Antti Tuuri, 2018. Aavan meren tuolla puolen, 222 s. Otava, ISBN 9789511308911

Kertomus ruotsinsuomalaisten elämästä ennen ja nyt tuo ovelalla tavalla eri kertojan äänillä kritiikin niin Ruotsin tapaan kohdella suomalaissiirtolaisiaan kuin nykyisiin ruotsidemokraatteihin ja muihin rasistisiin ja äärioikeistolaisiin liikkeisiin. Kirja ei ole pätkääkään pitkästyttävä. Päinvastoin eri henkilöiden käyttäminen vuoron perään kertojina ja tarinan kuljettajana tuo mehevyyttä ja monipuolisuutta. Erityisen herkullinen on Petterin, patologisen valehtelijan ja kroonisen epäonnistujan hahmo hänen itsensä kertomana. Ammattitaidolla ja taitavasti kerrottu. Toivottavasti jatkoa seuraa.

Sisko Savonlahti, 218. Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu, 304 s. Gummerus. isbn 9789512411412

Tämä on kertomus nuoren naisen elämästä noin yhden vuoden ajalta. Nuori ja turhautunut, melankolinen ja masentunut päähenkilö käy terapiassa ja kamppailee epätoivonsa kanssa poikaystävän jätettyä. Lukijalle tulee, ainakin näin vanhemmalle setä-ihmiselle vähän outo olo. Voiko joku olla noin saamaton ja sekaisin ilman tuon suurempia vaikeuksia elämässään. Lopulta tulee kyllä sitten siihen johtopäätökseen, että kai sitä voi. Loppu jossa ei seuraa miten ihmepelastumista, vaan elämä kulkee kulkuaan saa lukijan vakuuttumaan, että tarina voisi olla totta. Niinhän se elämä kulkee pienina ja suurine pettymyksineen.

Katja Kettu, 2018. Rose on poissa, 172 s. WSOY, isbn 9789510438664

Tämä on tarina intiaanin ja suomalaisen Amerikan siirtolaisen rakkaudesta ja kohtaloista. Heidän tyttärensä, johon kohdistettu monenlaista "kotouttamista" etsii juuriaan molemmilta puoliltaan ja saa lopulta selville, mitä kadonneelle äidille aikoinaan tapahtui.

Tarina on kerrottu päähenkilön vanhempien, Rosen ja Ettun sekä ystävien kautta. Rakenne ja monimutkainen kieli tekevät tarinan seurannasta paikka paikoin kovin vaikeaa ja lukijalle tulee kiusallinen olo, että mukaan on ujutettu ylimääräisiä juonikuvioita ja kielen koukeroita vain kirjoittajan taitavuuden osoittelemiseksi. Tunne on sama häiritsevän kiusallinen kuin Jari Tervon Matriarkkaa lukiessa.

Katja Ketun Kätilö oli samalla lailla monimutkaisesti rakenneltu, mutta juoni paljastui kuitenkin lopulta ehjästi, eikä kielikään tuntunut keinotekoisen monimutkaiselta kuten tässä teoksessa.

Juha Kauppinen, 2019. Monimuotoisuus. Kertomuksia katoamisista, 349 s. Siltala. isbn 9789522345806

Ilmastonmuutos ja monimuotoisuuden häviäminen ovat kaski suurta ongelmaamme. Ilmastonmuutokseen on Greta Thunbergin lisäksi herännyt muitakin ja jotain sille ehkä pystytään tekemään. Ainakin sitä ymmärretään ja tosiasioita siitä kertyy koko ajan lisää ja tulee tunnetuksi. Mutta miten on biodiversiteetin laita? Luin vuosia sitten Edward Wilsonin kirjan Biodiversity. Silloin se tuntui monessa kohtaa hurskahtelevalta indoktrinaatiolta, enkä uskonut perusteluihin tai pidin niitä vajavaisina. Olen ehkä pehmentynyt ajan myötä tai sitten biodiversiteetin vähentyminen on käynyt vakavammaksi ja tullut lähemmäksi. Kauppisen kirja on ansiokas siinä, että se tuo asian kotikulmille ja arkipäivään, jokapäiväiseksi silmiemme alle. Aikanaan koulupoikana olin lintuharrastaja. Peltosirkku ja hömötiainen olivat hyvin yleisiä lintuja. Nyt peltosirkku on käynyt harvinaiseksi ja hömötiainenkin on taantumassa hurjaa vauhtia. Kauppisen kirjasta löytyvät nämä tarinat ja monta, monta muuta ja syitä niille.
Evoluutiotarkastelu, jolla kirja alkaa pohdiskelee mahdollisuutta, että Darwin olisi erehtynyt tai ainakin teorian popularisointi olisi saanut väärän malthuslaisen sävyn. Varmasti evoluutio etenee monimutkaisemmin kuin teorian yksinkertainen populaariversio esittää. Heikoille spesialisteille on tilaisuutensa, eivätkä ne ole kovia kilpailijoita vaan joustavia sopeutujia. Samaan tarkasteluun olisi sopinut mielestäni hyvin Stephen J. Gouldin kontingenssin merkitys evoluutiossa. Siis se, että sattumalla voi olla hämmästyttävän suuri merkitys siihen, mihin suuntaan elämän puu on haaronut. Gould onnistui saamaan minut ymmärtämään tämän. Evoluutiosta puuttuu paitsi teleologia, joskus myös determinismi. (Tämä ei ole kannanotto Gouldin evoluution hyppäyksiin tai Dawkinsin ja Gouldin kiistoihin!).
Parhaimmillaan Kauppinen on luvussa ruusuruohomaamehiläinen, joka käsittelee ketoja, kuivia niittyjä ja niiden lajistoa. Maatalouden muutos, tehostuminen, on johtanut mm. näiden biotooppien vähenemiseen ja sitä kautta ovat häviämässä monet hyönteis- ja ehkä myös lintulajit. Hämmästyttävää on kuinka pienestä voi olla kiinni jonkin lajin säilyminen paikallisesti: pientareiden myöhäisempi niitto voisi jättää aikaa maamehiläisille lisääntyä ja säilyä osana ketoekosysteemiä.
Seikka, jota pohdin erityisesti soidensuojelua koskevaa osaa lukiessani, on se kenelle kirja on ensi kädessä suunnattu: asiantuntijoille vai suurelle yleisölle vai kenties päättäjille. Näille eri yleisöille pitää tekstin painottua eri tavoin. Suurelle yleisölle pitää olla paljon henkilökohtaista fiilistelyä ja asiantuntijoille se pitää karsia pois. Poliitikot lienevät jossain välissä, kuten koin kirja kokonaisuutena olevan. Ehkä tämä siis on yritys vaikuttaa päättäjiin? Ei voi kuin toivottaa onnea yritykselle ja menekkiä kirjalle. Vaikka olen biologi koulutukseltani, avasi tämä kirja silmiäni monessa kohtaa ja jopa monet asiakohdat olivat minulle uusia. Toivottavasti myös asiantuntijat ottavat kirjan lukeakseen ja alkavat käydä luovaa keskustelua työpaikoillaan. Sellaista, jota minä niin kaipasin, silloin kun vielä olin työtätekevien kirjoissa. Uskallan silti suositella kirjaa myös meille eläkeläisille.

Jenny Offill, 2018. Syvien pohdintojen jaosto, 234 s. Gummerus. isbn 9789512409488

Tämä kirjan liepeissä ja takakannessa ylistetty tarina on hieman banaali avioliiton kuvaus. Liiton, joka hajoaa miehen uskottomuuteen - siis se tavallinen tarina. Eikä muotokaan ole mainostekstien mukaisesti uudistunut tai uusi romaanimuoto. Ei sitä tee se että tekstissä on välillä kuin keskenjääneitä muistilappuja tai muita huolimattomuuksia. Ne saavat lukijan vain ajattelemaan, että kirjan viimeistely on kesken tai kirjoittaja on niin osa tarinaa, että epätoivo estää kirjoittamasta kunnon kuvausta raastavista hylätyksi tulemisen tunteista. Suomennoksen tasolla saattaa olla jotain tekemistä tämän vaikutelman kanssa - ainakin epäilen kirjan nimen suomennosta, alkuteoksen nimi on Dept. of speculation, minulle siitä ei tule mieleen mitään syvällistä tai ensi sijassa edes pohdintaa. Voi kuitenkin olla, että tässä on kustantajan vaikutusta ja suomennos kuvaa alkuteoksen juuri oikein. Ei mikään suuri lukukokemus, mutta lukihan tuon muun kärsimyksen ohessa.

David Grossman, 2018. Hevonen meni baariin, 196 s. Otava. isbn 9789511320975

Tämä kertomus on kuin venytetty pakina stand up -koomikosta. Se saa kyllä pitkittyessään syvempiä sävyjä ja ottaa mutkan kautta kantaa Israeliin ja sen ilmiöihin. Toki taitavasti kirjoitettu, mutta aiempiin Grossmannin teksteihin verrattuna tunsin jonkinlaista pettymystä. Juoneltaan ja henkilöiltään tämä ei ole rikas romaani vaan, niin, lähinnä pakina kahdesta lapsuusystävästä ja toisen traagisesta puoliorpoutumisesta.

Elena Ferrante, 2018. Kadonneen lapsen tarina, 512 s. WSOY. isbn 9789510422410

Tämä neljäs osa Elena Ferranten Napolisarjaksi kutsutussa kirjasarjassa vie komeasti loppuun kahden naisen elämäntarinan. Lenú on ilmeisesti kirjailijan alter ego, mutta Lina taitaa olla myös kirjailijan omaelämäkerrallisesti latautunut hahmo. Tämä selittäisi myös sen valtavan intensiteetin, joka kautta koko sarjan vallitsee näiden kahden suhteessa. Lenuccia on sovinnainen urallaan, vaikkei yksityiselämässään, Lina on kapinallinen ja oman tiensä kulkija koko elämänsä. Naiset ovat suhteissa samoihin miehiin ja myös heidän lastensa elämät kietoutuvat enemmän tai vähemmän yhteen. Tarinan ympäristöä on ennen muuta Napoli ja sen erilaisuus suhteessa muuhun Italiaan. Vasemmistoterrorismi ja Camorra ovat osa tapahtumia ja henkilöiden kohtaloita. Seksistä ja syrjähypyistä kerrotaan, ainakin aiemman italialaisen mittapuun mukaan, suoraan ja avoimesti.
Suurin ihme tässä kirjasarjassa on kuitenki se miten se on kerrottu: lineaarinen ja perinteinen romaani etenee verkkaan, mutta yllättäviä käänteitä ja muutoksia tulee niin sopivaan tahtiin, että lukijan mielenkiinto ei pääse lainkaan laskemaan, vaan kirjat on ahmittava lähes yhteenmenoon. Tämän viimeisen osan suomennos ilmestyi viime vuonna ja vain tästä syystä lukemiseen tuli tauko edellisten osien ja tämän välissä. Suomennos on edelleen hyvää tasoa, vaikka Napolin murre ei suomeksi käännykään.

Rachel Cusk, 2019. Ääriviivat, 207 s. S&S, isbn 9789515246026; Siirtymä, 218 s., isbn 9789515247070

Cuskin romaanit ovat hämmästyttävä tuttavuus. Näin raikasta ja kevyttä kerrontaa en muista lukeneeni - älyllistä tekstiä, joka panee vilpittömäsi ihailemaan kirjoittajansa älyä ja taitoa. Liepeessä esitetty, että kirjoittajaa olisi verrattu jopa Sebaldiin, ei tunnu liioittelulta, vaikka aivan niin tuskastuttavan monta sisäkkäistä kertomusta ei juoksekaan näissä tarinoissa, kuin Sebaldin Austerlitzissä. Kuitenkin samaan tapaan pääsee lukija yllättämään silloin tällöin toistuva "sanoi hän", joka orietoi lukija huomaamaan, että kyse ei ole kertojan, vaan romaanihnkilöstä kertovan romaanihenkilön äänestä. Tekstistä löytyy myös aforistisen oloisia helmiä, joita haluaa pysähtyä pohdiskelemaan.
Itse tarinat ovat melko tavallisia avioliitto- ja ihmissuhdejuttuja, mutta tapa jolla ne kerrotaan onkin se juttu. Odotan jo saadakseni kolmannen osan, Kudos, suomennettuna luettavakseni.