Silvia Hosseini, 2021. Tie, totuus ja kuolema, 238 s. Gummerus, isbn 9789512416325

 Sain tästä kirjasta reilu vuosi sitten vihjeen, että tätä lukiessa minä olin tullut mieleen. Vihjaaja ei kertonut syytä, miksi. Huolestuin tietysti, että jotain alentavaa.

Tilasin kirjan kirjastosta ja odotin sitä yli vuoden. Suosittu teos siis. Luettuani sen nyt, oivalsin heti mistä minä olin tullut mieleen:

Ensinnäkin teosksessa käsitellään Thomas Pikettyn kirjaa "Pääoma 2000-luvulla". Olin ehdottanut puolileikilläni kirjaa lukupiirin luettavaksi, mutta se ei fiktio-painotteisessa piirissä tietenkään saanut riittävästi kannatusta, mutta ehdotukseni oli jäänyt jollekin mieleen. Olen, monien muiden, jopa taloustieteilijöiden, kanssa samaa mieltä, että tämä on todennäköisesti tämän vuosisadann tärkein yhteiskunnallinen teos. Hosseini vaikuttaa olevan, ainakin suurin piirtein, samaa mieltä.

Toiseksi, Hosseini käsittelee teoksen kolmannessa osassa "Kuolema", myös lintuja ja jopa siteeraa Ackermanin viisaat linnut -kirjaa, jota olen suositellut lukuisille ornitologi-ystävilleni ja ehkä maininnut myös lukupiireissäni.

Kolmanneksi, koko kirjaa sävvyttää melkoinen rempseys ja kuvia kumartamattomuus, josta tunnistan jonkinlaisen sukulaissielun, joka kätkee herkkyytensä ja kyyneleensä tähän ilmiasuun, erityisesti vaikeita tai hävettäviä asioita käsitellessään. Noita asioita ei tällä luonteella kuitenkaan jätetä piiloon tai käsittelemättä, vaan ne otetaan suorastaan raa´an suorasti ja melkein aggressiivisesti käsittelyyn: kissa pöydälle ja koivet levälleen! En tiedä, onko tämä piirre tuonut toisen lukijan mieleen minut, mutta olisi voinut niin tehdä, vaikka lukupiirissä ei yleensä käsitellä kaikkein brutaaleimpia henkilökohtaisen elämän asioita. Hosseini onnistuu käsittelemään anaaliterveyden ongelmia suoraan ja rajusti, suorastaan räjähtävän räiskyvästi. Tätä osaa voi suositella kaikille, jotka näistä vaivoista kärsivät tai ovat kärsineet.

Saamani kirjastokappale teoksesta oli taiteltu lukuisilta sivuilta hiirenkorville, josta voi päätellä, että muutkin lukijat olivat löytäneet lukuisia kohtia mieleenpainettavaksi ja muistiin merkittäväksi. Oioin nuo hiirenkorvat lukiessani, mutta merkkasin vastaavasti muutamia omia kohtia samalla tavalla. Lissän, että ennen kirjan palauttamista toki oion merkintähiirenkorvani pois, jotta seuraava lukija saa tässä suhteessa neitseellisen laitoksen.

Ensimmäinen merkitsemäni kohta jäi mieleen, koska olen vuosia hautonut autofiktiivisiä tekstin pätkiä ja pohtinut, olisiko niistä omakustanteeksi. Hosseini siteeraan yhden matkateoksen kommenttina Montesquieuta (1988 [1721], Persialaisia kirjeitä): "Luonto näyttää viisaudessaan pitäneen huolta siitä, että ihmisten tyhmyydet jäisivät hetkellisiksi, mutta nyt tekevät kirjat ne kuolemattomiksi. Houkkion pitäisi tyytyä jo siihen, että hän on ikävystyttänyt kaikkia niitä, jotka ovat hänen lähelleen osuneet. Mutta hän tahtoo kiusata vielä tulevia sukupolvia. Hän tahtoo typeryytensä voittavan unohduksen, josta hän olisi voinut nauttia kuin haudan rauhasta. Hän tahtoo jälkimaailman saavan ikuisiksi ajoiksi tiedon  siitä, että hän on elänyt ja että hän on ollut hölmö." Näin pohtien, some on ehkä kuitenkin parempi paikka autofiktiivisille tekstien tekeleille. Ne kun jäävät kuitenkin unholaan, kun tulee seuraava somealusta, tai starndardit muuttuvat ja vanha tekniikka lakkaa toimimasta.

Hosseinilla on niin tuoreita ja raikkaan "feminiinisiä" näkökulmia Kerouacin "Matkalla" teokseen, että päätin, että ehkä se on kuitenkin luettava ja ehkä vielä se alkuperäisempi versio, vaikka en ole ollut vaikuttunut hippi ja huume- ym päihdesekoiluista, niin vapaa seksi niissä ympyröissä voi näyttäytyä kiinnostavana ilmiönä. Hosseini kuvaa Kerouacin teoksen saamia reaktioita. Tämä kuvaus voisi olla kuvaus jonkun lukupiirin istunnosta: "Romaanin sisällön, muodon ja tyylin nyanssit sivuutettiin, seksuaalisesti aktiivisia naisia paheksuttiin ja Kerouacin maskuliinisuuden performanssi ymmärrettiin väärin..."

Kohdasta "Kuka minä olen", joka on tyyliltään aforismikokoelma, jonka kappaleet on kuin tästä osoitukseksi numeroitu, poimin kohdan 35: "Siksi en pidä elämäkerroista. Elämäntarinaksi pakotettu minuus on aina johdonmukainen, toisin sanoen valheellinen." Tällaisen tuntemuksen vuoksi olen paljon pohtinut, miten saisin kootuksi fragmentaarisen autofiktion, joka kunnioittaisi minuutta ja sen tuntemuksia ja epäjatkuvutta enemmän kuin "elämäkerta".

Kirja, joka herättää ajatuksia ja saa lukijan pohtimaan asioita edelleen on hyvä. Ja lukemisen arvoinen. Kiitos kirjasta!

Oksana Vasjakina, 2021. Haava, 254 s. Otava. ISBN 9789511436997

 Vasjakinan tarina alkaa kuin autofiktiivinen tai autobiografinen teksti, mutta puolivaiheissa tyyli hyppää proosarunouteen ja vähän niiden jälkeen ollaan esseissä. Loppua kohti palataan taaas alun enemmän kuvailevaan tarinaan. Koko ajan kuitenkin keskeisenä pysyy kirjoittajan persoona ja tuntemukset.

Tarinan toinen päähenkilö on Vasjakinan äiti, johon tällä on monimutkainen ja kipeä suhde. Äiti on kuollut ja vainajan uurnaa kuljetetaan tarinan myötä kohti Siperiaa, alkuperäistä kotipaikkaa.

Taustakuviona on neuvostoliitto ja nykyvenäjä ja ennen kaikkea niiden arki. Myös vähemmistörunoilijan arki ja taide-elämä tulee sivutuksi.

Teoksen nimi Haava tarkoittaa kirjailijan äitiä. Haava ei tullut siitä, että hän kuoli, vaan siitä, että hän pysyi hengissä. Ja ilmeisesti oli koko ajan suuri ongelma tyttärelleen.

Hauska sattuma, että edellinen lukukokemukseni oli Kähkösen 36 Uurnaa, joka myös on äitissuhteen tilitys. Kähkönen lähestyy vaikeaa äitisuhdettaan hyvin kunnioittavasti ja herkästi. Vasjakina taas välillä raivoisan rempseästi ja äärimmäisen avoimesti. Ei voi kuitenkaan sanoa, että kumpikaan lopulta vihaisi tai ei antaisi anteeksi äidilleen.

Sirpa Kähkönen, 2023. 36 uurnaa. Väärässä olemisen historia, 267 s. Siltala. ISBN 9789523881860

 Olen aiemmin lukenut Kähkösen kirjoista kaksi: Graniittimies ja Vihreä sali. Ostin kirjan aiemmin syksyllä, koska jotkut läheisistä olivat osoittaneet siihen mielenkiintoa. Yhdessä lukupiirissäni veikattiin Finlandia-voittajaa lokakuussa. Veikkasin tätä, vaikka en ollut vielä kirjaa lukenut, paremmin vain siksi, että olin sen ostanut.

Aiemmin en ollut varma Kähkösen kirjailijalaadusta. Oliko vain viihdetaiteija, vai vakavasti otettaava historian elävöittäjä. Lukemani kirjat ovat osa sarjaa Kuopiosta. Koko sarjan lukeminen varmasti olisi avannut minullekin Kähkösen maailman koko todellisuuden. 

Tämä kirja on toista maata. Ei mitään perinteistä lineaarista kaikkitietävän kertojan luentaa. Joskus puhuttiin muistaakseni keskeislyriikasta, kun tarkoitettiin runoutta, joka pyöri kirjoittajan oman navan ymoärillä ja keskittyi hänen tuntoihinsa. Tämä proosateos on keskeisproosaa.

Silti siitä ei tule mieleen hapantuneen napanöyhdän kaivelu, vaan se menee tosi syvälle tunteisiin. Siinä jotenkin kummalla tavalla auttaa kirjan fragmentaarinen ja toisteinen rakenne. Se jättää lukijalle aikaa peilata tekstin asioita omiin muistoihinsa ja tunteisiinsa ja yhtäkkiä kaikki on niin kovin totta, mutta omina kokemuksina.

Tässä varmaan auttaa, että on itse elänyt viiskymmentäluvulla, perheiden sisäisen vaikenemisen, mykkäkoulujen ja henkisen ja fyysisen väkivallan alla. Kaikkia lapsiahan silloin hakattiin, kaikkien isät olivat raivokkaita väkivaltaisia ja sulkeutuneita, osa lisäksi juoppoja.

Toivoisin, että Kähkönen tämän perunkirjoituksen jälkeen jaksaisi edetä perinnön jakoon ja nauttimaan elämästä kirjoittamalla nyt saavutetusta anteeksiannosta ja sovituksesta käsin vielä jotain uutta. Ehkä jotain iloista ja rakentavaa, vielä vahvemmin optimistista.

Akwaeke Emezi, 2021. Vivek Ojin kuolema, 236 s. Kosmos. ISBN 9789523520943

 Tämä on Queer-ihmisistä kertova tarina, joka alkaa tavallisesti, mutta kiihtyy kertoessaan transvestiitistä nuorukaisesta, hänen ystävistään ja perheestään. Suunnilleen puoleen väliin tämä piti otteessaan, mutta sitten tuli jotenkin "kauniit ja rohkeat"-olo. En tosin ole kyseistä sarjaa koskaan seurannut, mutta kuulemma siinäkin kaikki parittelukombinaatiot - mahdolliset ja mahdottomat - tulevat käyttöön. Niin tässäkin ja sen myötä meni vähän maku. Myös on niin, että mystisen kuoleman. joka tuodaan esiin heti alussa, ympärille kerätään niin korkea dramaattinen jännite, että se ei oikein kestä "tavallista" loppuratkaisua. Vaikka sateenkaareville jutuille haluaa antaa tilaa ja ymmärrystä, niin jäi silti vähän pettynyt olo lopussa.

Nigeria ja sen väkivaltaisuus ja heimoristiriidat ovat tässä vain taustakuviona, mutta oman mielenkiintonsa ne tuovat tarinaan.

Herta Müller, 2010. Tänään en halunnut tavata itseäni, 242 s. Tammi, isbn 9789513155575

 Ceausescun Romania, totalitarismi ja arjen brutaalisuus, siinä ovat tämän kirjan teemat. Vaikka aiheet ovat toinen toistaan hirveämmät ja kaikki on oikeastaan aivan toivotonta, on kertoja kynä niin sujuva, että kirjan lukeminen on suorastaan nautinnollista.

Tunnistin tavallisen kansan keskenään toivottomuudessa viljelemän raa´an huumorin ja sen luovuuden. Jatkuva, kuin kamera-ajona liukuva ympäristön kuvaus täynnä toinen toistaan tarkempia ja osuvampia romanialaisen ympäristön kuvauksia saa lukijan tuntemaan läsnäoloa ja osallisuutta, jota harva kirja pystyy tällaisessa määrin herättämään. Nobel oli häneltä hyvin ansaittu.

Maria Peura, 2017. Tunkeilijat, 222 s. Teos, ISBN 9789518517101

 Tämä kirja on hykerryttävän monipuolinen. Tyylilaji vaihtelee parodiasta tragedian kautta anarkistiseen iloitteluun. Kirjoitus- tai pikemminkin puhetyyli vaihtuu myös koko ajan. Milloin pohjoisen meän kieltä, milloin virallisen oloista virkakielta, milloin toisen kulttuurin tai henkimaailman mielikuvituksellista ilmaisua.

Jos tässä on jotain huonoa, niin ainakin se, että pitäisi heti lukea toiseen kertaan, että saisi paremman kokonaiskuvan ja muistaisi paremmin yksittäisten tarinoiden juonia. Missä on kamala hirmuäiti, missä uskontojen uhri, missä pedofiilin uhrilapsi. Kirjoittamisen ilo ja katarttisuus saavuttavat huippunsa viimeisessä tarinassa, joka on aivan juovuttavan ilon ja tajunnanvirran häikäisevä ilotulitus. Hämmästyttävää luovuutta ja tuottavuutta vielä nuorelta tekijältä.

Emma Puikkonen, 2016. Eurooppalaiset unet, 178 s. WSOY, ISBN 9789510415795

 Fragmentaarinen vaellus- ja episodiromaani, jossa on aikalaiskuvausta ja yhteiskuntakritiikkiä. Tai sitten tämä on jotain muuta.

Katkelmallisuus ja joidenkin lukujen lyhyys, tekee lukemisesta kevyttä ja mukavaa. Jossain vaiheessa huomasin, että jotkut henkilöhahmot tulevat uudestaan esille jonain sivuhahmona myöhemmässä elämässään. Tekijä on selvästi tarkoittanut nämä toistuvat esiintulot sitomaan lukuja toisiinsa ja tekemään irrallisista episodeista romaanin. Minua havainto häiritsi, luin episodin toisensa jälkeen kuin novellikokoelmaa pohtimatta niiden keskinäisiä yhteyksiä.

Teatterissa henkilöiden kautta yhdistäminen toimisi varmasti helpommin, eikä häiriisisi laiskaa lukijaa/katsojaa.

Maria Jotuni, 2007. Huojuva talo, 577 s. Otava. isbn 9789511222279

 Tämä Maria Jotunin postuumisti julkaistu avioliiton kuvaus on synkeä historia. Siinä enkelimäisen alistuva Lea joutuu Eeron, vainoharhaisen alkoholistin henkisesti ja fyysisesti pahoinpitelemäksi. Piina vain jatkuu ja jatkuu, eivätkä lapsetkaan säästy isän väkivallalta.

Aviomies pettää ja käyttää hyväkseen, eikä tahdo kuulla erosta tai hyväksyä sitä. Loppuratkaisuna Eero surmaa ensin vahingossa rakastajattarensa ja sitten itsensä. Lea pääsee viimein vapaaksi ja luomaan omaa elämäänsä.

Naisen alistettu ja alistuva asema Suomess viime vuosisadalla on tässä teoksessa saanut monumentaalisen kuvauksensa. Naisten vapautuminen on toki noista ajoista edennyt monella tavalla, mutta aviohelvettiin voi edellen joutua ja avun saaminen voi olla yhtä vaikeaa.

Abdulrazak Gurnah, 2022. Loppuelämät, 339 s. Tammi. ISBN 9789520442651

 Tämä kirja on perinteistä kertomakirjallisuutta, mutta afrikkalaisesta näkökulmasta. Kirjassa on monta erillistä osaa, kussakin jonkun henkilön tarina. Tarinat risteävät ja punoutuvat toisiinsa viimeisessä osassa. Viimeisen osan lopussa tulee tunne, että kirjoittajalle on tullut hoppu saada työ päätökseen ja viimeiset sivut ovat vasta muistiinpanot perusteellisemman tekstin luomiselle, kuten aiemmisa osissa on tehty.

Kirjaan sisältyvä rakkaustarina on rauhallisen kaunis ja myönteinen, eikä siinä ole mitään länsimaisittain tempoilevaa ja ristiriitaista. Kaunista luettavaa. Noinkin on voinut olla. Siirtomaavaltojen julmuuksien kuvaaminen sen sijaan ei ole kaunista, vaan kauhistuttavaa. Näkökulma on Afrikassa ja afrikkalaisissa, mutta eurooppalaiset siirtomaaisännät ovat pääosassa valtioiden ja maiden muovaamisessa.

Kirjoittaja on Nobelinsa ansainnut.

Lisa Feldman Barret, 2023. Seisemän ja puoli oppia aivoista, 182 s.

 Tämä pieni opus kumoaa ansiokkaasti useita sitkeästi eläviä vääriä teorioita ja käsityksiä aivoistamme ja niiden kehityksestä ja toiminnasta.

Lukujen otsikot kertovat olennaisen: aivot eivät ole ajattelua varten, ihmisellä on yhdet aivot (ei kolmet), aivot ovat verkosto, jne. 

Monet esitetyt asiat ovat tuttuja, mutta näin esitettynä kumoamassa populaareja, sitkeästi eläviä väärinkäsityksiä, ne tuntuvat uusilta ja raikkailta. Kirjan avulla saa perustaa ajatella ihmistä, sosiaalisuutta ja biologiaamme uudella entistä realistisemmalla tavalla.

Häpeäkseni löysin myös aivan uuden käsitteen täältä: homeostasis on kaikille biologeille tuttu, mutta allostasis oli minulle uutta. Oleellinen käsite aivojen toiminnan ja kehomme automaattisen säätelyn ymmärtämisessä.

Kirjassa on hyvä hakemisto, jonka avulla on helppo palata tarkistamaan asioita, miten se nyt olikaan... Kirja kannattaa siis säilyttää hyllyssään.

Svend Brinkmann, 2021. Mitä on olla ihminen, 293 s. Tammi. ISBN 9789520418113

 Tämä filosofinen kiertomatka kertoo nuoren miehen matkasta isoäitinsä tiedon ja elämänkokemuksen ohjaamana eri puolille Eurooppaa humanismin ja kulttuurin merkkipaikoille. Matkalla hän lukee isoäitinsä käsikirjoituksen ihmisenä olemisesta.

Kirja muistuttaa rakenteeltaan jossain määrin Jostein Gaarderin "Sofian maailmaa", teosta, joka niin ikään kevyen kehyskertomuksen avulla perehdyttää lukijan filosofiaan ja sen eri suuntauksiin ja ajattelijoihin.

Tämä esitys muutamassa luvussa "filosofisesta antropologiasta", mielestäni modernista humanismista, on hyvä ja mielenkiintoinen, mutta ehkä olisi ansainnut tavallisen tietokirjan formaatin. Tai sitten ei - ehkä tämä on suunnattu ennen muuta nuorille, jotka eivät muuten kiinnostuisi humanismista ja sen perusteista.

Minulle mielenkiintoisin osa oli lopun lähdeluettelo! Kirjassa mainittujen henkilöiden hakemisto voi olla hyvin käyttökelpoinen, jos myöhemmin joku aiheeseebn liittyvä alkaa askarruttaa.

Meg Mason, 2022. Murhe ja autuus, 346 s. Otava. ISBN 9789511402633

 Kirja kertoo Marthan tarinan nuoruudesta keski-ikään kahden avioliiton ja mielenterveysongelmien kautta. Tarinan kerronta on todella taitavaa ja imee lukijan tehokkaasti mukaansa.

Lukiessani pidin arvokkaana, että kerrankin mielenterveyden ongelmia suhteessa henkilöön ja tämän ihmissuhteisiin kerrotaan perusteellisesti sisältä päin. Jännite tässä suhteessa kasvaa loppua kohti, kun päähenkilö lukuisten lääkäri ja lääkityskokeilujen jälkeen saa "oikean diagnoosin". Lainausmerkeissä siksi, että diagnoosia ei kerrota vaan tekstiin on koko ajan merkitty sen kohdalle vain --. Luonnollisesti odotin, että lopuksi paljastetaan mistä perinnöllisestä mielenterveysongelmasta on kyse. Jossain kohtaa käy ilmi, että psykoosi se ei kuitenkaan ole. Mikä sitten?

Ei mikään! vasta tekijän loppusanoista löytyy disclaimeri, ettei ole kyse mistään oikeasta mielenterveysdiagnoosista, eivätkä kuvatut oireet vastaa mitään diagnoosia. Mikä pettymys! Suorastaan petos! Lukijan aikaa on viety turhaan, kiehtovasti, mutta väärin kuvatulla tapauksella. Ja vain kirjoittajan laiskuuden vuoksi. Ei ole viitsinyt tehdä kotiläksyjään ja selvittää eri mielenterveysongelmien oirekuvia. 

Samanlainen lässähdys on myös päähenkilön paluu päättyneeseen suhteeseen toisen aviomieehnsä kanssa. Ei ole uskottavaa. Hollywood höpöä.

Maria Jotuni, 1994: Arkielämää, 118 s. SKS. ISBN 9789517178006

 Maria Jotuni on ehdottomasti tutustumisen arvoinen klassikko. Tämä pikkuteos on mainio maalaiselämän arjen kuvaus. Siinä on toinen toistaan mehevämpiä tyyppejä ja mainiota dialogia. "Pappi" nymanin kaupunkielämästä maalaiskiertolaiseksi sosiaalisesti pudonnut hahmo sitoo luvut yhteen yhtä kesäistä heinäntekopäivää kuvatessa. Yhteiskunnan luokkajako ja rahvaan elämän, maailman ja uskonnon käsitykset piirtyvät esiin huumorin keventäminä lyhyinä lukuina.

Kerrassaan mainio kirja. Seuraavaksi kai Huojuva talo.

Mart Kivastik, 2020. Taivaan portaat, 279 s. Atrain & Nord. isbn 9789523155619; Mart Kivastik, 2019. Taevatrepp, 262 lk, Väike Öömuusika. isbn 9789949013586

 Luin ensin suomenkielisen käännöksen ja Tarton kielikurssin jälkeen alkuteoksen. Molemmat tuottivat suurta iloa. Ensinnäkin käsittelyssä on mies ja miehen kasvaminen ja tunne-elämä, maailmassa hukassa oleminen. Ja mies on tavallinen eestiläinen nykymies. Ei mikään sankari, macho tai edes kulttuuripersoona, vaan aivan tavallinen arkinen mies.

Kerronta etenee kahdessa ajassa vuorotellen, päähenkilö Uun koulupoikavuosina ja keski-ikäisenä taloustoimihenkilönä. Aikasiirtymät tapahtuvat hauskan kehitelmän kautta: keski-ikäinen Uu siirtyy ajassa takaisin taiteilijaystävänsä vähän ennen kuolemaansa antaman neuvon mukaan. Taiteilija, Georg, on saanut oivalluksensa jotenkin James Webb -teleskoopin rakentamisesta. Sillä kun voidaan nähdä valovuosien taa kauas menneisyyteen.

Uun teinivuodet ovat neuvostoliiton aikaa, mutta tämä ilmenee vain arjen hankaluukisina venäläisten kanssa ja muina ongelmina, jotka eivät kuitenkaan ole pääosassa Uun teinivuosien kuvauksessa. Tuglasseuran Elolehdessä kirjailija sanoo, itse, ettei todellakaan koe neukkunostalgiaa, niin paska järjestelmä se oli.

Alkuteoksen lukeminen syvensi kokemustani kirjan filosofisesta, aikaa ja sen olemusta pohtivasta puolesta. Voi myös olla, että Tartossa näkemäni, kirjasta tehty samanniminen elokuva, ja kirjailijan tapaaminen sen jälkeen, vaikutti samaan suuntaan. Toki myös luen eestinkieltä paljon suomea hitaammin, jolloin jää luontevasti aikaa pohtia tekstin merkityksiä ja huomata, missä kohtaa kirjailija on sijoittanut omaa elämän pohdintaansa puhtaan juonikerronnan joukkoon.

Alkuteoksen lukeminen tuotti lukuisia kieleen liittyviä iloisia hetkiä. Niitä pieniä oivalluksia sanojen merkityksistä ja samankaltaisuudesta suomenkieleen, jotka ovat eestin opiskelun motivaatiosuola. Seuraava eestinkielinen opus odottaa jo lukemistaan, ja, tällä kertaa, ilman edeltävää tarinaan tutustumista suomenkielellä.

Volter Kilpi, 2015. Alastalon salissa, I ja II, 421 ja 405 s., Otava. isbn 9789511295686

 Tällä päivämäärällä se tuli luetuksi. Aloitin jo kesäkuun alkuuolella, mutta välillä piti lukea muuta ja loppuun pääsy venyi tähän päivään. Nyt voisin ostaa Kustavin Kilpi-päiviltä sen t-paidan, jonka selässä lukee: "Olen lukenut Alastalon salissa". Kirja on kuulemma kamala luettava, joka jää kaikilta kesken. 

No, ei jäänyt. Sujuvaa tekstiä ja, kun tekstin rytmiin tottuu, valuu se päähän kuin sula voi, helposti ja notkeasti. Ei tämä nyt mikään maailman paras teos ole. Onpahan omanlaisensa. Barokin Biedermeier tyylistä tekstiä, jossa on koukero koukeron päällä ja vielä senkin päällä monta kiemuraa. Jos kieli olisi maltillisempaa, riittäisi monta sataa sivua vähemmän saman tarinan kertomiseen. Saariston merenkävijäisännät kokoontuvat yhteen saliin ja allekirjoittavat sopimuksen parkkilaivan rakentamisesta. Kuuden tunnin harras kokous, jonka osanottajien päässä pyörivät kaikilla samanlaiset biedermeier-ajatus-kiemurat. Pidin eniten yhdessä kohtaa, yhden isännän kertomuksesta laivanvarustaja-, retari-, nuorukaisesta, joka varustaa laivan ja palkkaa tutun kapteeniksi ja odottaa sitten seitsemän vuotta laivaansa ilman viestiä sen menestyksestä tai tuhosta. Noilta osin kerronta on tavanomaisempaa ja suoraa, ilman protagonistien ajatusmaailmojen yliperusteellista läpikäyntiä.

Tulipahan luettua. Kyllä se kesälukemiseksi sopii.

Miriam Toews, Naiset puhuvat, 235 s. S&S, isbn 9789515254573

 Tämä kertomus mennoniittien yhteisöstä perustuu tosielämässä ilmitulleeseen naisten törkeään hyväksikäyttöön. Bolivialausessa yhteisössä naisia oli öisin nukutettu eläinten nukutusaineella ja käytetty seksuaalisesti ja väkivaltaisesti hyväksi.

Tämä on lähtökohta kuvaukselle, jossa mennoniita-yhteisössä kasvanut kirjailija, kuvaa naisten reaktiota, pohdiskeluja ja kapinaa ja lähtöä yhteisöstä.

Varmasti antoisaa kenelle tahansa autoritäärisessä ja suljetussa yhteisössä elävälle tai eläneelle. Muille, kuten minulle, puisevaa ja pitkästyttävää saman asian ympärillä pyörimistä ja jauhamista.

Emmi-LiiaSjöholm, 2020. Paperilla toinen, 188 s. Kosmos. ISBN 9789523520257

 Tartuin tähän teokseen, koska Päivi Koivisto, Teoksen kustannusopäällikkö ja aiemman autofiktiokurssini opettaja mainitsi sen Le Monde Diplomatique -lehden kirjallisuusliitteen artikkelissaan esimerkkinä uusimmista autofiktiivisistä teoksista, aiheena seksuaalisuus.

OK, on tässä seksiä ja nykytyyliin hyvin suoraan ja ilman häpeävilkuilua kuvattuna. Kiva. 

On muutakin, vauva ja perhearkea ja parisuhdetta sekä paljon suhdemylläkkää. Lyhyillä ja iskevillä luvuilla kerrottu autofiktiivinen kokonaisuus, joka oli kiva lukea.

Karin Smirnoff, 2021. Lähdin veljen luo, 340 s. Tammi, ISBN 9789520437176

 Tästä tulee välillä mieleen "maa on syntinen laulu ja välillä "pieni elämä". Aika keitos insestiä, murhaa, seksuaalisuutta, huh. Hiljalleen aukikeriytyvä murha- ja sukutarina on taiten kokoon kääritty. Meänkielisen Ruotsin eksotiikka puree Ruotsissa, ei ehkä samalla teholla Suomessa. Loppu lässähti, kun sama surkeus ei jatkunutkaan, vaan yhteisö olikin yhtäkkiä muka turvana.

Vilja-Tuulia Huotarinen, 2022. Drive-in, 180 s. Siltala, ISBN 9789523880016

 Tämä kirja kertoo päähenkilön elämän ongelmista ja niiden pohdinnasta. Pohdinnan taustana ja ympäristönä ja yhtenä keskeisenä aiheena on islanti.

Päähenkilö, Ella, vertautuu monesta suunnasta perheeseensä ja islantilaiseen entiseen poikaystäväänsä sekä erityisesti nuoreen siskontyttöönsä, joka on drive-in teatterifestivaalin ideoija ja promoottori täydellä nuoruuden innolla.

Tove Ditlevsen, 2022. Aikuisuus, 222 s. S&S, isbn 9789515257109

 Kuten aiemmat trilogian osat lapsuus ja nuoruus, tämä on autofiktiota ennen nykyistä autofiktiobuumia. Lukijalle tulee ensin tunne jostain vanhasta 40-50-lukulaisesta kerronnasta, mutta tarinan rehellisyys, suoruus ja kertomisen koruttomuus vievät tuon tunteen ja lukijan mukanaan. Teos on kestänyt aikaa aivan uskomattomalla tavalla.

Aikuisuus kertoo nuoren naisen kasvusta itsenäisyyteen, avioliitoista ja aborteista ja narkomaniasta. Kaikista näistä kirjailijan intohimoisen kirjoittamisen kautta. En ihmettele näiden kirjojen suurta suosiota. Konstailematonta ja rehellistä tilitystä biofiktion muodossa.

Alberto Moravia, 2011. Kaksi naista, 300 s. Tammi, isbn 9789513165239

 Moravia nimi on ollut tuttu minulle jo lapsuuden kirjastokäynneiltä, mutta en ole tullut lukeneeksi yhtään hänen kirjaansa aiemmin.

Äiti Cesira ja tyttärensä Rosetta elävät Roomassa toisen maailmansodan alussa. Leskeennyttyään Cesira luopuu kotiaan puunaavan kotirouvan roolista ja alkaa harjoittaa menestyvää mustan pörssin kauppaa. Olojen käydessä vaarallisemmiksi, äiti ja tytär päättävät paeta maalle äidin kotiseudulle etelään. Cesira lunastaa liikkeensä ja asuntonsa huolenpidon antautumalla tuttavamiehelle.

He ajautuvat pieneen kylään vuoristossa, välttävät sotilaita ja kokevat monenlaisia vaikeuksia ja hyväksikäyttöä. Kaikki pakolaiset odottavat englantilaisia ajamaan fasistit pois ja tuomaan entisen elämän takaisin. Tuleekin amerikkalaisia, jotka jakavat makeisia ja savukkeita ja lähtevät sitten eteenpäin.

Äiti ja tytär alkavat pyrkiä kohti Roomaa palatakseen kotiin.  Matka on vaikea, eikä kyytiä ole helppo saada. Toisella yrityksellä tapahtuu katastrofi kun naiset raiskataan autiossa kirkossa, jonne he ovat poikenneet suojaan. Raiskaajina oval liittolaisten marokkolaiset sotilaat.

Raiskaus muuttaa Rosettan kokonaan toiseksi ihmiseksi. Entinen puhdas Madonna on hävinnyt ja tilalla nautinnon haluinen itse päätöksiä tekevä nainen. Hämmästyttävä ulkoinen muodonmuutos. Voi vain arvella kuinka raiskauksen aiheuttama trauma tyttären psyykessä muuntuu lähes itsetuhoiseksi käytökseksi.

Tarina loppuu maantierosvojen hyökkäykseen ja naiset pääsevät Roomaan aloittamaan uutta, toisenlaista elämää.

Edouard Louis, 2022. Kuka tappoi isäni, 76 s. Tammi, ISBN 9789520436315

 Ei enää Eddy oli raastavaa autofiktiota tai muistelmat. Tämä "jatko-osa" on hieman helpompaa luettavaa. Ei kirjoittajan isän osa ole poikansa lapsuutta helpompi, mutta tässä kerrotaan pojan ja isän välien myöhemmästä parantumisesta ja lähentymisestä.

Lyhyt kirjoitus on kuin poliittinen julistus: isäni henkilökohtainen on poliittista! J'accuse!

Alex Schulman, 2018. Polta nämä kirjeet, 177 s. Nemo. Isbn 9789511359623

 Sven Stolpen vaimo, Karin Stolpe rakastui Olof Lagercrantziin. Henkilöt ovat tosielämässä olleet olemassa. Molemmat miehet olivat kirjailijoita. Sven Stolpe vihasi Lagercrantzia kirjallisesti vuosikymmenien ajan. Alex Schulman on Stolpen lapsenlapsi äidin puolelta. Hän löytää sisältään selittämätöntä vihaa ja alkaa selvittää sukunsa vaiheita. Paljastuu, että isoisä Sven on koko suvun paha henki ja käytökseltään arvaamaton ja uskomattoman aggressiivinen.

Vaimon uskottomuus selittää osan isoisän vihasta, mutta Svenin käytös on niin totaalisen pahaa ja paranoidista, että taustalla on täytynyt olla muutakin.

Kirja on siis faktisen sukuhistorian ja autofiktion sekoitus. Tapahtumien kulku perustuu tosiasioihin ja tukeviin dokumentteihin, kuten rakastavien löytyneisiin, piilossa pidettyihin kirjeisiin. Kolmiodraaman keskinäisiä dialogeja kirjailija on vapaasti kuvitellut lähteidensä pohjalta.

Kirjan tosipohjaisuus tekee tarinasta vaikuttavamman, mutta kertojan taidot ovat oleelliset. Tarina pysyy koossa ja saa lukijan ahnehtimaan kirjan nopeasti loppuun. Kirjasta on tehty myös elokuva.

Christer Kihlman, 1971. Ihminen joka järkkyi, 217 s. Tammi, ISBN 9513119777

 En tullut aikanaan lukeneeksi tätä teoksen ilmestyttyä. Muistan kirjaan ja kirjoittajan liittyneen epämääräistä kohua.

Kirja on yllättävällä tavalla ajankuvaa 70-luvusta. Noinko silloin siis ajateltiin, analysoitiin ja kirjoitettiin. Tutun oloista piehtarointia, mutta aika ajoin todella puuduttavaa luettavaa.

Kirjoittaja pystyy sankarillisesti täyttämään itselleen esipuheessa asettamassa tavoitteet rehellisestä ja kulisseja pitelemättömästä tilityksestä alkoholismista, homoseksuaalisuudesta ja avioliitosta.

Voin kuvitella kuinka ahtaalla 70-luvulla kirjan pikkuskandaalit ovat peittäneet kirjoittajan paikka paikoin todella taitavan psykologisen analyysin. Tästä syystä palaaminen tähän teokseen kannatti.

Sami Tissari, 2022, Krysa, 381 s. Aula & Co. isbn 9789523642225

 Aluksi en osannut päättää onko tämä Scifiä, dystopiaa, historian what-if pyöritystä vai neuvostomaailman nostalgiaa tai räyhäkästä machohuumoria, jota paukuttelee päähenkilön äiti ja erityisesti isoäiti.

Lopulta tajusin, että tämä on kaikkea tätä. Dystopia, jossa keinoäly on ottanut vallan neukkulan suunnittelemilla ja valmistamilla laitteilla, jotka ovat levinneet kaikkialle ja johtavat kaikkea: tuotantoa, päätöksentekoa ja ihmisiä. Asiaan dystopiajuonessa tietysti kuuluu katastrofi, jossa koneet yhtäkkiä hajoavat kaikki ja samassa menee käytännössä koko tekninen yhteiskunta ja hyvinvointi.

Ehkä SciFi on otettu mukaan, jotta teos saa myös nuorempia lukijoita. Edelleen pystyssä oleva neukkula, joka käytännössä hallitsee maailmaa on sitten vanhemman lukijapoolven takia mukana, vai?

Filosofiaakin ja kosmologiaa on mukana sen verran, että kirjailijan perehtyneisyys aiheeseen tulee selväksi, vaikka nämä herkkupalat on sijoitettu sivujuonteiksi niin, että mennevät suurelta osalta lukijoita ohi.

Kerronta on kuitenkin hauskaa ja vetävää - niin, että Finlandia-ehdokkuus on hyvinkin ansaittu. Ehkä seuraavalla kirjalla tulee jo pääpalkintokin.

Wislawa Szymborska, 2012. Täällä, 59 s. Savukeidas. isbn 9789522680211

 Runoja olen viimeksi lukenut vain Claes Anderssonin viimeisen kokoelman. Tämän nobelistirunoilijan julkaisuista lainasin viimeisimmän "Täällä". Tykkäsin näistä runoista. Suoria ja helppoja, konstailemattomia. Näitä ei ole kirjoitettu toisille runoilijoille tai kriitikoille vaan ihmisille.

Jos tällaisia runoilijota olisi enemmän, ehkä minäkin jaksaisin lukea runoja enemmän.

Max Porter, 2020. Lanny, 216 s. WSOY. ISBN 9789510441534

 Kirjoittaja kertoo tässä tarinan pienestä nepsy pojasta, jolla on taiteellisia taipumuksia. Hän pääsee englantilaisen pikkukylän taiteilijan oppiin ja heistä tulee hyvät ystävät. Taiteilija on vetäytynyt Lontoosta maalle omistautuakseen vain taiteelleen ja välttääkseen sosiaalisia haasteita.

Kirjassa esiintyy myös Suomukka-vainaa, esihistoriallinen henki, joka on aina liikkunut kylässä, ja josta siellä kerrotaan tarinoita. Suomukalla on kyky kuulla kaikkien kyläläisten puheet ja aikomukset. Nämä on sijoitettu kirjaan typografisesti erikoisella tavalla kaareviksi linjoiksi, jotka ilmentävät tuon yhteisön koko ajan käynnissä olevaa kakofoniaa.

Ensin vierastin noita omituisia lisäkkeitä, mutta sitten jotenkin viehätyin niistä. Kakofonia tuntui todella kuvastavan nykyajan pikkukylän asujaimiston ajattelua ja puheita ja vielä hyvin Suomukkamaisesti.

Toinen asia, johon viehätyin on päähenkilö Lannyn persoona. Hän on selvästi erilainen, jonkinlainen nepsy-lapsi, mutta kaikessa viattomuudessaan hyvin sympaattinen.

Kirja ottaa kantaa pedofiliaan ja siihen liittyvään vainoharhaiseen aggressioon, joka voi suuntautua helposti syyttömiinkin. Lannyn katoaminen kuitenkin selviää ja epäilykset ovat olleet vääriä. 

Lopussa käy ilmi, että Lanny on kasvanut aikuiseksi, mutta ei ole menettänyt taiteellista herkkyyttään.

Raymond Queneau, 1993. Tyyliharjoituksia, 214 s. Otava, isbn 9511114549

 Tämä Raimo Könön kirjanen mainitaan aina kirjoittajakursseilla. Niinpä sitä saa odottaa kirjastosta varattuaan kuukausia. Alunperin tämä ilmestyi jo 40-luvun lopulla. Kirjoittaja on Ranskan kirjallisuuden auktoriteetti ja kauhukakara.

Kirjassa toistetaan sama tarina 99 kertaa tyyliä vaihdellen. Tai ei oikeastaan edes tarinaa, vaan tarinan palanen, pätkä. Tyylit vaihtelevat tavanomaisesta tyylittelystä salakieliin ja sananmuunnoksiin ja lähes kaikkea siltä väliltä.

Takakannen mukaan tämä on klassikko ja Ranskan myydyimpiä kirjoja. Uskoako tuota, en tiedä. Kirjoittamiseen tästä nyt ei taida paljon apua olla. Kuriositeetti.

Marguerite Duras, 2006. Rakastaja, 121 s. Otava. ISBN 9511086162

 Tämä alunperin 80-luvulla ilmestynyt kirja on kuvaus Ranskan siirtomaa Vietnamista, rotujen suhteista ja seksuaalisuuden ilmestymisestä nuoressa naisessa, päähenkilössä. Toinen pääteema on perhe, jonka suhteet ovat äärimmäisen vaikeita. Päähenkilö vihaa veljiään ja äitiinsä on kovin ambivalentti suhde.

Kirjan tyyli tavoittelee valokuva-albumia. Kirjoittaja puhuu välillä puuttuvista kuvista, joita sitten täydentää. Kirjailijan esiintyminen omalla äänellään tekee tästä tarinasta nykyään niin kovasti yleistyneet autofiktion edeltäjän.

Ennakkoluulottomuus ja nuoren naisen sumeilemattoman seksuaalisuuden ja halun kuvaaminen oli 80-luvulla vielä uutta.

Elizabeth Strout, 2021. Olive, taas, 354 s. Tammi. isbn 9789520440916

 Aiemmin lukemani kokoelma Olive Kitteridgestä täydentyy tässä Oliven vanhuuden kuvauksella. Kuten aiemminkin tässä on myös tarinoita, joissa Olive vain pistäytyy sitomassa tarinaa muihin, mutta loppua kohti tarinointi keskittyy Oliveen ja tämän vanhenemiseen.

Novellit, tarinat, ovat yhtä iskutarkasti kirjoitettuja kuin aaiemminkin. tarinoinnissa on jokin, melkein maaginen, humanistisen hyväntahtoinen pohjavire, joka saa lukjian toivomaan, ettei teksti vielä loppuisi ja aiheuttaa pettymystä ja surua sen loputtua.

Laura Laakso, 2019. Mrs. Milky Way, 179 s. Aviador. isbn 9789527063736

 Tästä kirjasta saa vaikutelman, että se on kirjoitettu kiireessä kauppakuittien taakse ja lautasliinohin ja järjestetty sitten kansien väliin. On tässä kyllä jonkinlainen tarinakin, tai useampia, ja päähenkilöitä, mutta kovin syvällisiä persooina ei tästä löydä.

Ajatus pomppii lentämisen, lapsen kasvamisen, seksuaalisuuden ja ties minkä välillä villisti ja pomppien. Kai tässä jotain logiikkaakin on, kun kerran jaksoin lukea tämän loppuun. Siinä kyllä ehkä auttoi, että halusin tietää, mitä lukupiirini vetäjä oikein on kirjoittanut.

Benedict Wells, 2021. Yksinäisyyden jälkeen, 321 s. Aulakustannus. ISBN 9789523641334

 Tässä kirjassa on jotain elokuvamaista. Tarinankerronta leikkaa siihen tapaan ajasta toiseen. Toisaalta tämä voisi olla nuoren kirjailijan eurooppalainen aikalaisromaani. Ehkä kuitenkin ennen muuta kertomus yksinäisyydestä ja ystävyydestä.

Päähekilö Jules Moreau on yksi kolmesta sisaruksesta, jotka jäävät teinikikäisinä orvoksi vanhempien kuoltua liikenneonnettomuudessa. Julesin suhde internaattikoulussa tapaamaaansa Alvaan muodostaa toisen jänteen kertomukselle. Nuorten sekoilua ja etsintää, ratkaisujen tekemistä ja pettymistä. Sitähän meidän kaikkien elämä on. Kaikki etsivät poispääsyä yksinäisyydestä ja luottamusta itseensä ja ystäviinsä. Luettava, jopa vähän viihdyttävä kirja.

Keir Giles, 2022. Venäjän sota jokaista vastaan, ja mitä se sinulle merkitsee, 414 s. Docendo. ISBN 9789523825147

 Tämä kirja saa useammankin kerran kylmät väreet menemään pitkin kupeita. Olemme olleet paitsi sinisilmäisiä, ehkä myös hyödyllisiä idiootteja.

Venäjän systemaattinen tapa koettaa järkyttää ja heikentää Lännen politiikkaa ja yhteiskuntia on paljon systemaattisempaa ja laajempaa kuin olemme aavistaneet tai juuri kukaan edes olisi uskonut.

Meillä on naapurina valtio, joka ei piittaa mitään ihmisoikeuksista tai kansainvälisistä sopimuksista. Sanalla sanoen täysi roisto(valtio). 

Edelleen tuo harhaisuus estää lännen päättäväisyyttä, kuten Saksan epäröinti Ukrainan tukemisessa. Tämän kirjan luettuaan alkaa entistä enemmän toivoa Ukrainalle menestystä tätä hirviötä vastaan taistelussa, jota todella käydään meidän kaikkien puolesta.

Suosittelen, vaikka kirja on järkyttävää luettavaa.