Luin ensin suomenkielisen käännöksen ja Tarton kielikurssin jälkeen alkuteoksen. Molemmat tuottivat suurta iloa. Ensinnäkin käsittelyssä on mies ja miehen kasvaminen ja tunne-elämä, maailmassa hukassa oleminen. Ja mies on tavallinen eestiläinen nykymies. Ei mikään sankari, macho tai edes kulttuuripersoona, vaan aivan tavallinen arkinen mies.
Kerronta etenee kahdessa ajassa vuorotellen, päähenkilö Uun koulupoikavuosina ja keski-ikäisenä taloustoimihenkilönä. Aikasiirtymät tapahtuvat hauskan kehitelmän kautta: keski-ikäinen Uu siirtyy ajassa takaisin taiteilijaystävänsä vähän ennen kuolemaansa antaman neuvon mukaan. Taiteilija, Georg, on saanut oivalluksensa jotenkin James Webb -teleskoopin rakentamisesta. Sillä kun voidaan nähdä valovuosien taa kauas menneisyyteen.
Uun teinivuodet ovat neuvostoliiton aikaa, mutta tämä ilmenee vain arjen hankaluukisina venäläisten kanssa ja muina ongelmina, jotka eivät kuitenkaan ole pääosassa Uun teinivuosien kuvauksessa. Tuglasseuran Elolehdessä kirjailija sanoo, itse, ettei todellakaan koe neukkunostalgiaa, niin paska järjestelmä se oli.
Alkuteoksen lukeminen syvensi kokemustani kirjan filosofisesta, aikaa ja sen olemusta pohtivasta puolesta. Voi myös olla, että Tartossa näkemäni, kirjasta tehty samanniminen elokuva, ja kirjailijan tapaaminen sen jälkeen, vaikutti samaan suuntaan. Toki myös luen eestinkieltä paljon suomea hitaammin, jolloin jää luontevasti aikaa pohtia tekstin merkityksiä ja huomata, missä kohtaa kirjailija on sijoittanut omaa elämän pohdintaansa puhtaan juonikerronnan joukkoon.
Alkuteoksen lukeminen tuotti lukuisia kieleen liittyviä iloisia hetkiä. Niitä pieniä oivalluksia sanojen merkityksistä ja samankaltaisuudesta suomenkieleen, jotka ovat eestin opiskelun motivaatiosuola. Seuraava eestinkielinen opus odottaa jo lukemistaan, ja, tällä kertaa, ilman edeltävää tarinaan tutustumista suomenkielellä.
