Édouard Louis, 2019. Ei enää Eddy, 184 s. Tammi. isbn 9789520408053

Tämä kirja herätti Ranskassa ilmestyessään kohua, koska sen kuvaamaa köyhyyttä ja kurjuutta ei uskottu enää olevan olemassa.

Homoseksuaalin pojan kasvutarina ympäristössä, jossa suvaitsemattomuus ja syrjintä on normi ja arvostettua on kipeää luettavaa. Erityisen kauhea ja sadistinen tuntuu olevan kertojan isä, jossa ei juuri pilkahtele pehmeyttä tai myötätuntoa.

Alkoholin ja rahattomuuden leimaama perhe-elämä on melkein yhtä kauheaa kuin kouluyhteisö, jossa Eddyä kiusataan karmealla tavalla vuodesta toiseen.

Hänen yrityksensä parantua toiseudestaan ja saada ystäviksi koviksia poikia ja seurustella tyttöjen kanssa epäonnistuvat kerta toisensa jälkeen.

Tarina on karmiva, intensiivisesti kerrottu, mutta ei yllä vielä laatukirjallisuudeksi. Ehkä tekijän seuraava kirja niin tulee tekemään.

Thomas Mann, 1980. Huijari Felix Krullin tunnustukset, 344 s. Weilin+Göös, isbn 9513512363

Thomas Manni viimeisenä valmistunut teos on veijaritarina nuoresta miehestä, jolla on kyky käyttää hyväkseen ympärillä olevia sosiaaliseen nousuunsa. Tämä Felix Krull on sietämätön elitisti, rasistikin, mutta en osaa päättää, onko tämä ajankuvaa vai taitavaa ironiaa. Ehkä kuitenkin viimemainittua, sillä myös sääty-yhteiskunnan eliitin ja tapojen kuvaus tuntuu ennemmin niiden tyhjänpäiväisyyden kritiikiltä kuin vain kuvailulta puhumattakaan niiden ihailusta. Mielenkiintoinen sukellus viime vuosisadan elämään ja tapoihin ja kulttuuriin.

Gabriel García Márquez, 2006. Muistojeni ilottomat huorat, 100 s. wsoy, isbn 9510311863

 Innostuin lukaisemaan tämän Márquezin myöhäisteoksen luettuani uudestaan sadan vuoden yksinäisyyden.

Liepeessä tätä kehuttiin rakkaustarinaksi. Voihan sen niinkin esittää, mutta minusta tämä oli ennemminkin tarina vanhuudesta ja miehen vanhentumisesta. Márquezin tyypillinen rehevyys, liioittelu ja yhteisö ja ihmiset ovat kuten aiemmissa teoksissa. Aitoa Márquezia, pieni makupala vielä.

Heidi Köngäs, 2021. Siivet kantapäissä, 363 s. Seven, ISBN 9789511444374

 Marja Rankkalan kiehtova elämäkerta tuo esiin monia viime vuosisadan juoruja ja tapahtumia teatterin, Yleisradion ja elokuvan henkilöistä. Ehkä nekin ovat kiinnostavia, mutta ennen muuta tässä kiinnostaa itsenäisen ja omatahtoisen naisen elämäkerta. Olavi Paavolainen on käytännössä toinen päähenkilö tarinassa, jonka päähenkilö itse kertoo. 

Seksuaalisuuden ja sen vapautumisen kuvaus on kauniisti tasapainossa päähenkilön muun persoonan kanssa. Välisivuina tosin on sadomasokistinen muutaman sivun alistamiskertomus, jonka yhteys muuhun kirjaan ei minulle valjennut. Hyvin ja vetävästi kerrottu fiktiobiografia.

Sirpa Kähkönen, 2021. Vihreä sali, 315 s. Otava, isbn 9789511405986

 Olen Kähkösen Kuopio-sarjasta aiemmin lukenut vain Graniittimiehen, josta olin vakuuttuneempi kuin tästä kirjasta. Tässä on noudatettu tapaa, jossa kertoja ja näkökulma vaihtuu ja luvut on otsikoitu kulloisenkin kertojan mukaan. Kaikkitietävä kertoja on siis minimaalisessa roolissa. Ratkaisu on sinänsä ihan toimiva, mutta johtaa jotenkin kertaamisen ja vatvomisen tunteeseen. Juonikuvio on sinänsä ihan toimiva. Mutta kovin perusteellinen kulloisenkin kertojahenkilön sisäisen elämän kuvaus alkaa pidemmän päälle puuduttaa. Mielestäni vähemmän perusteellinen, viitteellisempi kuvaus olisi toiminut ja tarina ei olisi tuntunut junnaavan niin pahasti.

Vihreä sali symboliikka kasvaa tarinan myötä kovin suuriin mittoihin, eikä kuitenkaan oikein loksahda juonen ja henkilöiden selityskehäksi. Ehkä ei ollut kirjailijan tarkoituskaan niin?

Gabriel García Márquez, 2019. Sadan vuoden yksinäisyys, 484 s. WSOY, isbn 9789510445358

 Luin tämän kertomuksen ensi kerran noin 50 vuotta sitten. Toinen lukukerta oli yhtä kiehtova. Mielenkiintoista oli myös, mitä kirjasta oli pieneen mieleeni tallentunut. Parhaiten muistin Ursula isoäidin vanhuuden neljävuotisen sateen aikana, kuinka lapset pitivät mummoa leikkikalunaan.

Nyt vanhana hahmotan tarinan ”päähenkilön” toisin kuin nuorena. Pääosassa on Macondo, tuo mystinen ja kaukainen viidakkokylä. Eli toisin sanoen latinalainen yhteisö ja politiikka. Tarinoinnin runsauden sarvi ryöppyää ja vie mukanaan kuin ensi kerrallakin. Luin kirjan melkein päivässä saatuani sen kovin myöhään ennen lukupiiriä. Todiste tämäkin tekstin sujuvuudesta käännöksenäkin.

Nyt kiinnitin huomiota muutamiin kääntäjä Rossin käyttämiin murresanoihin, kuten aivina = pellava, emettyä = tulla tiineeksi, lihoa. Käännöksessä arabit vanhahtavat helyjä aroihin. Suomalainen ei ehkä huomaa, että kysymys on aaroista tai araroista, joka on yksi ryhmä ara-papukaijoja.

Pitkä jono samannimisiä miespäähenkilöitä meni nytkin välillä vaikeaksi, mutta ei niin pahasti kuin ensi lukemalla. Naiset taas ovat helpommin yksilöitävissä koko tarinan ajan.

Työläisten joukkomurhan sensurointi ja täydellinen kieltäminen tuntui nyt Venäjän aloittaman sodan taustaa vasten taas ajankohtaiselta.

Tämä kirja on kestänyt aikaa hyvin. Klassikko.