Jari Järvelä, 2021. Aino A., 395 s. Tammi. isbn 9789520431402

 Järvelän kertojankyvyt puhkeavat tässä teoksessa mainiosti kukkaan. Koko kirjan päätarkoitus näyttää olleen "hunsvotti Aallon" suistaminen jalustaltaan ja sen osoittaminen, että ensimmäinen vaimo, Aino Aalto, vastasi suuresta osasta Alvarin nimiin pantuja ansioita.

Sen lisäksi tuo hunsvotti oli myös ihmisenä aivan kelvoton ja kohteli vaimoaan jopa tuon ajan normien mukaan ala-arvoisesti. Nykyajan normien mukaan lukija saattaa näiden paljastusten edessä joutua jopa moraaliseen paniikkiin.

Olen aiemmin lukenut Järvelän "Veden painon" joka oli vetävä ja taitavasti kerrottu tarina sekin.

Tässä kirjassa viehättää se, että Aaltojen suunnittelemat rakennukset ovat niin tuttuja. Myös alkuteoksen Jyväskylä on minulle kotoisen tuttu ja teki lukemisesta mukavaa.

Peter Handke, 2013. Intohimoisesta Sienestäjästä, Kertomus sinänsä, 178 s. Lurra Editions ISBN 9789525850901

 Tämä on kummallinen kirja. Tarina on mitätön ja huonosti kerrottu. Sen kertoja kertoo ystävästään, joka hullaantuu sieniin, katoaa ja ilmestyy takaisin, mutta sienimaniansa kadottaneena.

Varsinainen teos ja sen sisältö lienee piilotettu rivien väliin ja allegorioihin. Sienihulluus voisi olla vaikka addiktion vertauskuva. Ehkä kirjailijan tavoitteena on ollut kuvata addiktin mielenliikkeitä tällä vertauskuvalla. En osaa arvioida onko tässä onnistuttu. Minut tämä kirja jätti hämmästyneeksi ja pettyneeksi.

Kirjassa on ikävän paljon painovirheitä, esim. sivulla 115 on puu nimeltään "vaaleakaasia", p.o. valeakaasia.

Kirjan sienihullun vaeltelu rinnastuu (sivu 151) Walt Whitmanin ja Henri David Thoreaun luontokävelyyn ja luontokäsityksiin. En kuitenkaan löydä kirjasta heidän ajatteluaan enempää. Monenlaisia puolipeiteltyjä viittauksia filosofiaan on siroteltu tarinan lomaan, mutta eivät ne johdata, ainakaan minua, sen syvällisempään pohdintaan.

Jonkinlainen vihje paluusta maailmaan, ehkä addiktion parantumisesta(?), on se, että kirjan lopussa ollaan yhtäkkiä Ranskassa lukuisine paikannimineen. Paikka jossa Handkekin on viettänyt viime aikojaan.

Ei tämä kirja todellakaan minua vakuuttanut. On kuitenkin sanottava, että ennakkoluuloni olivat vahvat tätä Milosevicin kaveria kohtaan.

Jorge Amado, 1982. Ihmeiden markkinat, 379 s. Otava, isbn 9511067338

 Amadoa olen lukenut jo kolme-neljäkymmentä vuotta sitten suurella mielenkiinnolla. Tuolloin huomiotani kiinnitti suuri elämänilo ja värikäs tropiikin elämä. Myös luokkakamppailu ja roturistiriidat olivat kirjoissa esillä. Tämä Tenda dos milagres oli suosikkini jo tuolloin.

Myöhemmin elämä kuljetti minut lukuisia kertoja Brasiliaan ja myös Salvadoriin. Ensimmäisellä käynnilläni sattui olemaan uudenvuodenaatto. Olin ollut siinä käsityksessä, että Amado kertoo sadan vuoden takaisesta menneisyydestä. Nyt kuitenkin jouduin rantakävelyllä yhtäkkiä keskelle Amadon ja yoruba-uskonnon maailmaa: rannalla oli siellä täällä valkeita telttakatoksia, joissa rummutettiin ja tanssittiin. Valkeapukuiset baianat pyörivät arvokkaasti ja capoeiristat hitaan balettimaisesti. Rummut soivat svengaaavan hypnoottista rytmiä ja joissain paikoissa näkyi kuinka yoruba jumala oli tullut tanssijaan, oli langettu loveen. Amadon maailma on tätä päivää - edelleen.

Tämä kuvitteellisen Pedro Archanjo mulatin elämäkerta kertoo Salvadorin elämästä ja arjesta ja juhlista ja roturistiriidoista. Archanjon "tieteellinen panos" rotukeskusteluun oli, että kaikissa suvuissa, niissä kaikkein ylhäimmissä ja kaikkein valkoisimmissakin, on Brasiliassa aina löydettävissä joku esivanhempi, joka on tummaihoinen. Rotupuhdasta eliittiä ei Brasiliassa ole.

Nikolai Gogol, 2009. Kuolleet sielut, 298 s. WSOY, isbn 9789510350065

 Tämäpä harvinaisen elävä klassikko. Ukrainalainen Mykolai Hoholin näkemys suuresta Venäjän maasta ja sen yhteiskunnasta ja asukkaista. Ikiaikainen Venäjä, aatelisineen, virkakuntineen, rahvaineen ja maaorjineen on näinä Venäjän aloittaman sodan aikoina hämmästyttävän ajankohtainen.

Maalaileva kerronta pysyttelee kaikkitietävän kertojan käsissä yhden luvun alkua lukuunottamatta, jossa hetkeksi päästään päähenkilön pään sisään, kun tämä tyytyväisenä pohdiskelee elämäänsä. Kertojan tyyli on todella maalaileva ja koukeroinen, jossa lukijaa puhutellaan usein suoraan ja vedotaan eri tavoin lukijaan ja tämän oletettuihin käsityksiin. Vanhanaikaista mutta toimivaa.

Kirjailijan käsitys, että ihminen on, mikä on, ja sellaisena pysyy ja valtavaa on suuri Venäjän maa ja sen arkirealistiset maisemat, tulee kirjan lopussa komeasti esiin.

Hyvä, että tuli tämäkin klassikko luetuksi. Kuuluu ehdottomasti luettavien joukkoon.