska sen kuvaamaa köyhyyttä ja kurjuutta ei uskottu enää olevan olemassa.

Homoseksuaalin pojan kasvutarina ympäristössä, jossa suvaitsemattomuus ja syrjintä on normi ja arvostettua on kipeää luettavaa. Erityisen kauhea ja sadistinen tuntuu olevan kertojan isä, jossa ei juuri pilkahtele pehmeyttä tai myötätuntoa.

Alkoholin ja rahattomuuden leimaama perhe-elämä on melkein yhtä kauheaa kuin kouluyhteisö, jossa Eddyä kiusataan karmealla tavalla vuodesta toiseen.

Hänen yrityksensä parantua toiseudestaan ja saada ystäviksi koviksia poikia ja seurustella tyttöjen kanssa epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen.

Tarina on karmiva, intensiivisesti kerrottu, mutta ei yllä vielä laatukirjallisuudeksi. Ehkä tekijän seuraava kirja niin tulee tekemään.

Thomas Mann, 1980. Huijari Felix Krullin tunnustukset, 344 s. Weilin+Göös, isbn 9513512363

Thomas Manni viimeisenä valmistunut teos on veijaritarina nuoresta miehestä, jolla on kyky käyttää hyväkseen ympärillä olevia sosiaaliseen nousuunsa. Tämä Felix Krull on sietämätön elitisti, rasistikin, mutta en osaa päättää, onko tämä ajankuvaa vai taitavaa ironiaa. Ehkä kuitenkin viimemainittua, sillä myös sääty-yhteiskunnan eliitin ja tapojen kuvaus tuntuu ennemmin niiden tyhjänpäiväisyyden kritiikiltä kuin vain kuvailulta puhumattakaan niiden ihailusta. Mielenkiintoinen sukellus viime vuosisadan elämään ja tapoihin ja kulttuuriin.

Gabriel García Márquez, 2006. Muistojeni ilottomat huorat, 100 s. wsoy, isbn 9510311863

 Innostuin lukaisemaan tämän Márquezin myöhäisteoksen luettuani uudestaan sadan vuoden yksinäisyyden.

Liepeessä tätä kehuttiin rakkaustarinaksi. Voihan sen niinkin esittää, mutta minusta tämä oli ennemminkin tarina vanhuudesta ja miehen vanhentumisesta. Márquezin tyypillinen rehevyys, liioittelu ja yhteisö ja ihmiset ovat kuten aiemmissa teoksissa. Aitoa Márquezia, pieni makupala vielä.

Heidi Köngäs, 2021. Siivet kantapäissä, 363 s. Seven, ISBN 9789511444374

 Marja Rankkalan kiehtova elämäkerta tuo esiin monia viime vuosisadan juoruja ja tapahtumia teatterin, Yleisradion ja elokuvan henkilöistä. Ehkä nekin ovat kiinnostavia, mutta ennen muuta tässä kiinnostaa itsenäisen ja omatahtoisen naisen elämäkerta. Olavi Paavolainen on käytännössä toinen päähenkilö tarinassa, jonka päähenkilö itse kertoo. 

Seksuaalisuuden ja sen vapautumisen kuvaus on kauniisti tasapainossa päähenkilön muun persoonan kanssa. Välisivuina tosin on sadomasokistinen muutaman sivun alistamiskertomus, jonka yhteys muuhun kirjaan ei minulle valjennut. Hyvin ja vetävästi kerrottu fiktiobiografia.

Sirpa Kähkönen, 2021. Vihreä sali, 315 s. Otava, isbn 9789511405986

 Olen Kähkösen Kuopio-sarjasta aiemmin lukenut vain Graniittimiehen, josta olin vakuuttuneempi kuin tästä kirjasta. Tässä on noudatettu tapaa, jossa kertoja ja näkökulma vaihtuu ja luvut on otsikoitu kulloisenkin kertojan mukaan. Kaikkitietävä kertoja on siis minimaalisessa roolissa. Ratkaisu on sinänsä ihan toimiva, mutta johtaa jotenkin kertaamisen ja vatvomisen tunteeseen. Juonikuvio on sinänsä ihan toimiva. Mutta kovin perusteellinen kulloisenkin kertojahenkilön sisäisen elämän kuvaus alkaa pidemmän päälle puuduttaa. Mielestäni vähemmän perusteellinen, viitteellisempi kuvaus olisi toiminut ja tarina ei olisi tuntunut junnaavan niin pahasti.

Vihreä sali symboliikka kasvaa tarinan myötä kovin suuriin mittoihin, eikä kuitenkaan oikein loksahda juonen ja henkilöiden selityskehäksi. Ehkä ei ollut kirjailijan tarkoituskaan niin?

Gabriel García Márquez, 2019. Sadan vuoden yksinäisyys, 484 s. WSOY, isbn 9789510445358

 Luin tämän kertomuksen ensi kerran noin 50 vuotta sitten. Toinen lukukerta oli yhtä kiehtova. Mielenkiintoista oli myös, mitä kirjasta oli pieneen mieleeni tallentunut. Parhaiten muistin Ursula isoäidin vanhuuden neljävuotisen sateen aikana, kuinka lapset pitivät mummoa leikkikalunaan.

Nyt vanhana hahmotan tarinan ”päähenkilön” toisin kuin nuorena. Pääosassa on Macondo, tuo mystinen ja kaukainen viidakkokylä. Eli toisin sanoen latinalainen yhteisö ja politiikka. Tarinoinnin runsauden sarvi ryöppyää ja vie mukanaan kuin ensi kerrallakin. Luin kirjan melkein päivässä saatuani sen kovin myöhään ennen lukupiiriä. Todiste tämäkin tekstin sujuvuudesta käännöksenäkin.

Nyt kiinnitin huomiota muutamiin kääntäjä Rossin käyttämiin murresanoihin, kuten aivina = pellava, emettyä = tulla tiineeksi, lihoa. Käännöksessä arabit vanhahtavat helyjä aroihin. Suomalainen ei ehkä huomaa, että kysymys on aaroista tai araroista, joka on yksi ryhmä ara-papukaijoja.

Pitkä jono samannimisiä miespäähenkilöitä meni nytkin välillä vaikeaksi, mutta ei niin pahasti kuin ensi lukemalla. Naiset taas ovat helpommin yksilöitävissä koko tarinan ajan.

Työläisten joukkomurhan sensurointi ja täydellinen kieltäminen tuntui nyt Venäjän aloittaman sodan taustaa vasten taas ajankohtaiselta.

Tämä kirja on kestänyt aikaa hyvin. Klassikko.

Masha Gessen, 2018. Venäjä vailla tulevaisuutta, 528 s. Docendo, isbn 9789522915375

 Tämä kirja oli ollut jo pari vuotta hyllyssäni, ennen kuin sain aikaa lukea sen. Ajattelin, että parasta lukea, ennen kuin vanhentuu kokonaan,

Hämmästyin. Kirja on edelleen kirkkaasti ajan tasalla. Ja lisäksi: tämä kirja kannattaa lukea jo pelkästään sen muodon ja rakenteen takia. Se on tietokirja, mutta myös jossain määrin fiktiivinen elämänkertakertomus seitsemästä henkilöstä. Teksti pysyy kasassa ja imee mukaansa, huolimatta suuresta määrästä kertomukseen osallistuvia henkilöitä. Länsimaisen, ei venäjää osaavan lukijan osaa on helpotettu pidättäytymällä venäläisten nimien moninaisuudesta ja diminutiivien vyörystä. Henkilöt ovat koko ajan samalla nimellä koko kirjan ajan, nuoret etunimellään tai lempinimellään, vanhemmat henkilöt etu- ja isännimellään.

Kaksi henkilöä ovat erityisen valaisevia: sosiologi Lev Gudkov ja "filosofi" Aleksander Dugin, jotka muodostavat huikean vastakohtaparin. Viimemainittu on tunnettu ns. Putinkuiskaajana, jolta Putin aivan ilmeisesti on omaksunut ajatuksiaan kirjoituksiinsa ja toimiinsa. Duginin tytär räjäytettiin autonsa mukana kappaleiksi muutama päivä sitten. Ei ole tolkkua siinä, miksi näin tapahtui, tai kuka on oikea syyllinen. Tämäkin osoitus kirjan ajankohtaisuudesta. 

Venäjän hyökkäys Ukrainaan alkoi viime helmikuussa, mutta tässä kirjassa Ukrainan sota on jo läsnä kirkkaasti, vaikka on julkaistu vuosia ennen Venäjän suoraa hyökkäystä.

Jos haluat taustatietoja Ukrainan ja Venäjän konfliktista, jos haluat ymmärtää mitä Venäjällä tapahtuu ja miksi kaikki näyttää niin hullulta ja jos haluat tietää, miltä tuntuu elää tuon hulluuden keskellä, lue tämä kirja.

Svetlana Aleksijevits, 2015. Tsernobylista nousee rukous, 392 s. Tammi, isbn 9789513199111

 Luin Aleksijevitsin myöhemmän teoksen aiemmin (Neuvostoihmisen...) ja olin jo siitä hyvin vaikuttunut. Tämä teos, vaikka kertoo Tšernobylin ihmisistä, kertoo oikeastaan vielä enemmän Neuvostoliiton arjesta ja sen kauheudesta. Onnettomuuden torjunta rinnastui sotaan, ja, kuten nyt Ukrainan sodassa, Upseerin suojelu ja totuuden piilottaminen näyttävät olevan tärkeimmät päämäärät.

Upseereilla oli omat säteilymittarit, mutta etulinjan palomiehille niitä ei riittänyt. tavallisen kansan henki ei ole minkään arvoinen. Vain uhrautuminen yhteisen isänmaan eteen on arvokasta. Vaikka luvattuja korvauksia ja palkkioita ei sitten kuulukaan.

Puistattavaa luettavaa, varsinkin kun juuri nyt tuo kulttuuri Venäjältä käy sotaa Euroopassa ja Eurooppaa vastaan.

Jennifer Ackerman, 2017. Viisaat linnut, 388 s. Atena, isbn 9789523003293

 Vasta nyt löysin aikaa tämän pari vuotta sitten joululahjaksi saamani kirjan lukemiseen. Kirja käsittelee lintujen biologiaa uusien tieteen tulosten mukaan. Kirjassa on kattava lähdeluettelo ja viittaukset tekstissä, joten se voisi ehkä palvella myös ammattiornitologia.

Kirjan tyyli on amerikkalaista tarinaniskentää, mutta pienen totuttelun jälkeen se lakkaa häiritsemästä. Toinen seikka, joka alkaa harmittaa, on se, että esiteltävät asiat vaikuttavat välillä varsin sekavilta ja tarinan punainen lanka hukkuu aika ajoin. Senkin kuitenkin antaa anteeksi, kun huomaa, että tässä pyritään käsittelemään asioita, jotka edelleen ovat tutkimuksen alaisia ja monien teorialuonnosten ja koeasetelmien kohteena. Sellaistahan se on, tieteen tekeminen. Sekavaa hapuilua, kunnes oikea tulos löytyy ja saa pätevän ja kestävän selityksensä.

Kirjan kohderyhmänä lienee ns. suuri yleisö, jolle se kuitenkin aika ajoin saattaa olla raskasta luettavaa. Suurelle kasvavalle ornitologiharrastajien joukolle kirja sen sijaan sopii ja tarjoaa monenlaista mielenkiintoista aiheista, joita harrastajat usein pohdiskelevat muutenkin.

Samalta tekijältä on tänä vuonna tullut uusi teos "Lintujen ihmeellinen elämä", joka on tämän jälkeen otettava luettavien listalle. Odotan jo mielenkiinnolla, onko teosten välillä havaittavissa lintutieteen edistystä.

Kazuo Ishiguro, 2021. Klara ja Aurinko, 371 s. Tammi, isbn 9789520427207

 Ishiguron kirjat ovat toisistaan hyvin poikkeavia, niin teemoiltaan kuin tyyliltään (ks 1, 2, 3). Tämä on sijoitettu tulevaisuuteen, jossa lapsille ostetaan kaupasta keinotekoisia ystäviä ja heitä parannellaan koulukilpailua varten geneettisesti, huolimatta parantelun aiheuttamista suurista terveysriskeistä.

Tarina saa uusia yllättäviä käänteitä ja lukijalle koko ajankuva selviää vain vähitellen keinoystävän rajallisen maailman kautta. Tarina on hiljaisen kaunis ja jättää lukijan pitkäksi aikaa pohtimaan sen käsittelemiä teemoja, ystävyyttä, kilpailua ja kuolemaa.

Rutger Bregman, 2020. Hyvän historia, ihmiskunta uudessa valossa, 441 s. Atena. isbn 9789523006768

 Saman tekijän "Ilmaista rahaa kaikille" jo vakuutti minut kirjoittajan kyvystä ajatella asioita uudelleen ja kumota vanhoja ennakkoluuloja ja väärinkäsityksiä.

Tässä kirjassa kumotaan monia sosiologian ja yhteiskuntatieteiden piirissä vallitsevia vääriä käsityksiä. useimmat niistä ovat synkkään, vain pinnalta sivistyneen, ihmisen kuvaan, liittyviä. Systemaattisesti ja vakuuttavasti kirjoittaja kumoaa vanhoja käsityksiä, niin Willian Goldingin "Kärpästen herran" kuin "klassisen" kokeen sähköiskujen antamisesta oppilaalle ohjaajan kehotuksesta. Siinä kumoutuu käsitys ihmisen "perisynnistä" ja pohjimmiltaan pahasta luonnosta, Jokaisessa meissä ei asu pieni natsi, vaan päinvastoin, poikkeusolot saavat meidät toimimaan yhteisesti ja vastuullisesti ja kaikkien yhteiseksi hyväksi.

Myös "Tragedy o the commons" ja Eleanor Åströmin käsitykset luonnonvarojen kestävästä hallinnasta tulevat käsitellyksi. Lopputuloksena on paljon marxilais-luterilaista, synkkää, maailmankuvaamme positiivisempi maailmankuva ja ihmiskäsitys. 

Täytyy toivoa, että nämä ajatukset leviävät ja syrjäyttävät negatiivisen käsityksen ihmisestä ja mahdollistavat meille ongelmiemme ratkaisuja ja parempaan maailmaan pääsemisen tämän hetken takapakista ja Putinista ja muista diktaattoreista huolimatta.

Riitta Kylänpää, 2017. Pentti Linkola - Ihminen ja legenda, 462 s. Siltala. ISBN 9789522343505

 Kuuntelin Linkolan puhetta Luonto-Liiton talvipäivillä 70-luvun alussa. Hän ilmoitti halveksuvansa deodorantin käyttäjiä, sillä "kunnon suomalainen mies haisee hielle, pihkalle ja paskalle." Metsien raiskausta käsitellessään hän kertoi, että sitä perustellaan kansainvälisellä kilpailulla. Tämän vuoksi hän kysyi: "Kuka on ilmoittanut Suomen sellaiseen kilpailuun?" Mieliinpainuvia tokaisuja, muistan ne edelleen elävästi yli viidenkymmenen vuoden takaa.

Seuraavan kerran tapasin Linkolan Luomuliiton talvipäivillä. En muista hänen puheensa aihetta, mutta sali oli täynnä ja ovilla oli ihmisiä, jotka eivät mahtuneet sisään. Linkola puhui niitä omia juttujaan, ehkä jotain myös luomuviljelystäkin. Kun minun alustusvuoroni tuli Linkolan jälkeen, sali tyhjeni ja jäljelle jäi vain muutamia ihmisiä, jotka ehkä olivat kiinnostuneita aihhestani, luomukalankasvatus.

Nämä tarinat kuvaavat Linkolaa ja hänen ominaisuuttaan kyetä ottamaan yleisönsä. Hän oli saarnaaja, joka osasi kääriä sanomansa sopivaan määrään huumoria ja kyynisyyttä saadakseen maksimihuomion.

Ajattelin tuolloin ja vieläkin Linkolaa romantikkona, en luonnontieteilijänä. Hänen näkymänsä ikimetsien häviämisestä ja laajasta lajikadosta on toki oikein ja oli aikaansa edellä, kuten monet hänen tunnollisesti tekemänsä lintukartoituksetkin.

Onko Linkolan huutavan äänestä korvessa ollut sitten enemmän hyötyä vai haittaa luonnon- ja ympäristönsuojelulle? En ole ollenkaan varma asiasta. Paluu menneisyyteen ei ole mahdollinen hänen haaveilemallaan tavalla. Olen Linkolan halveksima teknouskovainen ja uskon sekä ilmastomuutoksen, että luontokadon ratkaisuun valistuneella järjellä ja yhteistyöllä. Helppoa se ei tule olemaan, mutta mahdollista. Linkolan ajattelu kumpusi diktatuurien ja autoritaaristen yhteiskuntien malleista. 

Kylänpään elämäkerta tekee oikeutta Linkolalle ja hänen elämäntyölleen ja -tavalleen. Kirja on harvinaisen luettava ja hyvin koostettu.

Pirkko Saisio, 2021. Passio, 732 s. Siltala. isbn 9789522349286

 Aiemmin olen lukenut vain "Punaisen erokirjan", "Pienin yhteinen jaettava" ja "Spuuki Spidermän ja raju nonna". Tämä kirja on jotain ihan muuta. Toisenlaista Saisiota. Pitkä eeppinen kertomus vuosatojen halki kulkevasta korusta, joka yhdistää ja erottaa kertomuksia, jotka voisivat olla kukin oma kirjansa tai novellinsa. Tarinat ovat toinen toistaan mestarillisempia ja vievät lukijan uskomaan kirjailijan näkyihin. Kultainen koru, joka yhdistää kertomuslaput kuin lanka tilkkutäkissä, ilmaantuu välillä vasta kauan uuden tarinan alettua, tai, kuten viimeisessä stalinin ajan tarinassa, vasta lopussa ja liittää tarinan edellisiin.

Ajan kuvaa, ihmisenä olemisen vaikeuden ja ihmisen loputtoman julmuuden ja siitä selviytymisen kuvausta, kaikkea yhtä aikaa ja vuoron perään. Hieno kirja.

Carl Mothander, 1944. Paroneista bolsevikkeihin, 272 s, Gummerus

 Tämä ruotsalaisen lehtimiehen tarina Viron lähihistoriasta ennen toista maailmansotaa ja sen aikana, on edelleen ajankohtainen ja mielenkiintoinen tarina historiasta. Kirjoittaja on itse paroni väärän koivun takaa, mutta menettää vaimonsa kanssa tilansa ja omaisuutensa bolsevisoinnissa ja melkein jää stalinistisen jyrän alle. Hän onnistuu kuitenkin luovimaan suhteidensa avulla ja pääsee pakoon kotimaahansa yhdessä vaimonsa kanssa.

Viron kansan elämä vaihtuvien miehittäjien puristuksessa ja kansan todelliset käsitykset miehittäjistä ja paroneista tulevat kirjassa monelta suunnalta valotetuksi. Luin kirjan eestin kielen kurssin etukäteisannoksena ja se onnistui kyllä herättämään mielenkiintoa sekä Viron historiaa, että kieltä kohtaan.

Richard Bach, 2013. Lokki Joonatan, 94 s. Gummerus. isbn 9789512092734

 Tämän kirjan nimi on minulle tuttu jo kaukaa menneisyydestäni: jo kun olin vielä hyvin nuori, kuulin nuorten tyttöjen ja naisten huokailevan, kuinka iihana tuo kirja on!

No, silloin en kiinnostunut sitä lukemaan, mutta luinpahan nyt, vuoden 2013 painosta, jossa kirja on ehtinyt 38. painokseensa. Jotain aikaa kestävää siis ihastuksessa on oltava.

Lukiessani kuvausta lokista, joka on vapauden, henkisen vapauden, ja ihmisen jalostumispyrkimysten symboli, putosin välillä Nangijalaan ja välillä zen-buddhalaisuduen gurun luo. Nuo molemmat ansat kuitenkin teksti välttää: ei liian pitkälle meneviä mielikuvitustaivaita tai tuonpuoleisia, eikä myöskään autoritaarista uskomusjärjestelmää, jossa ainoa oikea totuus on johtavan papin ja kassalippaan avaimen haltijalla.

Luontainen kyynisyyteni kuitenkin edelleen estää minua ihastumasta tähän tarinaan nuoruuteni tyttöjen lailla. No, onhan tämä iihana, mutta ei kuitenkaan kanna ihan koko tarinaa. Minua viehättää enemmän aivotutkimukseen ja muuhun ihmistutkimukseen pohjaava realistinen tieto ja teokset ihmisen mahdollisuuksista. Ehkä vaikuttavinta tässä tarinassa minulle on kuvaus rahvaan torjuvasta käytöksestä: uuden oppijaa ja ennakkoluulojen kaatajaa ei rakasteta vaan, päinvastoin, hyljeksitään ja ajetaan laumasta.

Kirjan seuraavassa painoksessa on uusi neljäs osa, joka nostaa tekstin uudelle tasolle. Tulkintani siitä on vapautta rajoittavien toimien antiklerikaalinen kritiikki. Nostaa tekstin pelkästä sokerihattarasta yhteiskuntakritiikiksi.

Kari Hotakainen, 2021. Tarina, 268 s. Siltala, isbn 9789522349583

 Hotakaisen tarina kertoo Suomesta, jossa on tehty suuri muutos rauhoittamalla maaseutu virkistysalueeksi ja ottamalla asukkaat, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta, kaupunkiin asumaan.

Asukkaat saavat paremman asunnon, jos pystyvät meritoitumaan tarinansa kirjoittamalla valitsijoita tyydyttävällä tavalla. Kukaan ei tässä onnistu. Hotakainen vyöryttää esiin toinen toistaan erilaisempia tyyppejä ja tarinoita. Väliin mahtuu kaikenlaista huumoria ajasta ja oloista. Jopa TV-showhun menneistä kirjailijoista, jotka eivät osaa enää kirjoittaa muuta kuin show-anekdootteja etukäteen paperille.

Jossain määrin viihdyttävä, mutta kovin risainen opus luettavaksi.

Meri Valkama, 2021. Sinun Margot, 556 s. WSOY. isbn 9789510456200

 DDR:n lopun aikaan sijoittuva kolmiodraama, johon päähenkilön tutkimusmatka kohdistuu, on hämmästyttävän tarkasti ja taitavasti rakennettu. Lukija pysyy kyydissä ja ympäristön ja olosuhteiden kuvaus on uskottavaa ja saa ihmettelemään nuoren kirjoittajan taitoa eläytyä aikaan, jolloin itse oli alle kymmenvuotias.

Olin itse Saksassa ja vierailin Berliinissä sekä ennen, että jälkeen, muurin kaatumisen ja muistan hyvin TV-uutiset, jossa rajan avaaminen ilmoitettiin. Tunsin silloin, että silmieni edessä kirjoitettiin historiaa ja niin se on, hyvin kuvattuna, tämän kirjan lopussakin.

Minulla on setämäinen tapa löytää nuorempien kirjoittajien teoksista aikakauteen kuulumattomia virheitä, mutta tässä tarinassa oli vain pari kohtaa, jotka panivat epäilyni liikkeelle: Henkka ja Maukka oliko jo 80-luvulla Berliinissä? Varmaan oli, vaikka Suomessa vasta myöhemmin. Toinen juttu oli, etten oikein jaksa uskoa, että ohilentävät linnut olisivat välittömästi pudonneet kuolleena maahan Tšernomyrdin voimalan päältä. Todella pieniä juttuja, jotka liittyvät taustatöihin, eivät henkilöihin tai tarinaan, joka on huolellisesti punottu kasaan ja säilyttää draaman jännityksen loppuun asti.

Hyvä kirja, ei ihme, että on suuressa maineessa ja loppuunmyyty ja kirjastoista tuhansien jonon päässä. (Minulla oli onni saada ystävän kirja lainaksi.)

Juhani Aho, 1994. Juha, 184 s. SKS, isbn 9789522222428

 Kun "Juhaa" käsiteltiin äidinkielen tunnilla koulussani yli viisikymmentä vuotta sitten, totesi rehtorimme, että kirja ei oikein ole menestynyt Keski-Euroopassa, eikä varsinkaan Ranskassa, koska siellä avionrikkojatarina ei koskaan voi olla  tragedia vaan se on aina komedia. Juuri muuta en kirjasta muistanutkaan tuolloisesta opetuksesta. Sentään muistin nähneeni jonkun elokuvaversion, jossa oli paljon teennäistä öyhkäämistä ja koskia ja vesistöjä.

Nyt luettuani, hämmästyin samaa asiaa, jota kirjaan liitetyt aikalaisarvostelutkin kiittävät: kirjan eheyttä ja tiiviyttä ja suurta intensiivisyyttä, jolla se on kerrottu. Kyllähän tämä kansakunnan kaanoniin kuuluu, vaikkei ihan Aleksis Kiveä ylitäkään.

Yksi havainto vielä: klassikoihin palaaminen maksaa aina vaivan. Viidenkymmenen vuoden takaiset näkemykset o hyvä päivittää kun elämänkokemusta on kertynyt vähän lisää.

Delia Owens, 2020. Suon villi laulu, 446 s. WSOY. isbn 9789510467152

 Tätä teosta on myyty todella paljon ja se on mitä ilmeisimmin hyvin suosittu, jopa pokkarilaitokseen on liitetty ylimääräisiä alkusivuja eri lehdistä poimittuja ylistyksiä varten.

Tarina on melko simppeli: kolme päähenkilöä, yksinäisyyteen pieneen rämemökkiin tullut tyttö ja kaksi poikaystävää, jotka ovat toistensa vastakohtia. Toinen on joka anopin toivevävy, kärsivällinen ja oikeudenmukainen uskomattomiin asti ja toinen taas misandrin toivekohde: rilluttelija, juopottelija, naisten perässä juoksija ja pettäjä.

Nyt paljastan juonta. Jos aiot lukea kirjan, älä lue tästä eteenpäin, vielä.

Rilluttelija poikaystävä tulee murhatuksi ja loppuosa kirjasta keskittyy oikeussalidraamaan, jossa rämetyttöä uhkaa kuolemantuomio murhasta. Tulee kuitenkin yllättäen, 70-luvun Etelä-Karoliinassa, poikkeuksena, vapauttava tuomio, syytön. Kyläyhteisö siis nielee ennakkoluulonsa räme-erakkoa kohtaan ja valamiehistö vapauttaa kiusatun ja hyljeksityn rämeen erakon.

Kirjan viimeinen luku kuitenkin kääntää syyllisyyden toisin päin, yllätykseksi lukijalle. Tähän asti kirja on kuin kuvaamansa ajan ja alueen amerikkalaisten arvojen peili, mutta tämä kääntää kaiken mullin mallin. Ihana erakkomme onkin murhaaja? Vaikka murhattu olisi ansainnut kohtalonsa, emme toki voi hyväksyä murhaa??

Kirjan luontokuvaus on paljossa velkaa amerikkalaiselle Aldo Leopoldille. Yksityiskohtaisen tarkkaa rämeluonnon ja eliöiden havainnointia ja havainnoinnin päälle rakentuvaa syvempää kokonaisuuden ymmärrystä ja filosofiaa ja etiikkaa. Luontokuvaus on kaunista, mutta ei, ainakaan tämän kirjoittajan, eläkkeellä olevan ammattibiologin mielestä, lainkaan vakuuttavaa leopoldilaisessa mielessä. Tekeekö kirja ehkä kaksi karhunpalvelusta? Ensin ihannoin äärimmäisyyksiin suoluontoa ja sen kauneutta, mutta hukkaa sen suojelun faktaperusteet ja oikeuttaa sitten vielä väkivallan ja murhan ratkaisuna. Jos tarkoituksena on soveltaa "julmaa luontoa" ja "biologista perimäämme" perustana tälle viime mainitulle, on tämä jäänyt puolitiehen. Desmond Morrisilta esimerkiksi olisi voinut ammentaa paljon enemmän ihmislajin pariutumiskäyttäytymisen biologiaa ja saada tarinaan paljon särmää mono- ja polygamian suhteesta seksuaaliseen käyttäytymiseemme ja tuohon 70-lukulaiseen kulttuuriin.

Toinen seikka, joka kirjassa vie silmissäni tarinalta sen uskottavuutta on päähenkilön uskomaton kehitys lukutaidottomasta tynnyrissä kasvaneesta tytöstä ympäristöasiantuntijaksi ja arvostetuksi kirjailijaksi ja taiteilijaksi. Viime mainittu olisi vielä uskottavaa, tiedämmehän, että taiteellisuus ja siihen tarvittava herkkyys, voi olla suuressa määrin periytyvää. Yliopistotasoisten ekologian perusoppikirjojen ja huipputason faunistisen nilviäis- ja lintutaksonomian omaksuminen edellyttää vuosien opintoja ja perehtymistä. Myönnän, että jatkuva kenttäharjoittelu ja näytteiden tutkiminen on tässä oleellinen osa, mutta tarvitaan paljon muutakin ja se muu on tässä unohtunut.

Ristiriitainen teos. Toivottavasti sen suuri suosio tekee enemmän hyvää kuin pahaa.

Claire Castillon, 2008. Pieni sydän jaksaa rakastaa, 126 s. Gummerus. isbn 9789512075935

 Sattumalta luin tämän kirjan juuri naistenpäivänä kahdeksas maaliskuuta. Kirjoittajan tyyli on terävää ironiaa, miesaiheissa suorastaan misandriaa. Kaikki teoksen mieshahmot, ovat joko toivottomia vätyksiä tai saavuttamattomia pettäjiä tai hirviöitä.

Naishahmoissa on samanlaista vaihtelua, joskin heidän joukkoonsa on mahtunut jokunen pieni sydän joka jaksaa ja jaksaa rakastaa...

Tarinat ovat lyhyitä sivun tai muutaman novelleja. Kepeää luettavaa, joka panee ajattelemaan, näin naistenpäivänä.

Katja Petrovskaja, Ehkä Esther, 277 s. Tammi. isbn 9789513181376

 Kirjan minäkertojan juutalainen sukuhaara on, niin monen muun juutalaissuvun tapaan, lähes hävinnyt Stalinin ja Hitlerin lihamyllyihin. Pala palalta tämä uuden sukupolven edustaja kokoaa sukunsa historiaa ja tarinoita arkistoista löytyvien ripeiden ja vihjeiden perustalle.

Uutta tässä on, että nyt tätä kokonaisuutta konstruoi paljon nuoremman sukupolven edustaja kuin ehkä on totuttu. Jo pelkästään tästä syystä tämä kirja on paikkansa ansainnut, mutta myös siitä syystä, että kerronta on taitavaa ja kuvaa juuri tämän sukupolven etsintää tuon kammottavan sukuhistorian edessä.

Hirmuista on, että tämä kirja on juuri näinä päivinä saanut uuden ajankohtaisuuden: Ukrainalais-puolalainen Petrovskaja kertoo paljon Kiovasta ja Ukrainasta, jotka ovat näinä päivinä jälleen yhden diktaattorin hävitysvimman, sorron ja sodan kohteena. Kirjan etuliepeessä kirjoitetaan: "Sukutarinan ohella se on kertomus koko Euroopan historiasta, maailmasta, joka ei tunnu millään oppivan virheistään."

Ukrainassa jälleen käynnissä oleva sota vahvistaa tämän karmealla tavalla.

Risto Oikarinen, 2021. Piispa, 191 s. Otava. isbn 9789511325208

 Koetan aina välttää arvosteluiden ja jopa kirjan liepeiden ja takakannen lukemista, ennen kuin ryhdyn lukemaan kirjaa. Niin tein nytkin tämän teoksen kanssa. Täytyy sanoa, että olin pettynyt, kun liepeessä sanotaan kirjoittajan olevan pastori ja kirjoittamisen opettaja.

Olin ajatellut, että onpa oiva juoni salakuljettaa uskontokritiikki kirjon sisään ateisti-piispa-hahmon avulla. Nyt jouduin ajattelemaan, että ehkä ironian piikki sojottaakin ihan toiseen suuntaan: lapsen uskosta viisasteleviin ateisteihin päin?

No, ei kai sentään. Minulle kirkko- tai uskontokiritiikki näyttäytyy vanhana soopana, jonka olen jo teininä jättänyt taakseni. Nämä asiat ratkesivat koulun kypäräpapin typeriin ja ristiriitaisiin oppeihin ja raamatulla opettajan pöydän paukutteluihin.

Olin jo tuolloin ihan omasata päästä päätynyt samaan kuin tämä piispatar sivulla 159: todellinen ihme on maailmanakaikkeus kaikkine piirteineen ja valtavine kokoineen. Ei siihen tarvita mitään jumalia sotkea.

Tuon lisäksi moraalin ongelma ratkesi vastuulausekkeella ja humanistin painotuksella: vastuu on ihmisen, eikä vastuutaan voi lykätä minkään jumalan syliin. Samalla pääsin eroon typerästä jumalan sallimasta pahasta ja turhasta kärsimyksestä ym. saivarteluista, joiden paisteessa luulevat ystäväni viettivät keskusteluiltojaan.

Eli taitaa olla hyvä kirja, kun sai lukijansa ajattelemaan näinkin paljon kirkkoa ja uskontoa. Ja seksuaalisuutta ja uskontoa. Ongelmaa, jota eri uskonnot ja kirkot ovat yrittäneet saada hallintaansa vaihtelevalla, enimmäkseen hyvin huonolla, menestyksellä. Piispan näyt ja hurmoshenkinen uskonnollinen taivasseksi on suorastaan herkullista luettavaa. Teksti lähestyy riemukasta parodiaa ja koukkailee välillä ironian puolelle.

Muutenkin kirjoittaja on tekstitaituri. Paikka paikoin ympäristön ja aistimisen kuvailut ovat parasta suomenkielistä kirjallisuutta, mitä olen pitkään aikaan lukenut. Kiitos ja ylistys siitä.

Patrick Modiano, 2019. Uinuvia muistoja, 117 s. WSOY. isbn 9789510441428

 Tämä pieni kirjanen kertoo päähenkilönsä elämästä toisaalta teini-iän lopussa ja toisaalta neljänkymmenen kuluttua tuosta ajasta. Pääaiheena tuntuu olevan muistaminen ja sen ongelmat. Päähenkilö muistelee vanhoja tapahtumia ja koettaa rakentaa niistä tarinaa kuin palapeliä. Välillä kaikkitietävä kertoja huomauttaa kuinka vaikea on muistaa oikein ja houkutella kadonneita, uinuvia muistoja esiin.

Tarina kulkee edestakaisin muutamien selvemmin muistettujen tapahtumien välissä ja liudentuu välillä melkein unenomaiseksi, epävarmaksi ja haihtuvaksi kuvaukseksi.

Tämä on ilmeisesti nobelistin kynäharjoitelma ja taidonnäyte, joka ei tavoittele mitään suurta eeppistä kerrontaa vaan ainoastaan näyttää, kuinka epävarmaa on muistamisemme ja kuinka taitavasti kirjailija kuvaa tätä tosiasiaa.

Helena Ruuska, 2018. Hugo Simberg - Pirut ja enkelit (elämäkerta), 431 s. WSOY. isbn 9789510421826

 Simbergin haavoittunut enkeli ja monet, monet muut teokset kuuluvat kansakunnan kaanoniin ja ovat, kuten niin monet muutkin kuvataiteemme kultakauden teokset, hämmästyttävän tunnettuja. Sitä suurempi ilo oli lukea näiden teosten taustoista ja saada tietää, että tulkintojen kanssa on aina oltu montaa mieltä.

Hugo Simbergin yläsäätyinen elämä vanhassa sääty-yhteiskunnassa ja suuriruhtinaskunnassa esitellään säilyneistä dokumenteista, etupäässä kirjeistä, löytyneitä yksityiskohtia tarkasti läpi käyden. Taiteilijan elämä jäi kovin lyhyeksi, mutta sen näin tarkka kuvaus antaa mielenkiintoisen kuvan itsenäistymistä edeltäneen Suomen elämästä. Kiehtovaa ja sivistävää luettavaa, siis oikein suositeltavaa.

Yksityiskohtana jäi mieleen Tampereen tuomiokirkon freskomaalauksista menetelmien opettelu ja niiden kuvaus. Kohdassa al fresco, "tuoreelle" koin mahtavan ahaa-elämyksen: ai, tuosta siis on peräisin nimitys fresco!

Toni Morrison, 2020. Toiseuden synty, 120 s. Tammi. isbn 9789520426668

 Tämä on Nobelin saaneen kirjailijan kuusi luentoa toiseuden synnystä, rodusta, rajoista ja kirjallisuudesta. Kirja vie lukijan hyvin konkreettisesti toisenlaisten ihmisten elämän kokemukseen ja näyttää havainnollisesti, kuinka pidämme monia asioita, joiden pitäisi olla toisin, itsestään selvinä kulttuurimme osina. Nämä luennot voivat herättää ajattelemaan ja ymmärtämään, parhaassa tapauksessa jopa toimimaan toisin.

Lisäksi kirja on johdatusta Toni Morrisonin tuotantoon ja tapaan tutkia maailmaa kirjallisuutta työkaluna käyttäen.

Pieni tärkeä kirja.

Ljudmila Ulitskaja, 2015. Tyttölapsia, 218 s. Siltala. isbn 9789522342638

 Luin aiemmin saman tekijän myöhemmän "Sielun ruumis" kokoelman. Tässä teoksessa Ulitskajan kertojanlahjat ovat jo täydet, mutta tuon myöhemmän teoksen maagisuus ei ole vielä esillä.

Kirjassa on kaksi osaa: toinen kertoo viisikymmentäluvun koulutytöistä Stalinin ajan  Neuvostoliitossa ja toinen osa 40-luvun lopun vielä ankeammista oloista. Ensimmäinen osa kertoo samasta tyttöjoukosta hieman eri näkökulmista ja tarinan päähenkilöä/-löitä vaihtaen. Luvut tai novellit kutoutuvat yhtenäiseksi kuvaksi Stalinin ajasta ja neuvostoarjesta ja koulusta. Tyttöjen kasvu ja seksuaalisuuden nupulle tulo, perhesuhteet ja yhteiskunnan erilaiset julkiset ja yksityiset arvot kuvastelevat jokaisessa tarinassa.

Jälkimmäinen osa on pienempiä ja toisiinsa suoraan liittymättömiä tarinoita. Jokaisessa tarinassa on jotain viiltävää lapsen hätää, vaikka tarinat kuitenkin loppuvat, jos ei onnellisesti, niin ainakin ilman katastrofia. Näissä kertomuksissa on edellistä osaa surumielisempi melkein kaihomielinen sävy. Niitä voi ajatella kirjailijan oikeina lapsuudenmuistoina, ainakin tunnelmaltaan.

Pirjo Hassinen, 2004. Kuninkaanpuisto, 380 s. Otava. isbn 9511196413

 En ole aiemmin Hassisen kirjoja lukenut. Ehkä olisi pitänyt. Hänen tuotantonsa taitaa olla laaja. Tämä tarina on vuosituhannen alusta. Päähenkilönä on onnettomuudessa halvaantunut macho ja menestynyt liikemies, joka halvaantuneenakin pyrkii toteuttamaan luonnettaan ja hallitsemaan muita ja toteuttamaan voimakasta seksuaalisuuttaan. Toinen päähahmo on Verna, opettaja, joka koulussaan harrastaa paikallishistoriaa ja luo tarinan sadan vuoden takaisesta riistetystä ja prostituutioon turvautuvasta ja itsemurhaan päätyvästä naisesta, jonka tarinaa peilataan kahteen muuhun päähahmoon. Tarinasta tehdään päsmäröivän rehtorin johdolla mulimediaesitystä ja levykettä. Todella, sellaisia tehtiin vielä vuosituhannen alussa. Ei ollut vielä tiktokia.

Verna uhrautuu seksuaalisesti saadakseen olla äitinä yksinhuoltajaisän pikku tyttärelle. Halvaantunut päähenkilö kuitenkin lopulta aikaansaa sen, että isä luovuttaa tyttärensä helpottuneena lapsen aiemmin hylänneelle äidilleen, joka on halvaantuneen miehen yöhoitajana joutunut tämän ohjailemaksi.

Teksti vilisee erittäin tarkkoja ja osuvia ympäristön ja henkilöiden käyttäytymisen ja aistimisen kuvauksia. Aika ajoin teksti jää vähän junnaamaan, mutta mitään Monika Fagerholmin ennätysjunnausta ei sentään synny, vaan hetken päästä teksti lähtee taas eteenpäin, välillä vauhdikkaastikin.

Lukihan tuonkin, vaikka ehkä vähän, yllättäen, jo vanhahtava teksti.

Ian McEwan, 2019. Torakka, 127 s. Otava. isbn 9789511360469

Yhdistyneen kuningaskunnan pääministerin hahmoon inkarnoituu torakka, joka alkaa tehokkaasti ja taitavasti junailla läpi suurhanketta: reversalismin eli talouden nurinpäin kääntämisen suurhanketta. Pääministerin mallina on mitä ilmeisimmin Boris Johnson ja reversalismin aate on tietenkin Brexit. Molempia ajetaan läpi kuin käärmettä pyssyyn huolimatta siitä, että haitat koituvat ihmiskunnalle UK:ssa ja hyödyt torakkakunnalle. Vastustajien, myötäpäiväilijöiden, (=EU-myönteisten) vastarinta murretaan ovelilla poliittisilla tempuilla ja tukea haetaan myös USA:n populistipresidentti Truppenin taholta, josta sitä löytyykin. kun osataan sopivasti vedota hänen ahneuteensa ja turhamaisuuteensa.

Tämä pienoisromaani on aivan mainio ja viihdyttävä satiirinen tarina itseään jalkaan ampuvasta brittiläisestä demokratiasta.

Jukka Viikilä, 2021. Taivaallinen vastaanotto, himmeli, 379 s. Otava. isbn 9789511325642

 Kirjan puoleenväliin mennessä en vielä osannut päättää, onko tämä pelkkää paskaa vai mestariteos. Loppuun mennessä olin vielä epätietoisempi. Ollakseen pelkkää sontaa, harvinaisen lukukelpoinen. vaikka tekijä on tehnyt parhaansa sotkeakseen lukijan jäljiltään: sivunumeroviittauksia, jotka eivät viittaa mihinkään olemassa olevaan teokseen, "postauksia" henkilöiltä, joita on epälukuisa määrä, osa toistuvia osa ainutkertaisia, joukossa mm. Sauli Niinistö ja kirjailija itse. 

Kaksi hahmoa, Minttu ja Rauno, esiintyvät useammin äänessä. Ja tietysti kirjailijan alter ego Jan Holm, kirjailija, joka on julkaissut teoksen, johon viitataan sivunumeroilla ja joka lienee saanut "taivaallisen vastaanoton". 

Minttu on epätoivoinen kirjailijanalku, joka kadehtii menestyvää ystäväänsä ja päätyy yhä epätoivoisemmaksi. Mintun seksielämä ja asenne on niin miehinen, että ehkä nimi alun perin oli Mikko. Rauno on taksinkuljettaja, joka kyytii ympäri kaupunkia nukkuvaa asiakasta tämän pyynnöstä ja pohtii leskenelämäänsä ja suhdettaan taivaallisen vastaanoton saaneeseen kirjaan.

Muitakin tarinanpoikasia kirjasta ehkä löytäisi, jos jaksaisi nähdä vaivaa. Kirjan lienee tarkoitus olla satunnaisen fragmentaarinen niin kuin elämä itse. Kirjallisuuden ja todellisuuden ja yhteiskunnan suhteista on kirjassa useita teräviä pohdintoja, mutta ne hukkuvat erilaisiin satunnaisiin tekstin pätkiin, siihen sontaan.

Luin kirjan, koska se on Finlandia-voittaja ja lukupiirin listalla, mutta en kaipaa kirjan maailmaa tai koe saaneeni lukijana nauttia mestariteoksesta. Ehkä en vain ymmärrä.

Sirpa Kähkönen, 2014. Graniittimies, 334 s. Otava. isbn 9789511280972

 En ole lukenut Kähkösen Kuopio-sarjaa, joka ainakin tämän kirjan liepeen mukaan on sekä yleisön, että arvostelijoiden kiittämä (mikä harvinaisuus!?). Kuopiosta tämä kirja on eräänlainen sivupolku. Oletan, että kirjan päähenkilöt, Suomesta paenneet punaiset, ovat jollain tavalla Kuopion suunnalta peräisin, joten tämäkin voisi olla osa Kuopio-sarjaa?

Taustatyöt näyttävät hyvin tehdyiltä. En minä ainakaan havainnut virheitä historiallisissa faktoissa, vaikka mieleni aluksi protestoikin hyvinvointia ja idylliä, joka näytti alun kurjuuden jälkeen henkiklöiden elämään kehittyvän. Mutta se olikin vain NEP-kauden tilapäinen poikkeama ja lopusssa stalinistinen valtioterrori näyttää rikinkeltaiset raateluhampaansa kaikessa kauheudessaan, eikä kirjan henkilöistä monikaan tuolta terrroirikoneelta säästy. Ne, jotka näyttävät säästyvän, osoittautuvat salaisen poliisin riveihin hakeutuneiksi tai aina siellä olleiksi.

Karmea kirja, jonka pääkuvio on tuttu, mutta johon on kudottu uskottavat hahmot, jotka eivät ole liian yksiulotteisia.

Anneli Kanto, 2021. Rottien pyhimys, 406 s. Gummerus. isbn 9789512422630

 Kirjaan tarttuessani olin epäileväinen, voiko kirkon keskiaikaisista maalauksista kertomalla saada mielenkiintoista luettavaa. Väärä luulo. Tämähän on oivallinen lukuromaani, joka vie lukijan mennessään. Samalla tulee tutustuneeksi Suomen keskiaikaan, katolisen ajan loppuun Suomessa ja vaikka tuon aikaiseen kiroilusanastoon.

Ihmisen kova osa keskiajalla ja mm. korkea lapsikuolleisuus ovat osa kuvattua aikaa. Samoin kuin hallinnon ja linnanherrojen ja rälssien kovaotteisuus ja väkivalta.

Kirjan lopussa on luettelo lähdeaineistosta ja lisälukemisesta, joka antaa hyvän kuvan mistä tämä, sinänsä vauhdikas tarina, on sisältöään ja ympäristöään ammentanut. Samassa yhteydessä on myös linkki tekijän videoon, jossa tämä esittelee Hattulan kivikirkon keskiaikaisia seinämaalauksia. Pitihän se käydä, kirjan luettuani, katsomassa. Tuskin olisin sitä katsonut ilman tätä kirjaa. Kirja on siis tehtävänsä sivistäjänä täyttänyt, ainakin minun kohdallani.

Bo Carpelan, 2011. Lehtiä syksyn arkistosta, 206 s. Otava. isbn 9789511252016

 Odradek, diplopia, täpeheinä. Nämä minun piti googlata tätä lukiessa. On siis myös faktaa ja tietoa tässä melkein runoelman kaltaisessa vanhan miehen ja vanhuuden ja luopumisen kuvauksessa.

Meillä on nykyään hengästymiseen asti tiiliskivinarratiiveja, jotka kuitenkin unohtavat kirjallisuuden ja kielen erityisen kohteen ja mahdollisuuden: Doderak. Wittgensteinin sanoin siitä, josta ei voi puhua, täytyy vaieta. Kieltä ja filosofiaa, taidetta, joka pyrkii kohti olennaista, voi kuitenkin käyttää kuin siltana kohti tuota, josta ei voi puhua. Tässä ei puhuta mystiikasta, vaan todellisuudesta sellaisena kuin se on ja niiltä osiltaan kuin kielemme ja kokemuksemme ei yltä sitä näyttämään, kuvaamaan.

Tässä on 101 lehteä arkistosta, useimmat vähän toista sivua, monet vain muutaman lauseen. Kaikki ovat tarkkaan hiottuja ja karsittuja. Vain olennainen on mukana. Tosi helmiä tai timantteja. Monet toimisivat yksinäänkin, mutta osana tätä kokonaisuutta ne muodostavat kauniin kuvan elämän syksystä.