Pavel Sanajev, 2014. Haudatkaa minut jalkalistan taakse, 205 s. Into. isbn 9789522642899

 Koin tämän kovin slaavilaisena tarinana. Sasa Saveljev joutuu asumaan mumminsa ja vaarinsa kanssa, koska äiti ei uudessa avioliitossaan ole kyennyt hänestä huolehtimaan.

Mummi on huolehtivainen, omistushaluinen, suorastaan ylihuolehtiva ja uhrauksiaan kaiken aikaa korostava Matruuna. Tämän lisäksi hän on slaavilaisen vuoristorata-tunne-elämän omaava hurjapää, joka kiroilee enemmän kuin siili.

Sasa joutuu alistumaan tilanteeseen ja tarkkailee isovanhempiaan ja äitinsä elämää parhaansa mukaan. Mummin huolehtiminen yltyy yhä hurjemmaksi samoin kuin hänen kielenkäyttönsä sekä miehensä ja tyttärensä panettelu ja halveksunta. Varsinainen kliimax on teoksen loppu, jossa on sivukaupalla mummin epätoivoista monologia ja tyttärensä kovistelua, tämän haettua lopulta poikansa takaisin omaan hoitoonsa.

Kamala tarina, mutta omalla irvokkaalla tavallaan hauskakin.

Ljudmila Ulitskaja, 2021. Sielun ruumis, 146 s. Siltala. isbn 9789522348371

 Muutamaa tietokirjaa lukuunottamatta Hesarin digitilaajalleen tarjoamat viikon kirjat ovat olleet joko niin vanhoja, että olen ne jo lukenut tai sitten sellaisia, jotka eivät ole herättäneet kiinnostusta.

Tämä Ulitskajan kirja on poikkeus tästä. Kirja on sekä mielenkiintoinen, että hauska. Pieni kirja, vain 146 sivua, sopii yhden illan välilukemiseksi. Kirjassa on kaksi osaa: Ystavättäriä ja Sielun ruumiista.

Ensimmäsiessä osassa on herkullisia tarinoita neuvostomaan naisten arjesta. Erityisesti jäi mieleeni tarina äidistä, joka naittaa tyttärensä kommunalkasta puistossa tapaamalleen ulkomaalaiselle, joka sattuu olemaan irakilainen matemaatikko. Monen mutkan jälkeen siinä käy hyvin ja tulee samalla tutuksi kommunalkan neuvostoarki ja vähän irakinkin tilanne.

Toisessa osassa on pikkutarinoita, joita yhdistää kuolema ja sen läheisyys. Niissä pohditaan myös kuoleman jälkeistä aikaa ja monessa kohtaa pohdinta johtaa surrealistisiin, tai kuten nykyään usein todetaan, maagisen realistisiin, käänteisiin.

Petina Gappah, 2019. Pimeydestä loistaa valo, 377 s. Tammi. isbn 9789520406271

 Saman tekijän aiempi kirja oli juonen rakenteeltaan paljon monimutkaisempi kuin tämä teos. Tässä kerrotaan David Livingstonen viimeisistä päivistä ja ruumiin kuljetuksesta kotimaahan.

Näkökulmahenkilöitä on kaksi: nuori nainen Halima, tohtorin kokki, ja nuorukainen Jacob Wainwright, joka myös oli vapautettu orja, joka oli käynyt Intiassa lähetyssaarnaajien koulua ja innokkaasti omaksunut kristinuskon ja halausi itsekin lähetyssarrnaajaksi.

Tarina etenee melko suoraviivaisesti ajassa ja paikassa kuljettaen Livingstonen ruumiin sisämaasta rannikolle Englantiin laivattavaksi. Seurueeseen kuuluu kymmeniä paikallisisa, eikä lainkaan valkoisia, muzunguja. Seurueen suhteet toisiinsa ja eri kulttuureihin ja uskontoihin tulevat käsitellyiksi perusteellisesti, mutta ikään kuin sivulauseissa. Jacob Wainwrightillä on keskeinen ja suurempi osuus, kun taas tämän osuuden molemmin puolinj on Haliman kertomaa, kevyemmin omaksuttavaa juttua.

Minua Jacobin tolkuton jumalisuus ja into äklötti, mutta ymmärsin sen kertovan jotain olenneista kolonialismista ja kulttuuri-imperialismista. Asiaa alleviivataan vielä Chirango nimisellä nuorella miehellä, joka on oikeastaan ainoa kapinallinen ja salajuonittelija, joka käy kaikkien alistajiensa kimppuun ja murhaa heidät. Näin kolonialismi ja kulttuurien ristiriidat tulevat näkyviksi ja saavat lukijan paitsi kauhistelemaan, ehkä myös pohtimaan.

Teemu Keskisarja, 2019. Murhanenkeli, Suuren Pohjan sodan ihmisten historia, 278 s. Siltala. isbn 9789522346384

 Keskisarja on ammattihistorioitsija, joka päätyi alalle vasta tavallista hieman myöhemmällä iällä. Sitä kovempi on ollut vauhti. Hän on julkaissut koko joukon populaariesityksiä Suomen ja lähialueiden historiasta. Aluksi esitykset painottuivat populaariin päähän väkivallantekoihin, eläimiin sekaantujiin, sodomiitteihin ja teloituksiin. Sitten mukaan tulivat myös myöhemmät, viime vuosidadan, tapahtumat. Tämä teos on Ruotsin vallan ajalta ja kertoo Ruotsin suurvalta-ajan lopun suomalaisten ja tavallisten rivimiesten, "Heikkien", kuten Keskisarja heitä nimittää, näkökulmasta.

Hankalasti lähestyttävä aihe, jonka lähteet ovat rajatummat kuin viime vuosisadan sotien, on saatu kuvattua sujuvasti ja lukijaystävällisesti. Keskisarja lienee saanut jonkin verran polemiikkia otteestaan historian tutkimukseen ja sen popularisointiin. Yhden teoksen esipuheessaan hän sanoo, että yleistajuisuuden, jota hänen kirjansa etupäässä edustavat, vastakohta ei ole tieteellinen esitys, vaan yleistajuttomuus. Piikki lienee suunnattu historioitsijakollegoille, jotka ovat erehtyneet kritisoimaan populaariteoksia epätieteellisiksi. Minusta tuntuu, että teokset täyttävät kyllä tieteellisen historian tutkimuksen mentelmävaatimukset. Ainakin lähdeviittaukset näyttävät olevan riittävästi ojennuksessa, eikä työmäärää näytä säästellyn niiden läpikäynnissä. Keskisarja tekee kirjojaan eräänlaisena sarjatyönä: hänellä on yritys, johon on palkattu avustajakuntaa, ilmeisesti etupäässä historian opiskelijoita, jotka kahlaavat arkistoja läpi ja koostavat niistä tarvittavaa aineistoa. Keskisarja sitten kokoaa ja kirjoittaa omaan tyyliinsä kokonaisuuden uudeksi kirjaksi.

Keskisarjan kirjoitustyyli on omanlaisensa. Sitä leimaa karkeahko huumori ja suorasanaisuus, joka ei kuuluisi herrasmieshistorioitsijan sanavarastoon lainkaan. Uskoisin, että Keskisarja haluaa tietoisesti erottautua sellaisista kollegoista, kuten vaikkapa Matti Kligestä, joille ulkoiset tavat ja herrasmiesmäisyys näyttävät olevan äärimmäisen tärkeitä.

Keskisarja näyttää korostavan ennemmin tietynlaista rahvaanomaisuutta ja samaistumista "tavallisiin Heikkeihin". Sinänsä ehkä viisasta populismia kirjojen menekkiä ajatellen.

Toinen juttu on sitten taiteilu populaarisuduen ja tarkkuuden tai tieteellisyyden välillä. Yleistajuttomuudesta olen samaa mieltä, mutta uskollisuudesta lähteille ja aikaudelle ehkä en. Voi olla lukijalle rasitukseksi, että esim nimiä ei ole käytetty niiden nykyisissä muodoissa vaan 1700 -luvun alun asussa, esim. Petterbosrg/Pietari, Rääveli/Tallinna.

Keskisarja on esiintyjänä samantapainen kuin tekstinsä: vähän suorapuheinen, jopa hyökkäävä ja vähän röyhkeäkin. Tätä täydentää vielä kovin kasuaalinen pukeutuminen: Esitellessään Kivi-elämäkertaa Vuotalossa Keskisarja saapui paikalle tuhruisesssa t-paidassa ja lököttävissä verkkarihousuissa, joissa oli takiaisen siemeniä tms. rikkaruohon merkkejä. Puheessaan hän teilasi armotta Veijo Meren Kivi-teoksen huonoksi ja lähdekritiikittömäksi. Myös televiesiosarjassaan (Pimeä historia) hän käyttäytyi esiintyjäkaveriaan (luokanopettaja Marko Kämäräinen) kohtaan törkeän röyhkeästi. Että sellainen mies.

Kaikesta röyhkeilystä huolimatta on sanottava, että Keskisarjan teokset täyttävät tarpeellista paikkaa historian ja Suomen tapahtumien popularisoinnissa. Parhaimmillaan tämäkin teos voi paikata monen epäonnistuneen hissanmaikan kouluopetuksia.

Alice Munro, 2012. Kallis elämä, 319 s. Tammi, isbn 9789513172718

 Alice Munron novellit ovat lähes parasta lukemista, mitä tiedän. Olen aiemmin lukenut "Kerjäläistyttö, tarinoita Fiosta ja Rosesta" sekä Hyvän naisen rakkaus. kertomuksia" ja joka kerran kirjan suljettuani tunne on sanonut, että tätä voisi lisääkin lukea.

Novellit ovat taitavasti rakennettuja ja tarina soljuu kuin vilkas puro ja vie lukijan mennessään. Tämän lisäksi niihin on sijoitettu tarkkoja psykologisia huomiota ja kannanottoja nykymaailmaan. Esimerkiksi tässä kokoelmassa kannustavan tarinansa saavat niin invalidit/vammaiset kuin rumat ja impotentit jne. Aina yhtä myötätuntoisella ja ymmärtävällä otteella: Miltä tuntuu, kun...

Tämä kokoelma on sillä tavalla erilainen, että vaikka varmasti kaikissa Munron novelleissa on autofiktiivistä ainesta (kuten oikeastaan kaikessa kirjallisuudessa taitaa olla), on tässä kokoelmassa neljä viimeistä, jotka kirjailijan oman niihin liitetyn esipuheen mukaan muodostavat "oman erillisen kokonaisuuden, joka on omaelämäkerrallinen tunteiden, joskaan ei aina kokonaan tosiasioiden suhteen. Uskoakseni ne ovat ensimmäiset ja viimeiset - ja kaikkein tärkeimmät - asiat, joita minulla on elämästäni sanottavana."

Olen itse omassa pienessä ja harmittomassa autofiktioharjoittelussani päätynyt täsmälleen samaan lopputulokseen: tärkeää ovat vain tunteet, se miten olemme asiat kokeneet. Ulkoinen tapahtuminen ei ole tärkeää, eikä useimmiten edes mielenkiintoista. Tai korkeintaan vain siinä määrin, kuin niillä tosiasioilla voidaan selittää heränneitä tunteita, jotka voivat kestää koko eliniän ja määrätä koko elämän kulkua ratkaisevalla tavalla.

Yhteistä minulla näihin tarinoihin on myös lapsuuden selkäsaunat, jotka mainitaan viimeisillä sivuilla useasti, sen ihmeemmin niiden kuvailussa viipymättä, mutta käy selväksi, että ne ovat olleet ratkaisevan traumaattisia kirjailijan lapsuuden kokemuksissa.

Onko sitten niin, että ilman traumaattista lapsuutta ei olisi kirjailijaa, koska ei olisi tarvetta kirjoittaa traumaa pois?

Kuten Claes Andersson totesi: "kirjoittaminen on kuin terapiaa ilman terapeuttia, ja siksi se on halvempaa!"

Myös tuollaisen terapian tuotteiden lukeminen voi olla hyvin terapeuttista. Ainakin jos kirjoittaminen on ollut yhtä taitavaa kuin Alice Munrolla.